Uusi suomalainen lukemisto - 11

asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta.
Peräänajatelkaa ja uskokaa se.
_Manninen_.


43. Kaksi nappia.

Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta.
Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin
eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit,
seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen
olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa
huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse
virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski
ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät
hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.
Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä.
Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla?
Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan
virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin
järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut
vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen
oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus
näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä
katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli
olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan
puheen.
"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö,
mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"
"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen
yhtä hyvä kuin toinenkin!"
"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle
niin puhut?"
"Kellenkö? Enkö minä ole sellaisia herroja nähnyt! Ja onko nykyaikana
enää niin suurta eroitusta kansanluokkain välillä? Eikö kaikki ala tulla
yhdenvertaisiksi?"
"Sinäkinkö ehkä yhdenvertaiseksi? Huuti! Jos se ei olisi tällaisessa
tilassa, niin -- Mutta mitä sinä ymmärrät!"
"Minä ymmärrän sen, että tällaisessa tilassa toinen on yhtä hyvä kuin
toinenkin. Mitä parempi te nyt olette?"
"Mitäkö parempi? Kuin olisit nähnyt vähän enemmän, sinä et puhuisi niin.
Sinä ymmärtäisit, missä seuroissa minä olen elänyt, ja missä sinä. Sinä
olet ikäsi istunut herran seljän takana, etkä tiedä mitään, sen sijaan
kuin minä olen aina etunappina saanut nähdä kaiken sen kunnian, joka
herralle tuli elinaikanaan. Mitä sinä tiesit kaikista pidoista, joita
herra piti korkeille vieraillensa? Näitkö sinä, miten kaikki joivat
herran kunniaksi, ja kuulitko sinä ne koreat puheet, joilla herraa
ylistettiin, ja kiitettiin sitä loistoa, jonka hän levitti ympärilleen?
Luitko sinä ne sampanilasit, jotka juotiin, niin että se ankara
juoma valui pitkin minun kirkasta naamaani? Ja näitkö sinä, miten kaikki
ihmiset olivat ihastuneet siitä, että herra oli iloisin isäntä
talossaan, jossa jokaisella oli hauska viipyä ja nautita? Minä arvaan
kyllä, kuinka kaikki nyt itkevät ja valittavat hänen kuolemaansa."
"Antakaa anteeksi, hyvä herra etunappi! Paljon te olette kyllä nähneet,
mutta ettenpä nähneet sitä, jonka minä näin samaan aikaan. Minä, joka
olin herran seljän takana, minä näin aina toista kuin te hänen
edessään. Ne samat herrat, ne samat ihmiset, jotka häntä silmäin
edessä ylistivät, ne irvistelivät hänelle seljän takana, ne
pilkkasivat ja nauroivat häntä ja sopottivat toisillensa, sanoen:
'tuota on aika narri. Sillä, jonka hän näissä juomissa ja ruuissa
hävittää, hän voisi kasvattaa lapsiansa, jotka aikanaan
kunnioittaisivat hänen muistoansa ja tulisivat kunnon ihmisiksi ja
isänmaan kunniaksi.'"
_Hannikainen_.


44. Maanpetoksesta.
(Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)

1 §. Joka valtakuntaa vastaan tarttuu sota-aseihin taikka tekee
väkivaltaisuutta valtakunnan kuninkaalle ja herralle, kuningattarelle,
tahi heidän lapsillensa, taikka näytetään syylliseksi salahankkeihin,
joko kotomaalaisen tahi ulkomaalaisen kanssa kuningasta ja valtakuntaa
vastaan, niiden vahingoksi ja turmioksi, taikka koettaa vihoillisen
valtaan petollisesti saattaa valtakunnan alammaisia, maata tahi kansaa,
sotaväkeä, linnoja, varahuoneita, laivoja ja muuta sellaista, niin
menettäköön hän ja kaikki, jotka hänen kanssansa samassa rikoksessa ja
aikomuksessa olivat, oikean kätensä, mestattakoot ja teilattakoot; ja
heidän tavaransa, sekä irtain että kiinteä, menköön kruunulle. Jos eivät
voineet vahinkoa tehdä, menettäkööt kuitenkin henkensä, kunniansa ja
tavaransa.
2 §. Jos joku kirjalla, neuvolla tahi avulla yllyttää tahi auttaa
sellaiseen petokseen, olkoon sama laki.
3 §. Joka tietää petollisissa salahankkeissa oltavan, ja ei niitä estä
niin paljon kuin saattaa ja voipi eikä aikanansa ilmi saata, olkoon myös
saman rangaistuksen alainen.
4 §. Jos hän arvelee ei olevan perustuksia, joilla voisi näyttää
rikkojan syylliseksi rikokseen ja aikomukseen, niin ilmoittakoon kohta
rehellisesti, kaikella varovaisuudella ja rikkojata nimittämättä,
kuninkaalle tahi jollenkin sen virkamiehelle kaikki hänelle tietyt
asianhaarat, että vaara voitaisiin estää ja salahankkeet ilmi saada. Jos
hän sen laiminlyö, rangaistakoon sen mukaan kuin hänen rikoksensa
nähdään olevan. Jos hän jonkun erityisen miehen nimittää, ja sitä ei
voida syylliseksi saattaa, rangaistakoon asianhaarain mukaan.
5 §. Jos se, jolle on uskottu tietää kuninkaan ja valtakunnan salaisia
keskusteluksia ja päätöksiä niissä asioissa, joihin valtakunnan suojelus
ja vakavuus perustuvat, ne ilmi antaa, taikka jos joku ilman luvatta ja
suosiotta antaa niitä kirjoja ulos, jotka hänen sellaisissa asioissa
olisi salassa pidettävä, niin kärsiköön saman rangaistuksen kuin
maanpetoksesta sanottu on.
6 §. Joka vieraalta vallalta ottaa antimen tahi suosiolahjan, ollaksensa
hänelle apuna kuninkaan ja valtakunnan etua vastaan, menettäköön
henkensä ja minkä saanut on. Jos kuninkaan virkamies muutoin ottaa
antimen tahi lahjan vieraalta vallalta ja ei ole ennen, eikä kohta
jälkeen, sitä ilmoittanut ja saanut siihen kuninkaan lupaa, menettäköön
kunniansa ja virkansa ja minkä saanut on.
7 §. Elköön kukaan valtakunnan alamainen antautuko vieraan valtakunnan
lähettilääksi, tahi olko vieraalle lähettiläälle apuna hänen toimeensa
kuuluvissa asioissa. Joka tätä vastaan rikkoo, ajettakoon pois
valtakunnasta ja menettäköön Ruotsin alammaisen oikeudet ja edut.
8 §. Joka itse, tahi muilla apuna, koettaa julkisesti tahi
salahankkeilla valtakuntaan asettaa, auttaa tahi edistää ehdotonta
yksivaltaa, taikka muuta hallitusmuotoa, kuin minkä valtakunnan säädyt
vahvistaneet ovat, rangaistakoon niinkuin maanpettäjä, ja menettäköön
henkensä, kunniansa ja tavaransa.
_Cannelin_.


45. Paavo Korhonen.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen
kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 _Wihtajärven_
talossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa
kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Wihtapaavoksi_, jonka nimen
itsekin muutamassa runossansa omistaa.
Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta
kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen
ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin _Kokki-niminen_ herra
nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin
viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain
useinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien
sivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä
asumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä,
jonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat
harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka
velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki
viimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja
muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta
ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä
teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla
mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen
Korhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin
pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja
velkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun
tekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja
muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen
ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin
paikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten
mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko
seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon
ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle
pahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen.
Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi
kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi
uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä
tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa
tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele,
ett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja
kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa,
vaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa
tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen
parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja
äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan.
Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.
Samoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan
pyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin
Korhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai
välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli
miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka
heillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen
mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja
joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa
kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka
kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata.
Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon,
jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet
olivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin
kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta
sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan,
arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.
Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä
sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään
moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois
luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,
joita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran
kysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän
alalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: "saattaisi niitä tulla,
mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen
mahtuisivatkaan". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän
ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää
ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä
metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte,
miten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa
jolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa
iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei
ollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo
useammasti painetun, joka alkaa sanoilla:
No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel' ei entiset, ja toista aina tuodaan.
Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä
myöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin
olisikin joita-kuita paikkoja muistellut.
Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen
runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä
muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa
loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja
kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi,
lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle
pantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä,
jotka nyt olivat muistostansa kadonneet.
Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta
luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti
isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,
toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin
taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti.
Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen
tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan
voinut luopua siitä.
Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua,
vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta
elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä
kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella
rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli
vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita
varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta
kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä,
kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä
totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin
kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi
tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin
lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä
kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä
saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden
lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.
"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen
luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä
aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa
seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on
lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria
Korhotar_.
"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä
Wihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten
kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka nyt
vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven
talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen
talonisännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä,
jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla
syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän
tytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois
temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi
tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat
häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi
poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat
vainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella
kärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä
ruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla
ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.
"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla
nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä
myötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä
päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen
viimeisen hengen."
Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen
vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta,
surkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi
seitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja
liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita,
mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän
myös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi.
Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa
tavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata,
joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Useimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä
lukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös
kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta
peninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte
kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen
kuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä
ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin
varoittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi.
Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä
siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin
vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta
terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja
käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin
erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa
kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei
muistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu,
sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut
sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen
kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku
äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.
_Lönnrot_.


46. Woguulit.

Itäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien
välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja
kapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä
itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden,
paikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten
välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka
kaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat
Irtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) _Tura_,
juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tawda_, joka
syntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen
_Soswa_ ja _Loswa_; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan _Pelym-joen_
ja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki hevosenkengän
muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja
lankee Irtysch'iin: 4) pohjainen _Soswa_, syntyvä useamman pienemmän
joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n
muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki
lännestä on _Sigwa_ eli _Ljapina_ (voguuliksi _Sakuje_) ja etelästä
vähäistä pienempi _Tapsje_.
Paitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä
menestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä
korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä
mahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät
puunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi
(pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus
larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin
rikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt
enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana;
sopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava.
Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä
metsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy,
teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin
pohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että
niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei
kauemman aikaa ole elänyt paikalla.
Tässä maassa elää ikivanhoista ajoista _Woguulin_ kansa, joka
läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina
kaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin_ eli _Ugrin_ nimellä, vaan
itse nimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin _Woguulinkin_ nimestä tehtyjä
monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella
semmoisella. Nimestä _Wogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei
kukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja
ainoastaan _inorodtsy_ (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli
_jasatschnye_ (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an
piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti _Ostjakeiksi_.
Herra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset
asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne
siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat
jokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä
asumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt
jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat
ensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne
nimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan
omituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän
kansan siinä kauan asuneen.
Woguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka
jälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla
kuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali
heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät
Woguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja
idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen
asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä
ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.
Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.
Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien
piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in
ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen
maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in
läänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota
myöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,
joka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä
tekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä
enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin
kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän
vähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus,
metsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös
venäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren
vihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen
naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin
(naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi
väenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet
suurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän
määränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille,
ja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden
elämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa.
Yleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin
Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa
vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei
kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain,
jotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.
Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua _asettuneeksi
metsästäjä-hansaksi_. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja
Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja
pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin
paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista
käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä
olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven
pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee
kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras
herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli
useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat
selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä
arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven
jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti
kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa
niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän
saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen
päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin
suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta
raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös
suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän
kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä,
kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten
jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi
näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta
päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla
koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja
koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen
maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä
niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään
hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka
taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä
mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten
erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa)
maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.
Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa
Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran
huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda
jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee
mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee
koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa
tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen
isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita
oravaa _ampumaan_. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu.
Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä
puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta
puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu
poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran
hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä.
Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin
karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas
kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi