Uusi suomalainen lukemisto - 13

päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa,
tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä
hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme
Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos
silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin
tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on
Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota
pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas
virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita
kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa
näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen
alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki
jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla
Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu
viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä
tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina
suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän
erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta
nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin
siirtelee.
Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät
Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä
päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme
varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä
Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi
aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle.
Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.
Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan
asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui
Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu,
jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski
varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella
vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2
6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä
ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma
jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.
Heti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja
Wenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset
vetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti
kanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara
tykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli
ylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat
tykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden
tappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa,
kapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan
vetäymään.
Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti
ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että
Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen
muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset
sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in
tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla,
ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona
Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi
jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen
everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja
Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa
olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun
alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle
valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.
Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini
M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta
puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi
häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen
pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen
Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa,
kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen
odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi
oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v.
Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz
päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin
rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat
perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla
osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan,
heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna
lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.
Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna
oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut
lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä
ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle
luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi
pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä
lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon
ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa,
etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja
kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna
pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin
tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli
pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten
kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo
miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan
se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän
välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti
sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen
pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni.
"Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti
edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut
kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja
asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu
hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien
tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta
yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä
oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni
hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia
uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä.
Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu,
ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä
etelä- että pohjaispuolella jokea.
Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa
Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa
sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman
Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun
melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin
sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui,
oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von
Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta
lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset
tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.
Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in
Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille
Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää
toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei
laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt,
joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille.
Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz
everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen
vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen
pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta
oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in
parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, -- kuin
nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen
selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota
uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä
päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten
edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin
mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä
valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui
aivan myöhään apuhun.
Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen,
peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen,
tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää
ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen,
säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan,
ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan
tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja
Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät
eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4
virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi,
joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.
Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti
jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut
haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti
karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset
riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi
tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin
tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä
tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät,
väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada
tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo
ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua
olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja
Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin
jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut.
Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka
vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta
paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko
kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.
Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä
taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille
oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän
varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka
heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo
uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot
levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa
vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs
joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka
enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa
etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.
Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean
mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa
joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois
korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä
urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit
vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti
tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat
urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka
jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä
luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark,
Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri
vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän
mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja
sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain
osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko
ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on
Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä,
eivät siinä tilassa -- kummallista kyllä -- kadottaneet kuin yhden
ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään
mieshukka siellä. -- Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä
sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää
jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten
miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee
tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin
oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.
Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä
paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi
tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati,
valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama
etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat,
yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen
käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että
Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta
Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin
1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz,
en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten
yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin
kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut
Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän
miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti
lohdutusta.
_Blomstedt_.


48. Matka tervaveneessä Oulujoella.

Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on
säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin
niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä
matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea -- Oulujokea. Jos
laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat
laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan
pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi
mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus,
vaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa
kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo
laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten
rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä
täydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja
varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja
kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen
sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet
ovat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket
tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.
Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai
juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä
kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla
saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka
ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita
perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä
myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin
pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa
vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät
pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät
tuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran
käyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen
liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva
eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana
veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan
voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä
vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies
on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat.
Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin.
Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne
suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen
riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen
väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin
veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene
rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman
aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin.
Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka
laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen
ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä
kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin
näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä
tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken
kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden
viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.
Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli
edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi
perässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta
koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi
keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen
syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas
tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty
kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman
pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui,
palkan saatuansa, maalle. -- Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken
niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä.
He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo
nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa
pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan
katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä
vieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja
heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain
ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet
laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia
kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet
laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä
kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä
palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen
laskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole
laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän
välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä
laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään
tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä
väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon.
Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli
viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski
väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi.
Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen
luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin
oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt,
hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja
saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä
hänessä sitten lienee.
Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin.
Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä
paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut
Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan,
josta ne veneissä soudetaan Ouluun.
Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin
makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät
eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. -- Ei ole pitkä matka
Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen
emäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen
suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä
luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat
välistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva
siitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen
vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi
kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi
salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli
vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä
täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran
kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion
ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui
niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. --
Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat
rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien
voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden
puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan
pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi.
Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän
alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.
Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran
vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika
aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto
melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat
kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi.
Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät
rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät
viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että
tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta.
Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia,
vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen
toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä
pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä
törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia
varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia.
Usein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko
korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti
vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta
väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten
sijaan.
Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele
keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät
rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski
vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla
rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä
ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden
sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas,
kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä
vastaavat virsillään.
Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä.
Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän
siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana
aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan.
Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa
tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin
keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja
koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa
ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän
olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut
kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä
koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä
heittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin
matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka
näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui
edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski,
nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle
puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin
puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä
oltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa
onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt
käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta
virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä
karjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo
liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta
kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille
melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin
vene -- se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi
kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta
veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä
vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi
mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin
peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen
ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin
heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät
kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa
vasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli
varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen
työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän
matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää
päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi
koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä
houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan,
mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta
leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten
talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!
Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään
katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi
suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi
Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me
tahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki