Uusi suomalainen lukemisto - 03

toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan
rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa pikkaraista_, simasuuta,
simapillin puhujaa.
Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,
jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti _Tapio_- eli _Tuomivaaran_
eli _Lumimäen_ etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, _Metsolan_ eli
_Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,
Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi
puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio
väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet
aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan
keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten
taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa
eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä
Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan
suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset
elävät ja linnut.
Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.
Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta
aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän
kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut
jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä
ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.
Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka
suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän
mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi
laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa
metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi
soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä
nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat,
onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset,
päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet.
Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa
metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät
lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin
kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa
makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen
komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu
ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät
aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.
Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he
päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä
sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit
vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle,
missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan
ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän
joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä
molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he
kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista
kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi
vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle
esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli,
vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan
aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin
arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän
emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen
likeltä pakenemaan.
Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt
karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon
suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti
huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän
varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen
karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,
Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä
Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja
saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki
latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin
paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään
kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat
sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät
saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin
sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä
silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä
paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet,
hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla
hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.
Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden
ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja
myös peltojen haltiaksi _Kekrin_ eli _Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama
kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse
taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.
_Krohn_.


13. Hämähäkki.

Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli
kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle.
Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja
tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina
useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä
luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä
riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän
muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan
ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä,
vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa
säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla;
jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen
ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."
Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista
suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä
suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on
siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin
meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla;
jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja
hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin
yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan
vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää
hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa
vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään,
vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi
kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan
näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse,
ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo
pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä
ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.
"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa,
niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa
pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää
hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella
ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa
kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan
panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.
"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat,
tainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin,
paitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole
ruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen
nähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä
Lokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla
klasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se
kyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla,
mutta keväällä eli se kuin ennenkin.
"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin
sen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi
sään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo
ainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä
luonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus,
jota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan
luoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.
"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin
toimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs
suuri sotaherra, nimeltänsä _Qvatremère Disjonval_, joka sen tuli
ensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut,
ja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa
huvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä
hän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja
edeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793
Helmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven
loppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja
lämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3
hämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan
ollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään,
kunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja
talvi kovimmallaan.
"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat
ennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä,
jolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko
Hollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi
vankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän
ennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain
jäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen
harvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin
olisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo
rupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin
siitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan
Ranskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti
kutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi
odottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä.
Ranskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja
jo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä
taisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa
jälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi,
luultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät
sitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen
uuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi
tulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella
päivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että
Ranskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja
vapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi
päivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että
ranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata
tuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei
ollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi
Disjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen
sanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko
Hollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin.
Tästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä
seikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi
joutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan
ilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti
Ranskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja
Hollanti jäänyt valloittamatta.
"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään,
niin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja
toimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä
tavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi
itse olen tottunut."
_Lönnrot_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1853).

14. Arvoituksia.

1. Hepo juoksi, ohjat seisoi, kaikki valjahat vapisi?
2. Isä ilman syntymättä, pojat kyydillä ajavat?
3. Kaksi kultaista käkeä, yli orren tappelevat?
4. Lehtoon ei mahdu suureenkaan, peltoon mahtuu pieneenkin?
5. Mies metsään menee, sata seivästä seljässä?
6. Niemi, niemi, saari, saari, saaressa sata pesää, muna kussakin
pesässä?
7. Paita alla, iho päällä, paidan päästä päivä paistaa?
_Arvoitusten sanat_. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja
korret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa,
t. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.


15. Piispa Maunu Tavast.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä
saari, nimeltä _Kuusisto_. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka
muinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä
ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja
lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiosta
_Kuusiston linnasta_, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana,
ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten
tai julmain Juuttein hävitellessä maata. -- Kuusistossa oli Turun
piispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse
kivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.
Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista
Suomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen
historioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti
nimeltään, vaan myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen
(nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen
syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan
lopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi
päättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen
vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia,
rikkaimpia.
Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka
rupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja
vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja
mahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle
pappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän
kuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi
hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.
Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi
hän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin
maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän
jonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin
yhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon
hän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän
arkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen,
vaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja
hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu
Tavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta
saamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten
Tanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella
kunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.
Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen
esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden
kirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he
elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä,
vallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten
etuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää.
Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei
suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten
hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja
vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan
hospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. --
Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan
pyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa,
jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta
raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. --
Papistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi
itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä
tehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä
niitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja.
Sentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia
pitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten,
taikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä.
Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi
piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko
sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten
rakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä
Hirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille
matkaajoille.
Kuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä
jumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa
luvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista
ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja
uskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka
viikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaa _paastota_, s.o. olla
lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan
sekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti
leipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista
kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin,
joksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa.
Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia
tarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä
vastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras
uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli,
näet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä
helminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten
Isämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita
rukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien
lomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. --
Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli,
itse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran
vielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän
64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä
enemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena
työnä.
Tässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa
vuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty,
niin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi.
Mutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän
vaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä
kerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus
sitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen
maasta.
_Krohn_.


16. Pääsiäinen Wenäjällä.

"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!" kajahti ääni sunnuntaiaamuna
28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta
ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla
portinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies.
"Totisesti on Kristus ylösnousnut!" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä
suun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa
ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa
julistamaan.
Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri
juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja
itsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet.
Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla,
epäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan
voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin
tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät
voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo
levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.
Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu
riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja
etenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut
eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun
ulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen
nautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän
hirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät
kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta
pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu
kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua
sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen
hautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja
kaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt
kotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään
muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee
vaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana
useampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen
viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua
jokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja
vapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman
vapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei
köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten
viinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan
sunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin
muutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim.
Kasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä
kaupungissa pääsiäis-viikolla on.
_Ahlqvist_.


17. Maan, meren kulkija laiva.
(Satu.)

Oli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo
Muuritsa. -- No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin
yksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika
naimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota
ainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa
tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan
saisi.
No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada
syntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan
laadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden
kera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne
yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka
elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös.
Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: "auta, hyvä
mies, minut tästä!" -- No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei
malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; "en
minä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on
paljo, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt
vielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: "minnepä menet, mies?" --
"Laivaa menen laatimahan," vastasi toinen, "maan, meren kulkijata
laivaa." -- "Vai niin," sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä:
no otapa minut päiväläiseksi." -- Poika ei kuitenkaan ottanut häntä,
sanoi: "en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä
parempiakin;" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte
päiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita
hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan
laivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän
tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi!
Tuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty,
jätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä
toiset veljet kysyvät kohta: "jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin
tulit?" -- "Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän
se maalla kulje," virkkoi työstään tulija; "mikä liekin nyt kuninkaalta
mielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!"
Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten
oli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa
apulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin
toisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan.
-- Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy
rauhassa, ajatellen mielessänsä: "annahan toiset ensinnä koettelevat!"
eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken
työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "annapa mie lähden
koettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta
nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan
luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee;
astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse
hänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja
rukoelee apua, sanoen: "auta minut, hyvä mies, tästä!" -- "Ka, auttaa
pitää," sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä
päästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin
semmoisen, sanovi: "otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" --
"Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja
läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko
vastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: "minnepä menet sie?"
-- "Menen laivaa laatimaan," sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata
laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." -- "No, ota minut
päiväläiseksi!" virkkaa siihen ukko. -- "Tule vaan, vanha mies," vastasi
Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.
Kotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi
työhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa
tulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut.
Mutta ukko eroaa hänestä, sanovi "keitähän sie rokka valmiiksi tässä,
mie lähden metsästä kokkapuita katsomahan," ja menikin metsähän
samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä,