Uusi suomalainen lukemisto - 08

olet; _Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne_. Jos
taivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa
rakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen
onnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa
lihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen
ilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun
siitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä.
Mutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää,
luonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee
hengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän
rukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta,
sisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa
otollisen enkelien seurakumppaniksi.
_Kemell_.


33. Elefantti.

Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas
_Antiokus Eupator_ "kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja
kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia,
jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan;
ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit
punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä
käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että
kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja
harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin
elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja
kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä
kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa
kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä
ajoi ja hallitsi."
Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa
puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni
sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa
kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt
seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista
antamaan.
Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan
maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä
vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on
vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa
rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on
Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se
suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on
kaikista luontokappaleista viisain.
Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä.
Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta
Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on
elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset
ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana
sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on
puolenkolmatta syltä.
Ne elefantit jotka Persian kuningas _Nadir Schah_ vuonna 1745 keisarinna
Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja
vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja
kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi
sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa
vastapainoksi.
Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä
ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa
sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu
kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin
jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin
raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.
Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan
vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä
kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.
Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi
nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista
asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata
ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.
Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen
ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen
torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi
kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei
päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.
Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä)
sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen
käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on
samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on
ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.
Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi
kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna
on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä
eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta
sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen
sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa
pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää
nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon
avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee
monta muutakin askaretta.
Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on
häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä
täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän,
kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti,
että kaataa kasteltavansa kumoon.
Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka
tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta
ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon
eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on
kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta
suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen
tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin
hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on
valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan
(varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa
elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.
Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä,
että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja
että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa
hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä
ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset
ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan)
paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso
harjastupsu.
Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen
sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman
luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille,
tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen
sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan
piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan
hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään
itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja,
varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän
kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja
puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja
muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä.
Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin
suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä.
Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää
riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne
kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti
Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää
riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden
vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.
Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta
elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa
jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin
tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin
on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa
heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.
Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä
luimme, että kuningas Antioki _antoi priiskoittaa elefantit punaisella
viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes
ja vihastumaan_, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja
heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos
urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.
Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle
ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis
paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä
vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan
semmoiseen tilaan johtuu!
Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei
suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu,
ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein
älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan
vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa
pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että
heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän
ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka
vähintäänkin raajarikoksi.
Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija)
saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan,
kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja
sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi
niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti
myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin
akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki.
Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa
voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan,
vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja
pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa.
Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan.
Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan
kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja
kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa
likomärjäksi.
Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee
kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat
pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka
kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä
eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran
vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota
häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka
ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä,
että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle
mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka
muulla rasituksella vaivaamaan.
Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta
kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen
pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa
parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.
Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen
todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa
Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki
kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista
pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin
kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu
kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli
lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin
tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista
ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti
hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli
lattialla leikittemässä.
Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta
lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein
syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi,
pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä
vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi
lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri
kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.
Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja
päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies
oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut
ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia
elefantin johdattajia sanotaan _kornakk'eiksi_. Niitten pitää olla
luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat
elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse
eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti
hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen
kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta
kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä
mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla
hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.
Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja
uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty
satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse
kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.
Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja
matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat
sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua
ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.
Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin
elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin
monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli
tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista
sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi,
ennenkuin ennättää päälle karata.
Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti
kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden
vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja
synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.
Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä
koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka
kuitenkin aljusta emästä.
_Lönnrot_.


34. Arvoituksia.

1. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijaikainen?
2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta,
kohentajatta, kattilatta, katsojatta?
3. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi kättä antaa?
4. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?
5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde
vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?
6. Mikä näkymätöin tuvassa?
7. Mikä tekemätöin tuvassa?
8. Mikä paikka leivästä pitää syömättä jättää?
9. Pienempi kirppua, raskaampi hevoista?
10. Satajalkainen, seitsenselkäinen, nelikorvainen?
_Arvoitusten sanat_. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli
Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6.
Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.


35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä
vuosisadalla.

Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa
kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan
Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta
jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme,
oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu
käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä
Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin
seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä,
Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja
arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on
muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä
niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa,
josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä
alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan
rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin
asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi
oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat
ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut
avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri
kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen
nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli
Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan
avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä
hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja
Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän
toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa
voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki
Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt
näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin
lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa
luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja
Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja
Inkeristä.
Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä,
Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana
olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa
muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä,
Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka
Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset,
kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset
Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten
suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja
ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä
ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs
Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin
valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa.
Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa
Ruotsinvallasta.
Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa
joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen
olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka
päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja
laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen
kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen
arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka
aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa
kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä
liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa
joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa
samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka
valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin
talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen
kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi,
pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi
eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa.
Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes
Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka
siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan
käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön
tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme
vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen,
nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja
että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan
tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi
suojella.
Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno,
historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" -- kuuluu sanat
-- "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden
on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa
turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä,
tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä
kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla
valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he
noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat
itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla
koirilla. Tämä seikka, -- josta ei kuitenkaan missään muualla mainita,
näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas
olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen
raja-asukkailta -- niistähän Olao Magno tässä puhunee -- heidän
aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi.
Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein
luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas
osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen
mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556
hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen
talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja
muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta
kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet,
ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas
poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa,
vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin
oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa
kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita
häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja
Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin
paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa.
Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan
talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä
muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että
käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty.
Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon
kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä
näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän
oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut
veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi,
kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke
pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi
tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi
lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli,
ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat
vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin,
vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein,
kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin
vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; -- eikä siitä ajasta
havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.
Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä
epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta
helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys
tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja
muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää
todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli
Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli
eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän
odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi
käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille
asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin
luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä,
vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset
silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki
tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa
hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus
kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei
mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli
koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo
seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen
välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.
Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin
kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden
kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta
tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti
erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä,
niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää
erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin
yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista.
Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat
taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa
pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain
Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden
vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella
ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä
ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja
kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin
paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden,
eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain
avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen
kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni