Uhri: Perheromaani - 03

Heidän kuvittelunsa ja puuhansa ovat kuin veden kirkas pinta
heijastusta ympäristöstä ja niistä ajatusten ja mielikuvien
maailmoista, joissa me vallattoman raisusti yhdessä liikumme. Eikä
tämä kaikki ole tahallista, vaan ehdotonta poikien monimutkaisen
kehityskulun noudattamista.
He vetävät minua kädestä yhä kysellen ja leikkien, ottavat minulta
kaikki luottavaisina ja itsevaltiaina. Me olemme nyt oppineet
luvunlaskunkin alkeet. Milloin ja kuinka se on tapahtunut,
en voi tarkalleen sanoa. Me viisastelemme ja ihmettelemme,
kuljemme yhä löytöretkillä. Neekerit, punaihoiset ja valkoiset
ovat kuin laskunappuloita, ja heidän suhdelukunsa houkuttelee
vaikeisiin tehtäviin. Näin heitellään kuperkeikkaa kaikenlaisilla
muistitiedoilla, kunnes tulee pakko ja halu saada merkitä paperille
tietoja, joista ei saa tinkiä. Se tapahtuu aluksi tekstaamalla, ja
lopulta opimme kirjoittamaan.
Apu leikkii kuvitelmilla, ihmetellen:
-- Mitähän jos minä kiipeisin tuonne kirkon huipulle ja ottaisin
pitkän tangon ja kolistaisin kuun alas? Taikka jos vain mittaisin
kuinka korkealla se on.
Tuntuu tosiaan siltä kuin kuu olisi saavutettavissa. Taivas on
laskeutunut merkillisen alhaalle, niin että kirkon huimaavan
korkea viiri näyttää puhkaisevan sen ja uhittelevan kalpeata
taivaankappaletta.
Toisinaan Taju vielä tulee hiljaa ja leikistä uupuneena koskettamaan
kevyellä kädellä hartiaani kuin ohimennen ja painaa omalla
avuttomalla tavallaan päänsä povelleni.
-- Äiti, minä tulen syliin.
Me istumme hetkisen vaiti, ja lapsen jäsenten jännitys laukeaa, pieni
suu jää hiukan raolleen, niin että valkoiset hampaat hohtavat helminä
ja jalat ulottuvat polviltani maahan asti.
Samassa Apu jo nelistää noutamaan karkuria ja työntää rajusti Tajua,
vaatien:
-- Minä keskelle!
Se merkitsee, että hänen pitää päästä lähemmäksi äitiä kuin Tajun.
Taju laskeutuu polveltani hiukan räpytellen silmäluomiaan, sillä
uni oli vallannut hänet samassa tuokiossa, kun hänen päänsä painui
povelleni.
-- Sinä herätit Tajun.
-- Minä kanssa nukun, uhittelee Apu, nousee syliini, nipistää
silmänsä kiinni, avaa ne jälleen tirkistäen minuun, heittää kätensä
kaulalleni, mutta ponnahtaa samalla lattialle. Hänen otteensa ovat
lujat ja varmat, ja pyöreä ruumis työntyy toisinaan minua vasten
kovana kuin puu. Luulisi, että hän on Tajua voimakkaampi, mutta
niin ei ole laita. Kotilääkärimme väittää, että Tajusta voisi tulla
atleetti, jos hänen lihaksiaan oikein harjoitettaisiin, mutta Tajun
luonteelle se on mahdotonta.
Nyt jo voi havaita hänen harkitsevan ja malttavan kiintyä
vain ajatusleikkiin, jonka pulmallisuus usein häipyy rohkeaan
mahdottomuuteen, mutta se lupaa tulevaisuudessa rakentua kantavaksi
elämänsillaksi, joka ehkä ei kultaisena kimmellä, mutta lujana kestää
aikansa raskainta painoa.


VII

Olemme muuttaneet pääkaupunkiin, ja lyseo on ottanut minulta
pojat. He ovat vain puolittain minun, ja toisinaan tuntuu kuin
jäisin yhä enemmän yksin, kuin heidän ajatuksensa ja heräävä
elämäntietoisuutensa kulkisi minulle outoja ratoja. He eivät tahdo
kertoa minulle läksyistään, ei tunneistaan eikä opettajistaan, enkä
voisi viekkaudellakaan siinä kohden houkutella heidän luottamustaan.
Mikään teeskentely ei muuten olekaan mahdollinen, sillä heidän
vaistonsa on kaikkitunteva. Keskenään he jakavat saamansa
vaikutukset, kokemuksensa ja opintonsa, tarkoin noudattaen niitä
velvollisuuksia, joita koulu heille määrää. He ovat toinen toiselleen
niin paljon, ettei toveruus luokkalaisten kesken jaksa heitä
vieroittaa. Niinkuin he pikku nasikkoina mukiloivat toisiaan, itkivät
ja parkuivat saamistaan ja antamistaan iskuista ja sitten jälleen
nauroivat ja syleilivät, samoin he nyt elävät samassa huoneessa,
kylpevät samassa suuressa ammeessa, herättävät aamuisin toisensa,
kinailevat läksyistä ja niiden pulmallisista kohdista ja kaiken sen
ohella täydentävät toisiaan.
Taju on yhä suunnan ja elämäntahdin määrääjä. Hänen varhaiskypsä
järkensä on kuin kireä ohjas, joka ei salli Avun rynnätä herkän
luontonsa mukaisiin moninaisiin seikkailuihin. Mutta Avun uhrautuva,
aina valmis avuliaisuus, joka yhä pyrkii ilmenemään eri tilanteissa,
on niin kekseliäs ja pulppuava, ettei mikään voima kykene häntä
pidättämään.
Pikku tenavasta saakka hän jo alkoi yksin ja kaksin kappalein
tuoda halkoja kellarista huoneisiin, ja siinä hän on pysynyt
uskollisena. Hänen kirveensä on aina kunnossa, ja viheltäen hän
juoksee alas korkeita portaita, tuoden sitten kymmenkunnan puuta
nuoraan sidottuina ylös neljänteen kerrokseen. Hän hoitaa kirjojen
ulkoasua, laittaa paperikannet ja liimaa kiinni irtolehdet. Hän
lämmittää kylvyn Tajulle ja itselleen, käy kirjastossa vaihtamassa
suuria kirjapinoja, joita nyt on alkanut ilmestyä kotiin. Heidän
puuhansa saavat aina kunnioitettavan laajuuden ja perinpohjaisuuden.
Kasvisalkkujen luku kasvaa kesä kesältä, ja tosissaan he uhkaavat
valloittaa eteisen ja hankkia kaksituhatta erilaista kasvia.
Kesäisin asumme kaukana sisämaassa, missä laajan veden keskellä
on ihmesaaremme. Harvoin sinne vieras jalka astuu, tuskin koskaan
outo käsi kurkottaa ottamaan marjan meidän alueeltamme. Tämän parin
kilometrin pituisen valtakuntansa, josta näkee vettä molemmin puolin,
ovat pojat valloittaneet täydellisesti. Vähä vähältä on sen rehevä
ja moninainen kasvullisuus heille tuttua, lajiteltuna ja salkkuihin
kerättynä. Pian ei mikään itikkalaji enää pistä päätänsä kiven alta,
ruohon juurelta tai sammaleesta joutumatta huumaavaan pulloon.
Eikä yksikään perhonen lennä rauhoitettuna saaren niityillä. Kaksi
nopsajalkaista tenavaa kiitää sen siipien loistoa kohti vangitakseen
sen verkkoihinsa ja sitten verratakseen sitä kuvitettuun kirjaansa.
Lepattava perhonen on heille tavaton aarre, jonka vuoksi haavoittunut
jalka, revityt puserot ja housut ovat pikkuseikkoja. Ja ellei
saalista tavoiteta kiinni tänään, on se huomenna tai ylihuomenna
varmasti verkossa. Se tapahtuu kerta kaikkiaan yhtä varmasti kuin
koko saaren salaisuudet vuosien kuluessa pojille paljastuvat.
Nauraessa ja telmiessä, veden ja ilman syleilyssä, melkein ilman
vaatteita yöt ja päivät unen ja valveillaolon säännöllisessä
vaihtelussa, tuulen huuhdellessa, kukkien tuoksuessa ja pääskysten
päittemme yllä lennellessä ja korvaimme juuressa ullakon räystään
alla pesiessä kasvaa heidän tiedonhalunsa, laajenee ja syvenee vuosi
vuodelta, koskaan lepäämättä taikka tolalta poikkeamatta, vapaan
valinnan mukaan.
-- Minä itse, minä itse! -- Se tunnuslause työntää tieltään kaikki
esteet.
Ehdoton, itsekäs, iloinen, voitokas ja puhdas, kuin vain alkuperäinen
luonto voi olla, on tämä kehityskulku elämään. Se on luonnon säätämä
kuin kukan väri, kuin tyynen järven väike auringossa, kuin linnun
viserrys lemmen riemussa.
Tämä kaikki määrää minun tehtäväkseni palvella -- palvella, alistua
ja puhdistua. Milloinkaan ei niitty ole mielestäni kukoistanut
niin kauniisti, taivas ollut niin korkea, metsä niin lumoavan
salaperäinen, järven ranta niin kiehtovan lempeä tai sen vesi niin
elvyttävää kuin näinä kesinä. Se kaikki on meidän omaamme, meidän
valtakuntaamme, ääretöntä rikkauttamme. Me humallumme kukkien
tuoksusta, eksymme metsään, uuvumme marjamatkoilla, soudamme saaresta
toiseen, huhuilemme autioilla kallioilla ja haaveilemme tuijottaen
öisen tähtitaivaan korkeuteen.
Mutta haaveilumme ei ole vielä surunvoittoista eikä aavistelevaa. Se
on iloista kysymysten nelistystä: -- Miksi aurinko paistaa, miksi
tähtiä on niin paljon? Miksi ruoho on vihreä ja taivas sininen tai
harmaa? He ovat jo lukeneet niin paljon, tyydyttäneet satunälkänsä,
rakastavat kertomuksia ja seikkailujuttuja, eivät usko ihmeisiin,
etsivät tietoa, pätevää totuutta. Heidän uskonsa tietoon on rajaton,
mutta myöskin ankara. He hämmästyvät kuullessaan totuuden, vainuavat
sen oikeaksi ja nauravat heikolle tulkinnalle.
Nöyryytykseni käy päivä päivältä suuremmaksi, kun usein en voi
vastata heille muuta kuin: En tiedä.
He katsovat toisiinsa pettyneinä ja lakkaavat kyselemästä. Usein
Apu juoksee luokseni, nojaa olkaani vasten kuin ilmaistakseen, että
tietämättömyyteni on hänelle sentään rakkaampi kuin varmuus.
Se on hänen syvää myötätuntoaan, jonka olen viime aikoina monasti
nähnyt pulpahtavan salaisesta lähteestä kirkkaana esiin. Se on hyvin
kainoa, vaistomaista, enkä minä uskalla siihen kajota sanoin taikka
ilmeinkään.
* * * * *
Meillä oli koira, nopeajalkainen, ruma ja viisas. Se seurasi poikia
kaikilla heidän retkillään ja osasi haukkua jäniksiä. Enkä tiedä,
kuka heistä kolmesta oli kiihkeämpi seuraamaan talon isäntää niemeen
jänisjahtiin, pojatko vai Kyttä.
-- Oletteko nähneet jänistä? kysyin kerran pojilta.
He katsoivat toisiinsa. -- Kytän suussa! vastasi Apu empien ikäänkuin
se ei olisikaan ollut oikea jänis.
-- Oliko se jänis?
-- Oli se! vakuutti Taju.
-- Niin, mutta se oli kuollut, väitti Apu, ja hänen kasvoillaan oli
ankara taistelu kyyneliä vastaan.
-- Minäpä olen nähnyt elävän jäniksen metsän syvyydessä, sanoin minä,
ja poikien odottava, jännittynyt katse kiintyi minuun.
-- Eräänä aamuna olin marjassa, kaste oli vielä maassa, ja minä
istahdin kannolle, katsellen korkeita koivuja ympärilläni, ja kun
jälleen käänsin silmäni ruohikkoon, näin harmaan jäniksen hyppelevän
rauhallisesti ihan lähellä. Se nousi takajaloilleen, heristi korviaan
ja katseli suurin kirkkain silmin taivasta, liikkumatta paikaltaan.
Varmana valtakunnassaan kuin metsän haltia se siinä istui, pyhä
eläin...
-- Eihän sitä sitten saa Kyttäkään ottaa! sanoi Apu, ja raivoissaan
siitä, että kyyneleet syöksyivät silmiin, hän nuiji kättäni
nyrkillään ja kätki kasvonsa povelleni.
Samana kesänä oli kettuemo jäänyt talvesta pitäen saareemme pesimään,
ja sen nähtiin silloin tällöin vilahtavan ainoan kallion tienoilla,
rajoitetulla alueella. Sen pyydysmaat riittivät tuskin oman hengen
pitimiksi; poikaset olivat arvatenkin nälkäkuolemaan menehtymässä.
Äärimmäisessä hädässään emoparka otti talon kanoja, mutta samalla se
myös oli langettanut tuomionsa. Isännän haulikko pakotti sen ulos
luolastaan, ja muutaman tunnin ajon jälkeen ei reporukalla ollut
muuta neuvoa kuin pulahtaa salmeen uidakseen kauas toiselle rannalle.
Salmi oli liian leveä, vene nopea ja isännän haulikko armoton.
Pojat olivat ajossa mukana paljain jaloin ja avopäin, kiitäen kilpaa
rantatuulen kanssa vedenrajassa pitkin pehmeätä hiekkaa, metsässä
samoten pisteleviä, kuoppaisia polkuja risujen päällitse, pelloilla
aitojen ylitse, aurattujen sarkojen tai mutaisten ojien poikki,
kompastuen, nurin suistuen ja taas sitä kiihkoisempina edelleen
rientäen. Kytän haukunta kaikui yhä kauempana, haulikko pamahti
jossakin rannalla, ja kaiku vastasi saaren ainoasta vuoresta.
Oliko kettu jo kuollut, makasiko se rannalla, oliko se suuri ja
ruskea?
Kiihkeät kysymykset satoivat puolelle ja toiselle, kun he kalpeina
innosta, viimeisinä saapuivat rannalle, jonne isäntä oli jo tuonut
kaatamansa otuksen. Kotipihalla me sitten katselimme sitä ihmeissämme.
-- Noinko pieni ja laiha sinä emoparka oletkin! sanoin ehdottomasti
säälien.
Se oli kasvanut mielikuvituksessamme suureksi ja komeaksi. Olihan se
vienyt pari kanaa, ja aina kuviteltiin sen voivan tehdä mitä tahansa
pahaa.
-- Vaikka lampaan tappaisi, oli emäntä sanonut, ja pojat pelkäsivät
Kytänkin joutuvan ottelussa tappiolle.
Metsään mennessämme olimme aina tähyilleet repoa, milloin se eteen
kapsahtaisi, mutta tuossa se nyt lojui, turkki takkuisena. Mitätön
se oli kooltaan kuin kylän kurjin juoksukoira, kuono suippo ja niin
pieni, ettei poikienkaan kouraa täyttänyt.
Se heitettiin pellon pientareelle, kunnes isäntä ehtisi nylkeä siltä
turkin. Kaikki poistuivat ja unohtivat voitetun vihollisen.
Apu meni sinne kuitenkin takaisin, istahti sen viereen ja silitteli
ruskeaa turkkia. Hän yritti nostaa etukäpälää kuin kättä antaakseen
ja ystävällisen sanan sanoakseen, mutta kun vaitelias toveri pysyi
liikkumatta, silmät suljettuina, ja jäykistyi tonkaksi, hävityksen
kaamean löyhkän ympäröidessä sitä salaperäisenä, siirtyi hän kammoten
pois sen seurasta ja hiipi yksinäisyyteen.
Aitan portaalla hän sitten hakkasi kahta kiveä vastakkain, samalla
kun hereät kyynelet valuivat ahavoittuneille poskille. Hän taisteli
niitä vastaan, eikä kauan kestänytkään, kun hän jo voitokkaana riensi
luokseni käsiään myllynsiipinä heilutellen.
Reporäivän kohtalokas tarina painui mieleemme. Se kuului meidän
elämäämme yhtä hyvin kuin metsät, vesi, koko luonto. Ja minusta
tuntui usein yhdessä soudellessamme ja samoillessamme veneretkillä
ja marjamatkoilla kuin olisimme olleet yhtä luonnon kanssa.
Auringonlaskuun kiintyivät silmämme ja sanattomat ajatuksemme, veden
viileä henkäys kääri meidät vaippaansa, ja sydämemme sykähtelivät
yhteisestä onnentunteesta.


VIII

Syksyn viileys hyväilee meitä raittiina ja kuulakkaana kaikkialla
metsässä, järvellä, sisällä huoneissa, ja surunvoittoinen kaipaus
houkuttelee jäämään tänne, missä mieluisat muistot ympärillämme
herättävät hymyilyjä kesän kujeiluista, ja vanha arkipäiväinen
kokemus kertoo jörösti, ettemme tätä kesää enää milloinkaan saa
uudestaan elää.
-- Kaupunkiin! kuuluu velvollisuuden ehdoton käsky, ja me keräämme
kiireesti tavaramme, hyvästelemme rakkaat seudut ja vihdoin eräänä
koleana aamuna astumme laivaan, jatkamme matkaamme junalla ja
saavumme illalla Helsinkiin.
Rautatientorilla joudumme keskelle jyrisevää melua. Raitiovaunujen
jyminä, ajoneuvojen kolkutus kivityksellä, autojen toitotus,
säännöttömän liikkeen sekava vilinä ja ihmisten kuumeinen kiire
repii hiljaisuuteen ja sopusointuun tottuneita hermojamme. Riennämme
kotia kohti ja tunnemme itsemme turvallisiksi vasta saavuttuamme
rauhalliseen porraskäytäväämme.
Kolme kuukautta olemme olleet poissa ja nyt avaamme oven
jännittyneinä, sydän hiukan pelon vallassa, kuin maltittomina
rientäisimme syleilemään vanhaa, rakasta omaista. Tuttu huone-ilma
lehahtaa vastaamme, auringossa paahtuneen puun tuoksu huonekaluista,
korkkimaton ja paperin haju peitetyistä ikkunoista. Pojat jättävät
taakkansa eteiseen, juoksevat huoneesta huoneeseen hätäisesti
silmäillen kaikkea ja jäävät pian omaan kamariinsa tarkastamaan
aarteitaan, jotka keväällä talletettiin.
-- Onko kaikki jäljellä? huudan heille kesken puuhieni.
Vastausta en saa, mutta sensijaan ilmestyy lattioille, tuoleille,
pöydille, vuoteille, ikkunoille, jopa pilarienkin päihin erilaisia
esineitä, salaperäisiä ja monimutkaisia laitteita, pyöriä,
rautanauloja, ruuveja, nuoran- ja ketjunpätkiä, ruohoja, kasveja,
koteloita, pahvirasioita. Kaikkien näiden tarkoituksen tietävät vain
Apu ja Taju. Nyt tämä kaikki pitää heti tarkastaa, sillä yleissilmäys
on saatava ja sitten lajiteltava. Pölyisinä he puuhaavat, hikipäässä,
tuskin malttaen maitoaan juoda, ja illalla on vaikeata saada heitä
vuoteisiin.
Seuraavana päivänä otetaan kesän kasvisaalis salkuista esiin. Itikat
pääsevät kunniapaikoille, ja perhoset ovat viehättäviä nähdä, kun
ne noukitaan ahtaista rasioistaan ja pistellään neuloineen tilavaan
kansilasilla varustettuun laatikkoon. Heidän kalleutensa saavat olla
koskemattomina ja huone rauhoitettuna, "ettei siivooja pääse tekemään
vahinkoa".
Ja aamulla aikaisin pojat supattavat kamarissaan, tepsuttavat
paljain jaloin paitasillaan, järjestävät ja hahmoittelevat, kunnes
kokonaisuus on saanut suuntaviivat, ja he havaitsevat tarvitsevansa
suuren, vanhan kaapin ullakolta. Se on heidän oma lukittu maailmansa,
jonka avain on vain heidän kahden tiedossa, eikä sellainen valta ole
vähäiseksi arvattava, sillä se kaappi kätkee seiniensä sisällä elämän
avaimia. Mielikuvitus elävöittää rakkaat esineet, jotka kuvastuvat
heidän kirkkaissa silmissään kuin tyynen lähteen pinnassa.
Vanha tinasotamiesmuotti saa heidät juttelemaan tuntimäärin, kunnes
siitä heidän ajatuksissaan nousee esille loistava sotajoukko. Kun
luonto ei enää ole heille runsauttaan jakamassa, ammentavat he elämää
siitä niukasta lähteestä, joka mahtuu kodin ahtaaseen piiriin, ja
turvautuvat omaan, rajattoman laajaan kuvittelumaailmaansa.
Nyt valetaan tinasotilaita, käytetään säästörahat tinan ostoon, ja
niin syntyy ryhmiä, mutta ne ovat poikien mielestä liian pieniä.
Silloin keksitään paperisotilaat, maalataan ja leikataan, varustetaan
tuella ja pystytetään lattialle. Me uppoamme paperitulvaan, uuvumme
piirtämiseen, maalaamiseen ja leikkaamiseen. Niitä pitää olla paljon
ja komeita. Jalkaväkeä, ratsumiehiä, tykkijoukkoja, kuormastoa,
soittajia ja rummuttajia, päälliköitä, lippuja... Apu ja Taju ovat
jumalallisena koneena, joka panee liikkeelle tämän merkillisen
sotajoukon. Se ryhmittyy kirjavana ja uljaana salin laajalle
lattialle. Sen rivit kuvastuvat sileällä parketilla kuin himmeän
peilin pinnalla, utuisena ja tarumaisena houkutellen leikkiin, joka
näyttää meistä vanhemmistakin hyvin tutunomaiselta ja luonnolliselta.
Aurinko lähettää säteensä monivärisiin riveihin, joissa paperimiehet
seisovat vakavina hullunkurisessa asussaan valmiina laukaisemaan
ampuma-aseensa. Vaikka nämä eivät koskaan liikahda, eikä yksikään
käsivarsi oikene, syttyy yhtäkaikki sota, jossa ammutaan hurjasti;
miehiä kaatuu molemmin puolin.
Tajun joukko on toisella puolen salia ja Avun toisella. He eivät
jäljittele mitään historiallista tehtävää, eikä siinä ole kiistaa
vallasta tai omistusoikeudesta, ei kunniasta taikka edes aatteesta.
He taistelevat vain nähdäksensä, kumman joukko ensiksi kaatuu
lattialle.
Tajulla on pieni puukanuuna, soma sorvattu vehje, joka löydettiin
leikkikalukaupasta ja havaittiin erittäin tärkeäksi.
Apu on tehnyt itselleen kaaripyssyn. Näillä aseilla he käyvät
vakavina otteluun, käyttäen kaiken älynsä, kekseliäisyytensä,
malttinsa ja voimansa. Siinä he ovat kyykkysillään tuntimäärin,
tähtäävät tarkasti, ampuvat taitavasti, noutavat luodit ahtaista
riveistä kaatamatta ainoaakaan miestä varomattomalla liikkeellä.
Taju on hyvin rauhallinen, tuntee aseensa kantomatkan ja tähtää
huolellisesti, siirtelee kevyttä kanuunaansa puolelta toiselle ja
tekee tuhoa joka laukauksella.
Apu huudahtelee, komentelee liikkumatonta joukkoaan, tähtää
hätäisesti ja ampuu kiivaasti, ja luoti luiskahtaa rivien väliin
sileälle lattialle, mutta kun se osuu, tekee se Tajun riveissä suurta
mieshukkaa, sillä Avun kaaripyssyssä on enemmän voimaa kuin Tajun
puukanuunan kuulassa. Molemmat punoittavat, ja kiivauden kyynel
kimmeltää silmäkulmassa.
Tulos on tunnin ottelun jälkeen vielä epätietoinen. Paperiurhoja
lojuu jo ruutuisella kentällä, mutta kaatuneet ovat seisovien
suojina. Tajun kanuuna ei enää oikein tepsi, kun sen pitää kierittää
kuulaa etäämpiin kulmiin. Sensijaan on Avun nuoli nyt edullisempi, ja
pian näyttää siltä, että hän pääsee lopulta voitolle.
Taju ei sittenkään hellitä, siirtelee vain ja tähtäilee, ampuu ja
kaataa aina jonkun sotilaan, eikä Apukaan anna perään. He tahtovat
taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta äkkiä katkeaa Avun jousen
kaari, ja nyt kiistellään siitä, kuuluuko taistelun menoon sellaisen
vian korjaaminen.
Voineeko mitään verrata sodan tenhoon ihmisen kykyjen jännittämisessä
ja hänen halujensa sytyttämisessä kuumeiseen kiihkoon? Leikki oli
saattanut pojat suunniltaan, ja nimetön vimma tosissaan syöstä
painisille työnsi syrjään maltin, joka oli vallinnut leikin aikana.
-- Peli on peliä, sanoo isä hymyillen, mutta pojat eivät sitä kuule.
Vihamielisyys riehahtaa käsikähmäksi, ja Apu potkaisee nurin Tajun
loput sotilaat.
-- Sitä ei "gillata"! huutaa Taju, ja nyt on kaksintaistelu täydessä
käynnissä.
He mukiloivat toisiaan, survovat kaatuneita paperisankareitaan, joita
makaa läjissä, tehden niistä päättömiä ja jalattomia, kädettömiä
ja aseettomia, ja rutistavat muodottomiksi omien kättensä ja
ehtymättömän kekseliäisyytensä tuotteet, joita he viikkomäärin ovat
ahkerasti valmistelleet.
Kun taistelun kuluessa yhä kiihtynyt hermojännitys on päässyt
rehellisessä ottelussa laukeamaan, nauravat pojat kesken
painiskelunsa, ja kaiken loppuna on sula sovinto.
* * * * *
Kun koulutunnit ovat päättyneet ja kotitehtävät suoritetut,
järjestävät he leikkinsä ja elävät nyt vasta omaa elämäänsä ihan
toisessa ajatusmaailmassa kuin tavallisesti. Toisinaan taas me
viisastelemme ja kuuntelemme kaupunkia.
-- Se puhuu, kuuletkos, äiti? sanoo Apu, suu auki pidättäen henkeänsä.
-- Mitä se sanoo? kysyy Taju, joka ei koskaan usko "ihmeisiin".
Me avaamme ikkunan ja näemme korkeudestamme, neljännestä kerroksesta,
kauas yli kaupungin kattojen, Tähtitornin vihertävän kummun, sen
matalan, ruskeahkon puutornin ja kuulemme hiljaista humua, joka
nousee epämääräisenä vilkkaan kaupungin keskestä, täyttää avaruuden,
laajenee, kiihtyy ja jälleen vaimenee. Äkkiä halkaisee ilman kumea
kirkonkellon läppäys ja hetken kuluttua toinen. Siihen yhtyvät
vanhan venäläisen kirkon heleät ja nopeat soinnut hätäisinä,
kiirehtivinä, hiukan hermostuneina yksitoikkoisella sävelellään.
Avaruus tuntuu olevan ääntä täynnä, ja meitä sen aallot huuhtelevat
lempeällä hyväilyllä. Se täyttää kotimme, suo turvallisuuden tuntoa
ja taivuttaa mielemme kiitollisuuteen. Kerron pojille, mitä kaikkea
kuulen.
-- Nikolainkirkon kellojen mahtavat kumaukset vierivät kauas meren
laakeita laineita pitkin.
-- Ne kulkee sitten laivoissa ja kiipee mastoihin! jatkaa Apu
touhuissaan.
-- Ne julistavat merenkulkijoille kuolemattomuutta ja päivätyöstä
palaaville korkeimman voimaa, joka täyttää ihmisten sydämet
virkeydellä ja kiitollisuudella. Kellot ovat kaikkien ihmisten
yhdistynyt rukous.
-- Ja ihmiset ovat pieniä, sanoo Taju.
-- Ja kirkko on niinkuin jättiläinen, niinkuin pilvi ja niinkuin
korkea vuori, jos sillä olisi huippu, niinkuin sormi, jos se pistäisi
taivaan puhki, selittää Apu.
-- Kirkko on niinkuin pilvi meidän ajatuksessamme. Me tiedämme sen
seisovan tuossa turvallisena, merkkinä siitä, että me uskomme hyvän
voimaan, armahtavaisuuteen, toistemme suojaamiseen ja rakkauteen. Se
tunne kietoo meidät kuin utuinen pilvi, jonka läpi auringonsäteet
hohtavat.
-- Ja sitten tulee taivaankaari! lisää vilkas Apu.
-- Sellainen elämän taivaankaari. Nähkääs, teillä on isä ja äiti ja
koti ja oma huone ja tavarat kaapissa ja koulu ja tämä kaupunki ja
koko Suomi omananne. Ja kun tulette suuriksi, voitte turvallisesti
kulkea halki maailman -- niin, se juuri on elämän taivaankaari,
sellainen tyyneyden ja kauneuden kaari, josta aina helähtelee
suloinen sävel, toisinaan kirkas kuin linnunlaulu lehdossa, toisinaan
surunvoittoinen, välistä pauhaava kuin myrsky.
-- Ja ihmiset kuulee sen kadulle! sanoo Taju vakavana.
-- Niin, me kuulemme sen kaikkialla, ja se on niin todellinen
kuin ääretön avaruus tuolla korkealla, jonne silmänne kantaa, ja
ajatuksenne tietää sen mittaamattomaksi. Se tieto, ettei mikään
koskaan lopu eikä lakkaa olemasta, on luja turva hädässä.
-- Äiti, mikä on hätä? kysyy Apu ja pitelee sormiani, joita hän
vääntelee perin luonnottomiin asentoihin.
-- Sota tuottaa hätää. Ajatelkaa, että kaikki teidän paperisankarinne
olisivat eläviä ihmisiä.
-- Kyllä ne sitten poraisivat, kun kaikki kaatuu! huutaa Apu.
-- Niin, ja ajattele vielä, että heillä olisi isä ja äiti ja koti
taikka vaimo ja lapsia, ja ne jäisivät köyhiksi, ei olisi syötävää
eikä vaatteita.
-- Niin, mutta kun on äiti! huudahtaa Taju.
-- Jollei ole äitiäkään, vaan ihan yksin maailmassa pieni poika tai
kaksi poikaa, sanoo Apu ja nojaa minuun kuin turvaa etsiäkseen.
Tajun silmissä kuvastuu aavistus, joka räpyttelee siipiään, lepattaa
ja hakee suojaa, mutta ei löydä lepoa, näkee vain jotakin mustaa
ja uhkaavaa, mikä lähenee ja paisuu musertavaksi. Hänkin astuu
lähemmäksi meitä ja nojaa vaistomaisesti olkaani.
-- Ja kun on sota, tulee kanuunankuula tuolta kaukaa laivasta,
putoaa kattomme päälle ja murskaa talon ja kaikki, mitä siinä on.
Kaupungit hävitetään, ihmiset kuolevat tuskaan ja nälkään. Pahat
voimat pääsevät ihmisissä valloilleen ja hävittävät hyvyyden ja
rakkauden. Ihminen on kuin esine vihan käsissä, kanuunalla lakaistaan
pois elämästä suuret joukot, ja heidän ruumiinsa ladotaan läjiin ja
kuljetetaan kuopattaviksi kuin mätänevä ruoho, joka ei elolle kelpaa.
Ryöstäjät ovat tuomareita ja valtiaita, niin kauan kuin väkivaltaa
kestää.
Kellot kajahtelevat kumeasti, ääni kiirii kauas länteen tuulen
siivillä, ja meistä tuntuu kuin se olisi kiitänyt kattojen päällitse
auringonlaskun maille ulos avaraan maailmana lepyttämään ihmisten
vihaa.
-- Jos rukoilee! tuumii Apu.
-- Jos kaikki ihmiset rukoilisivat! lisää Taju.
-- Ei pahat voi rukoilla, tietää Apu.
-- Mutta jos hyvät löisi ne pahat kuoliaiksi! ehdottaa Taju.
-- Eihän hyvä voi lyödä, sanoo Apu.
-- Paha lyö ensin! väittää Taju.
-- Äiti, saako hyvä lyödä? kysyy Apu.
-- Ei; jos hyväkin löisi, niin silloin maailman ja ihmiskunnan
täytyisi hukkua. Hyvä on sellainen, joka voittaa lyömättä. Hyvä
uhraa, tekee kaikkensa, antaa työnsä, rakkautensa ja henkensäkin
pahoille ihmisille.
-- Niin, mutta kun ei voi! sanoo Taju.
-- Äiti, eikös yhtään saa pahaa lyödä? kysyy Apu.
-- Hyvä ei lyö yhtään.
-- Mitä se hyvä uhraa? ihmettelee Apu, sillä sanani olivat kaikuneet
vain aavistuksen tapaisina heidän sielunsa salaisimpiin sopukkoihin,
ajan kuluessa siellä selvitäkseen.
-- Hyvä uhraa paperisotilaansa, vastaan siihen.
-- Uhraatkos sinä? tiedustaa Apu Tajulta.
-- Täytyykös sitten uhrata? kysyy Taju katsoen minuun epätietoisena.
-- Hyvään ei voi pakottaa. Uhri annetaan iloisella mielellä
vaatimatta. Kun teistä on hauskaa olla sotimatta, silloin uhratkaa
paperijoukkonne.
-- Poltetaanko ne, että on polttouhri? kysyy Apu.
-- Hyvän uhri ei ole hävittämistä.
-- Mutta kun raamatussa uhrataan, niin silloin tapetaan! inttää Taju.
-- Niin, se on vanha käsitys veriuhrista, mutta hyvyyden ja rakkauden
uhri ei saa olla sellainen.
-- Mutta kun äiti sanoi, että hyvä antaa henkensäkin...
-- Antaa, vaan ei ota koskaan kenenkään henkeä.
Apu painaa päänsä povelleni, huokaisee kevyesti ääneti ja katselee
Tajun puuhia, kun hän keräilee paperisotilaita lattialta,
huolellisesti ja asiallisesti tarkastellen ruhjotuita jäseniä,
katkotuita päitä ja aseita, ja pistelee niitä verkkaisesti laatikkoon
ikäänkuin olisi ollut vaikea luopua rakkaistaan, joita on niin
monet kerrat valmistaessaan pidellyt. Hetken aikaa tunnen olevani
pohjattoman rikas omistaessani nämä poikani, tietäessäni heidän
sielujensa kehitysmahdollisuudet. Mutta samalla myös irtaannun
itsestäni, joudun huolien ja toiveiden valtaan. Nykyhetken ja
tulevaisuuden kova taistelu, ylpeyteni, kunnianhimoni heidän
puolestaan, elämämme suppea piiri, kaiken keskinkertaisuus, pohjaton
rakkauteni lapsiin työntyvät kiistaisina sydämeeni, häikäisevät,
melkein tukehuttavat minua, ja niin unohdan pojan, jonka pää
rauhallisena lepää povellani.
-- Äidin rinnassa lyö kovasti, sanoo Apu, katsahtaen minuun suurin
silmin.
* * * * *
Mitkä olivat minun aseeni tässä taistelussa? Mitä tiesin elämästä,
sen vaaroista, viehätyksestä tai vaatimuksista? Sen tiesin, ettei
suurinkaan viisaus, ei mikään varovaisuus, ei hyvä tahto eikä
pohjaton rakkauskaan olleet varmoja elämän oppaita rakkailleni
enempää kuin minulle itsellenikään. Suurinta tuskaa tuotti minulle
jo aikoja sitten laimentunut tahtoni pyrkiä muovailemaan ihmiselämän
heikkoja kohtia. Ne olivat yhä vielä kuin suuria kiviä elämän tiellä,
missä oli pakko kierrellä ja kaarrella, ajaa varovasti ja kuitenkin
niihin törmätä. Niiden olemassaolo loukkasi ihmisyyttäni, ylpeyttäni,
ja ilkkui heikkouttani uhmaavalla röyhkeydellään.
Olin jo heittänyt vanhan, lapsellisen uskoni maailman parantamiseen
ja viisastelin ivaten omaa yritystäni siirrellä loukkauskiviä
sivummalle. Nyt tuo kaikki syöksyi minuun käsiksi moninkertaisella