Uusi suomalainen lukemisto - 06

olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska
kerkiävät ja missä sopii. -- Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan,
hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin
myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja
sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin
luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein,
niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.
Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin
talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä
ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas
pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa
ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa
ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat
olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan
kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on
ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan
olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön".
Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana;
silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja
ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin
miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä.
Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat
jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka
muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta
rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa
viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska
aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan
niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä.
Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan
rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen
päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella
työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle;
sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle.
-- Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen
kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana
perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä
kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.
Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat
leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja
ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet
ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama
rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin
laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa
elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas
on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi
kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja
kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot
"ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä
"vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan.
Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan
ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne
neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat.
Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin
kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat
kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta,
siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain
siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu;
rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen
kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät
latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle,
"riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia
sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput
toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko
riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset
jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten
perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja
oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka
hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella
(sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt
palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on
tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi,
vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat
jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi
viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat
vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita
tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja
kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin
ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto
välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut
korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla,
ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat
ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla,
joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi,
omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin)
ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen
toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat
jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi
yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin
raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään;
silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta
viskuri on juuri nimeksi. -- Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva,
jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen
lämmitys on isännän velvollisuutena. -- Myöhemmin syksyllä on pellavain
ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet
loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen,
kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä
päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä
paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä
päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka
loppuviikossa.
_Warelius_.


26. Naantalin naisluostari.

Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista
kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi
luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan
toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä
rakkaudella.
Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja
Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista
luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien
veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman
toimista eronneita ihmisiä sanottiin _eräkkäiksi_, jos he itseksensä
korvessa elivät, vaan _munkeiksi_ (miespuolet), ja _nunniksi_
(naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen.
Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä _luostarit_. Tämmöisiä
luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta
monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli
ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi
perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle.
Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi;
he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan
halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein
ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin
olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän
kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea
koko maalle, missä asuivat.
Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä
asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston
sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä
ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa
esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin
perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen
mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja
anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas
naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin
eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt
Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi
sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja
sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään _Ailoisten_ eli Ailisten
talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa
Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.
Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle
Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka
nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal
(Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla.
Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin
sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä
sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan
perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä
pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui
Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli
niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa
sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että
jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon
varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen
anteliaisuuteen.
Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja
testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille
annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia
ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin
kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän
taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden
suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan
luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta,
jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät
luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten
nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin
antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari
kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka
alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten
myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa
syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että
alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli
suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi,
aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että
jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös
ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen
helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa,
oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin
munkkien arkkuihin.
Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä
osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa
karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä
pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa,
Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä,
Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla,
Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen
maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,
Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa,
Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä
Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös
muutamia Ruotsinmaallakin. -- Itse luostarissa oli runsaasti
kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja
kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja.
Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!
Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja
vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin
vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja
minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin
kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana.
Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan
eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli
maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi
seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse
tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät
munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa
pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa.
Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien
asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään
miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria
peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja
temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä
luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään
ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset
koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla
sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen
läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä
nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli
alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi
puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään
istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa
kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon
ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.
Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä
jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin
muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän
määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin,
hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän
ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut
koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut
päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.
Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen
lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku
vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee
kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta
ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä,
kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen
olleen autiona. Koko luostarin päänä oli _abbedissa_ niminen; munkeilla
oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_
(confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame
myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin
pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää
päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin
rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty
myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli
huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja
yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea
liinarätti neulalla kiinni. -- Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä
kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä
pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä
neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.
Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja
pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei
kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä
omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten
kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti
nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja
illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova:
yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina
ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten
taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä
Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia
muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina
syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa
päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa
ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä
väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. -- Siksi että nunnilla yhä olisi
kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta,
jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa
heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat
ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen
lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää
tulemaan". -- Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän
makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten
yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi
työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat
sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs
Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät
puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä
ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin
Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä
_Johannes Budde l. Reck_, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta
ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m.
Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut,
joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri
Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin
virtaeli oppilaita.
_Krohn_.


27. Rahoista.

Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään,
tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin
yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin
pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin
jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat
toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan
asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan
sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana
elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että
esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri
suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä
kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli
jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa
kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja
muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa
asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen
nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain
Suomalaistenkin laita, joiden kielessä _raha_ on vanhimpina aikoina
mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä
Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla
suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä
Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.
Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa
myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen
soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa
arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin,
sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät
niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva
kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että
kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä
pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi
myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli
ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina
joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan
teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo
edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin
merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman
sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin
näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta,
jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia
vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin _preiliksi_, ja niillä
lyötyjä rahoja _myntiksi_. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat
välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun
myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä
että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi,
ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka
niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten
alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat
panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti
oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia,
ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja
muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti
vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä
tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään
pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää
niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla
merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan.
Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan
pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli
pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti
kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät
hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin
niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi
Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa.
Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan
rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella,
ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että
varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin
muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa
suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää,
_louduiksi_ kutsuttiin.
Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja
hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi
asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa
kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on
yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan
muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi
esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100
luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.
Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja
niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon
todistukseksi. Vanhimmat _markan kappaleet_ esimerkiksi painoivat
_naulan_, ja olivat siitä nimensä saaneet, että _markka_ (eli _mark_)
Ruotsin kielessä merkitsee _naulan_. Kuudessa markassa vaskirahaa oli
siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata,
ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat
hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja
Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän
metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten
pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin
vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina
rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan
puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen
kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä
tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden
keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei
kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa
paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai
kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden
otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa,
ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki
hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta
palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat
valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon
lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa,
jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa:
mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu
enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot
korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa
mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa
kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin
täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että
vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi
vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia
rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien
aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset
eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo
vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan
muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui
aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä
vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu
lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan
kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut
valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista,
teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän
vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset