Uhri: Perheromaani - 09

hän tuijotti minuun kysyvästi.
-- Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä,
jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä
kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä
antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos
hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin
etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen
silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?
Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi -- kuin
nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella
äänellä.
Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen,
salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.
Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli
minulle arvoitus.
Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen
tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena
välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan
piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta... Mutta hän ei vielä voinut
tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen.
Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen
tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti
hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias
ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan
tarkoitti.
Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja
äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten
kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa
vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.
Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui
syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja
ruman raivotessa.
Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä
väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen
oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen
selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä
antamassa.


IX

Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus
päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin
voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa.
Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.
Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan
tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti
pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun
oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen
toimintansa turvaksi.
Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli
ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä
täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli
peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän
täynnä synkkää uhkaa.
-- Eksymmekö? Mahdollisesti!
Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.
-- Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!
He uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan.
Mikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys
jo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi
ajassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva
punainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä
kansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen
voimastaan?
Eivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin
todellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat
heidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
He torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään
sen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi
odottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan
punaisen meren?
Hetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys
valitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista
nousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena
levisi sodan kauhu ympäri maan.
Ikäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja
kannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin
tätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se
tuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja
turmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva.
Nuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että
muutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi
keskenänsä -- koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli
kehityksen laki kaiken tämän johtaja.
Mutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut
raivottaret...
* * * * *
Apu oli jo valmis lähtemään toisen kerran "harjoituksiin".
Tiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi,
mikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.
Alistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa
ehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä -- surman
suuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se
on kova tuomio.
Jo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta
hänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen,
jonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme
uskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin
pantiin.
Apu vaati sitä minulta matkaansa.
-- Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän
muutenkin kovin myöhään, sanoin.
-- Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!
Hän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.
Minä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.
Lähtiessään hän kuiskasi:
-- Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.


X

Ensimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona
toivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena
lohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi,
ja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.
-- Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää,
kovaa vaatetta.
-- Kuinka niin?
Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:
-- Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia...
-- Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.
-- Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.
-- Apu ei sanonut mitään.
-- Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.
-- Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän
ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja
mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.
-- Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi
hän katsoen minuun avoimesti.
-- Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.
-- Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa
antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä
pitkä rivi -- kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.
-- En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä --
olenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja
menevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on
otettu...!
En voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.
-- Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.
Apu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.
-- Hän siis kävi täällä?
-- Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa
ja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja
hänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan
ole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.
-- Mitä Säde sanoo?
-- Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!
-- Et suinkaan sinä suostuisi?
-- Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti
tarvitaankin, kunhan joudutaan.
-- Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin
ihmeissäni.
-- Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui,
kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita
auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä
selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.
-- Missä Säde nyt on? kysyin.
-- Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla
on niitä jo aika varasto.
-- Ihmeellistä!
-- Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan.
Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule
katsomaan!
Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen
taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja,
säärystimiä, sukkia...
Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt
entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna
noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen
lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.
-- Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.
-- Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.
-- Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. -- Eiköhän vain
sydämesikin syki nopeammin?
Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan
ilmi kiihtyneen mielentilani.
-- Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja
ihan ilmitulessa pelkästä innosta.
-- Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua
peloittaa ja...
-- Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen
tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska
nuorukainen.
-- Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. --
Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen
kuolema...
-- Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina
antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä
harvoin nähnyt.
Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen
kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.
-- Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. -- Pian viemme sen
keskussäiliöön.
Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta
ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa,
ranteissa ja vyössä.
Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä
oli siihen varaa.
Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta.
Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa
oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona
kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja
iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.
Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt
olemaan ajan tavan mukainen -- vapaa.
Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää,
tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja
ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle
annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä
edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin
tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa
pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain
rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.
Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä
aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli
rakastettava lapsi.
Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin
paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.
Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen
sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun
puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei
olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin...
Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".
Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu,
sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet
kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka
raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä
tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole
sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia
voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen
käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja
rumuuden ylle!
Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa
antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi
sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni
vapisi hänen puolestaan.
Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi
meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi
omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen
seikka.
-- Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, -- mutta
älkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi... Ja
tällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja
ilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.
-- Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.
-- Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.
-- On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy
kertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.
-- Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoi
Siiri nuorukaisen mentyä.
-- Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä
poikaa.
-- Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo
muuttuneet, vastasi Siiri.
-- Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.
-- Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.
-- Tietääkö Taju?
-- Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan
varoitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.
Siiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.
-- Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa
millään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei
unohdu lörpöttelemään.
-- Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. -- Mihinkä se
sellainen veisi, jos kaikki...
-- Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa,
sanoi Säde.
-- Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen
kirkkaasta ajatustavasta.
-- Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väitti
Säde.
-- Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille
olisi vaikeata, sanoin.
-- Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.
-- Herra ties!
-- Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.
-- Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.
-- Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. -- Se olisi
liian paljon ja kuitenkin liian vähän.
-- Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.
-- Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.
-- Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde
pikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen
ihailuaan.
-- Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin
hiljaa.
-- Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.
Minä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu
oli siis täälläkin jätetty -- uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä
vastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja
helliä suhteita.
Olihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman
vakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen
kammosta tappaa ihmisiä.
-- Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?
-- On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän
vaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.
-- Sinähän tahdoit mennä mukaan.
-- Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään
peloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin
unohtaa vaarat ja vastuksetkin.
Hänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.
-- Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman
ristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.
-- Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.
-- Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi
innostaisi.
-- Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.
-- Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta.
Sinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla
tarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.
-- Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden
järjestelyssä.
-- Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin
empien.
Siiri katsoi minuun hämmästyneenä.
-- En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.
-- Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole
kahtia jaettava, se on yksi.
-- Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.
-- Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.
-- Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, ja
Säde loi minuun hämmästyneen katseen.
-- En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni
sellaisia sanoja.
-- Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan
tottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.
-- Sinä siis kuitenkin uskot minua.
-- Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.
-- Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei
voiton äänen varmuudesta.
-- Pelkäätkö poikiesi puolesta?
-- Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.
-- Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi
Siiri hymyillen säälivästi.
-- Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun
vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto,
johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen
rauhallinen.
-- Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.
-- Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan
ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni
ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa
sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen
vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita
edeltäpäin.
-- Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.
-- Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni.
Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe
ei paljoa paina.
-- Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen
miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.
-- Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet
surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.


XI

Suuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota
oli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä
vallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö
pärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.
Isänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa
oltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli
Vilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan
siellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat
olivat mukana sodassa.
Punaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia
sodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan -- miksi ei
siis onnistuminenkin?
Nälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti
vihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme
loppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti
onnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.
Kansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja
murhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo
tuhansittain kautta maan.
Voi, mistä tämä vaino, tämä viha!
Elävästi muistui mieleeni se aika, jolloin kantaen Apua vielä rintani
alla kävin suurissa työväen kokouksissa. Siellä kalahtelivat sanat
kovina ja särmikkäinä yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat
kivet, niitä sinkoili elämän teille, ja nyt saimme nähdä niistä
kasaantuneen vaarallisia, korkeita röykkiöitä. Ne sortuivat niiden
päälle, jotka niitä lähinnä vartioivat, samoin kuin niidenkin,
joiden oli määrä raivata ne pois. Samalla ne kaatoivat ympäriltä
kaiken mädän ja lahonneen, mikä ei kestänyt uuden ajan painoa, vaan
oli ohimenevänä tuomittu väistymään antaakseen tilaa uudelle ja
elinvoimaiselle.
Päivä liittyi päivään, ja entisyys suli nykyisyyteen. Tuntui kuin
vielä eilen olisin ollut noissa kokouksissa salaperäisen voiman
sinne ajamana ja aika olisi odottanut meitä hetkisen, kunnes kaikki
täyttyisi ja Apu voisi käydä hänelle määrättyä latua.
Olinko nyt yhtä valmis kuin silloin antamaan uhrini?
Oi en, tuhat kertaa en! Miksi en?
Silloin en tiennyt, kuinka paljon elämä vaatii työtä, tuskaa,
kärsimystä ja pettymystä. Nyt sen kaiken tunnen, ja omani ovat
siksi minulle rakkaat, tuhatkertaisesti kalliit. Apuni ei ole vain
mahdollisuus, hän on nyt itse elämän täyttymys, ja minun elämäni työ
on hänessä ja hänen kauttaan. Jos hänet menettäisin...! Saisinko
panna ehtoja? En, olinhan aseeton, toivoton. Vain armollinen sattuma
voisi pelastaa. Ja niin koetin pysyä levollisena.
Odotin Avulta kirjettä, jota ei koskaan tullut. Mutta eihän kukaan
muukaan saanut, Pohjoiseen menneet olivat saavuttamattomissa.
Viikot vierivät, alkoi jo tulla kevätpuoli. Sitten eräänä päivänä
tuotiin viesti: Apu oli Viipurissa vankina.
-- Kuinka hän on voinut sinne joutua? kysyi Heikki sanantuojalta. --
Eiväthän punaiset jätä vankeja henkiin.
Sitä viestintuoja ei tiennyt, oli vain sattumalta nähnyt Avun
vankilassa käydessään, ja koska hän tunsi hyvin meidän perheemme, ei
hän tahtonut jättää ilmoittamatta. Apuahan ei saanut puhutella eikä
uskaltanut antaa ilmi olevansa tuttava, sillä Apu oli ollut kovin
salaperäinen ja tuskin vilkaissut häneen.
-- Sepä on merkillistä, ihmetteli Heikki.
-- Minä menen Viipuriin, päätin heti.
-- Se voisi olla vaarallista. Avun salaperäisyys jo viittaa siihen,
sanoi Heikki.
-- Ei se mitään vaarallista ole, äiti menee vain, kehoitti Taju.
-- Viipurissa käy valkoisten vankien olo pian hyvin kuumaksi, kun
rintama lähenee kaupunkia ja punaiset joutuvat saarroksiin.
Aloin valmistella matkaani maltittomalla kiireellä. Hankin punaisten
leimalla varustetun passin ja mainitsin syyksi erään sukulaisen
sairastumisen Viipurissa.
Ennen lähtöäni menin tapaamaan Siiriä.
-- Onko Apu vankina? Sehän on kummallista! huudahti Siiri. -- Hän
lähtikin täältä liian myöhään. Taisivat siepata jo matkalla kiinni.
Samalla tavalla kävi niiden, jotka koettivat Tampereen kautta
pohjoiseen, ja Apu sanoi yrittävänsä päästä ensin Lahteen.
-- Me emme kotona tiedä. Viestintuoja ei saanut häntä puhutella, oli
vain sattumalta nähnyt.
Säde oli tullut toisesta huoneesta kuullessaan meidän puheemme.
-- Onko Apu vankina? tiedusti hän eloisalla tavallaan. -- Voiko
hänestä sitten tulla upseeri?
-- Pitäisikö Avusta tulla upseeri? kysyin ihmeissäni, sillä se
mahdollisuus ei ollut vielä juolahtanut mieleeni.
-- Tietysti pitää, ja vähintään luutnantti, intoili Säde.
-- Oletko pahoillasi?
-- Apu olisi niin hyvin sopinut upseeriksi, vastasi hän.
-- Kuka on sanonut, ettei hän vielä voi saada ylennystä. Syyt
vangiksi joutumiseen voivat olla monenlaiset, lohdutti Siiri.
-- Pian saatte kuulla, mitä Avulle on tapahtunut. Aion huomenna
matkustaa häntä katsomaan.
-- Pääseekö sinne? kysyivät Siiri ja Säde samalla kertaa.
-- Sain ainakin passin, ellei matkalla tie pystyyn nouse.
-- Niinkin voi käydä. Helsinkiläisiä jätettiin hiljattain Lahteen
ja teljettiin koko vuorokaudeksi pieneen koppiin, jossa he olivat
vähällä tukehtua. Joku punainen toimitti heidät sitten pääkaupunkiin
takaisin, kertoi Siiri.
-- Kyllä minä aion päästä Viipuriin vaikka kävellen! huudahdin ja
tunsin matkahaluni kiihtyvän.
-- No, sinä nyt menet vaikka mistä! kehui Siiri. -- Ja kyllä minäkin
sinun sijassasi menisin.
-- Kiitos, sinä annat minulle rohkeutta.
-- Äiti, onko meillä vielä oman puutarhan omenia? Apu piti niistä
kovasti, sanoi Säde.
-- Tietysti me lähetämme, ja täti vie ne nyt heti mukanaan, ettei
vain unohdu, vastasi hänelle Siiri.
-- Täti sanoo terveisiä, että Avun pitää laittautua tänne ja ajaa
punaiset pois, sanoi Säde.
-- Tappaa lohikäärme ja saada prinsessa ja puolet valtakuntaa. Eikö
niin?
-- Sitä ei saa tietää, ennenkuin lohikäärme on voitettu, vastasi Säde
nauraen.
-- Tuskinpa ne päästävät Apua irti, epäili Siiri.
-- Sehän siinä onkin pulmallista. Taju sanoo käyvän vaaralliseksi
viipyä Viipurissa, kun itäinen rintama painuu sinne päin.
-- Kunhan vain saisit hänet kotiin! huokasi Siiri levottomana.
-- Ainakin voin hankkia hänelle ruokaa, ettei tarvitse nälkää nähdä,
ja muuten viivyn siellä pari päivää lohduttamassa, sanoin.
-- Jos lasketaan katsomaan, lisäsi Siiri, -- mutta jos he ottavat
sinutkin kiinni.
-- Mitä he minulla tekisivät? Ja sitäpaitsi, eiväthän he ole
vanginneet naisia. Jos olisin edes poliittinen henkilö!
-- Onnea matkallesi ja Avulle terveiset.
-- Minulta myös, lisäsi Säde.
-- Niistä Apu kyllä tulee onnelliseksi, vastasin rohkaistuneena
heidän ystävällisyydestään.
* * * * *
Matka tuntui seikkailulta heti junaan päästyäni. Ihmiset olivat
kaikki levottomia, peloissaan matkan keskeytymisestä ja omiensa
luo pääsemisestä. Useimmat olivat kuin eksyneitä pyrkimässä mikä
vanhempiensa luo, mikä etsimään lapsiaan, mikä kuolinvuoteelle. Aina
oli jokin äärimmäinen hätä painamassa.
Perin hämmästyin, kun eräs tuntematon mieshenkilö puhutteli minua
nimeltä ja kysyi, minne olin menossa.
-- Viipuriin, vastasin. -- Mutta kuka te olette?
-- Entinen oppilaanne. Tietysti ette enää tunne, kun siitä on kohta
jo kaksikymmentä vuotta, vastasi hän.
-- Kasvot ovat tutut, nimi on unohtunut.
-- Eihän ole tarpeellista sitä tietää, sanoi hän.
Me puhelimme ajan surkeudesta, ja vähitellen kävi selville, että hän
oli vielä äskettäin ollut sosialistien edustajana.
-- Miksi rouva nyt Viipuriin matkustaa? kysyi hän kuin olisi
aavistanut huoleni.
-- Poikani on siellä punaisten vankina.
-- Pulmallinen juttu. Onko hänet otettu kiinni ase kädessä? tiedusti
hän hiljaisella äänellä.
-- Matkalla, vastasin arviolta.
-- Oliko hänellä papereita? kysyi hän vielä.
-- Oli, tulin hätäisesti sanoneeksi, ajatellen vaarallista sotakoulun
paperia, mutta heti kuitenkin muistin, että Apu oli hankkinut
työtodistuksen, jossa sanottiin hänen olevan menossa Raudun asemalle
sementtitöihin. -- Hänellä oli työtodistus, jonka hän sai Raudun
asemarakennuksen urakoitsijalta. Hänellä on määräys johtaa siellä
töitä. -- Ei siis aseissa...?
-- Ei! vakuutin umpimähkään.
-- Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.
-- Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta
silmiini.
-- Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä
kernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.
-- Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.
-- Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se
minua tässä tapauksessa estäisi.
-- Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin
kohtalon kädestä.
-- Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt