Uhri: Perheromaani - 11

-- Scylla ja Charybdis. Kun toisen vältät, niin toiseen syöksyt. Se
Viena on sellainen tarumainen, etäinen jokin. Ja se peloittaa minua
avuttomuudessaan, -- eristetyssä asemassaan. Onko siellä kulkuneuvoja?
-- Niitähän meidän pitäisi sinne loihtia, tehdä teitä, sanoi hän.
-- Kuka sitten aseita käyttää?
-- Ne joutavat lepäämään. Ei siellä erämaissa armeijat liiku, selitti
Apu tyynesti ja varmasti.
-- Minulla on kuitenkin se käsitys, että te menette aseellisina.
-- Tietenkin. Kuka nyt kulkisi virstaakaan ilman kivääriä! huudahti
hän.
Taju tuli kotiin, ja neuvottelu alkoi uudelleen.
-- Sano sinäkin. Taju, että on vaarallista mennä sellaiselle
hämärälle retkelle, pyysin levottomuuden vallassa yhä vieläkin.
-- Vaarallista ... hm, vaara on nyt kaikkialla. Luoti voi lentää
meihin vaikka täällä mamman portaissa, sanoi Taju. -- Jos minäkin
joudun siihen uhkaan, että Santahamina on edessä, niin kuka tietää,
vaikka lähtisin mukaan.
-- Turha on teidän uskotella minulle, ettei siellä voisi sotaa
syttyä, kun kerran aseissa sinne menette ja siellä päin liikkuu
vihollisia, ainakin punaisia, sanoin.
-- Onhan sitten edes mies miestä vastaan ja ase kummallakin, ettei
tarvitse ampua heitä aseettomina! tiuskaisi Apu.
Se oli kuin äärimmäisen tuskan huudahdus ja herätti minussa
vastakaiun.
-- Voit tulla yhtä hyvin itse ammutuksi, sanoin.
-- Tietenkin.
-- Tai vangiksi, mikä siellä kaukana heidän käsissään olisi
hirvittävää, yritin säikyttää.
-- Siltäkin varalta on keino keksitty, vastasi hän oudosti hymyillen.
-- Keino? Ei ole mitään turvaa sellaisessa asemassa, väitin.
-- Meillä on kaikilla aina revolveri mukana. Siellä ei kukaan meistä
jää elävänä heidän käsiinsä, sanoi hän.
Tämä keskustelu oli kuin jatkoa tuskalliselle unelleni, ja outo,
kumottava kammo muuttui tästä lähin ainaiseksi seuralaisekseni.
Mennen tullen, yöt ja päivät, seurasi minua outo tyhjyyden tunne. En
löytänyt missään varmaa pohjaa jalalleni, en lepoa ajatukselleni.
Ainoa lohtuni oli neuloa hänelle siroa sotilastakkia, joka hyvin
muistutti upseerin pukua.
Apu iloitsi siitä lapsellisesti ja sovitteli sitä yllensä suuren
kuvastimen edessä.
-- Otathan sinä kaiketi siviilipukusi myös mukaan, ehdotin hänelle.
-- En, tulee vain kuljettamista. Syksyllähän palaan muuttolintujen
kanssa, ja tämä sinun ompelemasi saa seurata minua myötä- ja
vastoinkäymisissä, sanoi hän hymyillen.
-- Lujahan se on ja lämminkin.
-- Hyvä se on.
Hän silitteli takkia, ja minusta tuntui kuin hänen luiseva kouransa
olisi koskettanut poskeani kiitokseksi kaikesta.
Sellainen ei kuitenkaan ollut tapana meidän kesken.
* * * * *
Kesän aurinkoiset päivät houkuttelivat hänet luotani retkeilyille
Säteen kanssa.
He kaksi elivät omaa tarinaansa, jonka kauneus loisti heidän
kasvoillaan, soi äänessä ja puhui onnesta säteilevissä silmissä.
-- Eikö sinun tule ikävä Sädettäkään? kysyin.
-- Ikäväkö? Mitä on ikävä? Kun pitää toisistaan niin kuin me, ei
malta ikävöidä. Hauska on olla yhdessä, ja hauska erossakin ja
ajatella toisiaan.
-- Voisihan Säteellä olla ikävä, sanoin.
-- Hän lupasi ikävöidä, nauroi Apu.
-- Ja sitä sinä naurat.
-- Se on niin somaa ja naisellista. Etkö sinäkin lupaa ikävöidä
minua, mamma?
-- Parasta on olla siitä puhumatta. Sinun lähtösi tälle retkelle
on aivan toista kuin edelliset matkat. Tähän liittyy jotakin
selittämätöntä, ennuksellista.
-- Sinäkin siis ikävöit ja olet jo aloittanut. Säde ei vielä ole
saanut aikaa. Tänä iltana me tanssimme Siiri-tädin luona, ja sinut
on myös kutsuttu mukaan, mutta älä vain ennusta, se ... se on niin
kouristavaa. Anna minun nyt elää rennosti ja iloita nämä päivät --
pitkistä ajoista. Ja kuka tietää, kuinka kauan!
-- Minä lupaan, sain äkkiä sanotuksi, kun kävi häntä niin sääliksi.
Hän laitteli reppunsa hihnoja, sovitteli ja sijoitteli tavaroita,
purki ne jälleen pois ja aloitti uudestaan. Se oli minun mielestäni
loputonta ja toivotonta. Paljon tavaraa ja pieni reppu ja kuitenkin
jo liian painava.
-- Ajattelehan pitkiä -- oikein pitkiä matkoja. Ethän jaksa tuota
kantaa, ja sitten on vielä -- kivääri. Sinä et jaksa, lapsiparka!
-- Entä meidän sopimuksemme, äiti? Lupasithan, että puhuisimme vain
iloisista asioista. Ei ole mitään synkkää, ei mitään mahdotonta tässä
retkessä, ei saa olla mitään ikävää näinä päivinä. Tästä tulee vielä
hyvä, kun keksin mukavan kiinnityksen hihnoille, puhui hän koetellen
reppua selkäänsä.
Mitä tahansa sanoin tai tein, tahdoin olla hymyssä suin, vaikka
kyynel kihosi silmääni. Taistelin synkkiä mielikuvia vastaan, ja
me löysimme yhdessä tien lapsuudenaikaan, siihen onnelliseen, joka
ollessaan oli niin kevyesti ja huomaamattamme ohi kiitänyt, mutta nyt
tuntui kalliilta ja onnelliselta.
Mutta kohta kun olimme palanneet nykyhetkeen, nousi epävarma kohtalo
minua ilkkumaan. Minusta tuntui kuin sen uhka olisi päivästä päivään
käynyt vihamielisemmäksi. Yritin lepytellä sitä lohdullisilla
asioilla, tyhjensin liian täyttä sydäntäni kyynelten virralla.
Kuinka ne polttivat, nämä avuttoman ja neuvottoman kyyneleet! Mikä
oli oleva hänen osansa, mikä hänen kesänsä päätös? Voi, miksi minulla
nyt oli hänestä tämä kärsimys? Miksi en ennen tuntenut samaa hänen
lähtiessään?
Siihen sain vain yhden ainoan vastauksen:
Kuule vaistoasi, sitä selittämätöntä, mikä tuntemattomana voimana
sielussasi elää.
Entä hänen ilonsa, onnensa -- taipumattomuutensa, tuo vanha: joko --
taikka? Voi, hän ei kuule, hän ei usko, ei tingi.
-- Apu, etkö sinä yhtään jaksa ajatella edes minun kaipuutani ja
suruani lähtiessäsi? yritin vielä kerran senkin uhalla, että hän
tuskastuisi.
-- Voi, äiti, minulla on vain yksi elämä. Minä en voi noudattaa sinun
mielijohteitasi, joita en hyväksy, sanoi hän vakavana.
-- Etkö usko, että minulla täytyy olla hyvin vakava ja varma syy, kun
sinun ilosi uhalla yhä palaan tähän retkeesi?
-- Uskon kyllä, äiti, sinun tunteesi, mutta älä vetoa niihin. Se
olisi väärin. Tiedäthän, että kärsin siitä. Minä olen päättänyt.
-- Tällä kertaa tahtoisin olla melkein armotonkin, kun se koskee
sinun kohtaloasi, ja sälyttää osan kärsimystäni sinulle. Ehkä se
horjuttaisi päätöstäsi.
-- Kiitoksia paljon anteliaisuudesta, mutta tällä kertaa pysyn
omillani. Älä yritä kautta rantainkaan, se ei auta. Menenhän minä,
mamma, mitä siitä kiistelemme. Eihän hätä ole tämän näköinen!
-- Minä huomaan jo -- sinä olet joutunut pois minun ulottuvistani.
-- Ei, ei ole koskaan syytä siihen pelkoon. Ei ole toista sellaista
mammaa kuin minulla on! sanoi hän nauraen ja kujeillen.
-- Tarkoitan sitä sanatonta, itsestään selvää toistemme tajuamista.
-- En ole enää lapsi. Sinä unohdat sen yhä, sanoi hän.
Se oli minulle ylivoimaista. Hänen äänensä sävy ja katseensa torjui
luotaan. Hän oli jo niin kaukana, etten häneen enää ulottunut.
Yksinäisyys oli ainoa turvani ja rukous, jossa vetosin Suureen
Tuntemattomaan.
Rukouksessani en ollut enää pelkkä itseni, en yksi ihminen. Ajan
tuska painoi ylivoimaisena, ja ankara kohtalo elävöittyi hirviöksi.
Se oli mielestäni sama uneni peikko, joka kerran ennen oli
tavoittanut pienokaista poveltani. Se sama, jonka kanssa taistelin
Tajun sairaana ollessa. Se sama, joka oli minua kuljettanut kuoleman
portilla ja ensi kerran antanut unessa aavistaa poikaani uhkaavan
kohtalon. Nyt tunsin, että se jo oli ottanut minulta Avun. Ja se
oli viekas ja väkevä -- minä voimaton, kahleissa. Vaikka kuinkakin
kirkkaasti näin, mitä oli tulossa, en voinut auttaa, en mitään tehdä!


XIV

Elämä oli yhä kuin synkkää unta -- minun elämäni. Istuin Siirin salin
nurkassa, ja silmäni seurasivat nuorten iloista tanssia. Soitto,
valot, liike, äänet olivat yhtyneet kehäksi ympärilläni.
Se oli valoinen kehä, jonka läpi katsottuna tulevaisuus oli kaukana.
-- Kuulehan, Lemminkäinen, sanoi joku pojista Avulle, -- kirjoitathan
sinä kai tultuasi sinne Kalevalan maille, huolitaanko sinne uusia
urhoja ja kannattaako tulla?
-- Epäiletkö? vastasi Apu ja kiiti jälleen tanssissa.
Hän oli tyynen hilpeä tänä iltana ja istui usein vaiti käsi kädessä
Säteen kanssa.
Neitonen salli sen, unohtuen hänkin hiljaiseksi ja karttaen tanssin
pyörrettä.
-- Tahdon olla varma, että siellä on tasaväkistä taistelua,
kunniakasta kamppailua, ennenkuin tämä poika lähtee, jatkoi toveri
katkennutta keskustelua.
-- Tuskin, sanoi Apu.
-- Miksi sitten menet?
-- Seikkailemaan, vastasi toinen.
-- Luontoa tutkimaan, luuli kolmas.
-- Ihana matka, lausui joku tytöistä.
-- Ei, ei mikään noista syistä houkuttele Apua. Hän menee --
arvatkaapa! Ei, ei kukaan arvaa. Hän menee sitä varten, että syksyllä
olisi entistä hauskempi tulla ja tavata jälleen -- Säde, meidät
kaikki, selitti muuan soma, pikku tyttönen.
-- Oikein arvattu, Leila, ja silloin saattekin kuulla kummia
tarinoita. Me jaamme Vienan ja otamme siellä kukin oman
uutisasutuksen, perustamme yhteiskunnan. Ja koska siellä kuuluu jo
ennestään olevan naiskomento, niin eläkää hyvässä toivossa, tytöt,
sanoi Apu.
-- Tehdään Vienasta muotivaltakunta. Ei kukaan muu kuulu hienostoon
kuin Vienassa kesänsä viettänyt! huusi se poika, joka oli tahtonut
taistella.
-- "Vienan pääkaupunki, Vienan maaherra", miltä kuuluu? sanoi joku.
-- Ja maaherran tanssiaiset, lisättiin siihen.
-- Ja Vienan sankarien hauta! kuului uusi ääni pianon äärestä.
Tuli hiljaisuus.
-- Miksi hauta? kysyi Apu tyynesti hymyillen.
-- Ei mitään saada ilmaiseksi. Ja Viena on luvattu maa, sanoi
soittaja.
-- Sinähän tulet mukaan, huomautti Apu.
-- Niin, veikko, Vienan me tahdomme!
-- Kuuletko, äiti! huusi Apu minulle.
-- Kuulen kyllä. Sota tahtoo syitä.
Tämä keskustelu, soitto ja hyörinä ympärilläni oli minulle
epätodellista, kuin ohikiitävä maisema. Se ei kiinnittänyt hetkeen,
vaan viittasi katsomaan kauemmaksi, jätti maltittomana odottamaan.
Mitä?
Nimetöntä, kuvaamatonta...!
* * * * *
Tuli lähtöpäivä, kylmä, kolea aamu, kesäkuun lopulla. Avun reppu oli
valmis, samoin huopa, kivääri, kengät ja -- kukkia.
-- Tummia ruusuja, merkillisen eläviä, niin kauniita ja raittiita.
Katsohan, kastehelmi, vesipisara lehdellä, sanoin Avulle ottaessani
ne vastaan kukkakaupan lähetiltä. -- Kuinka se on voinut siinä pysyä
tuodessa?
-- Sataa, sanoi Apu.
Heitä oli pieni parvi asemalla odottamassa lähtöä. Sama toivehikkuus,
matkan yllätysten ikävöiminen, hymyilevä into oli heille yhteistä!
Apu oli hilpeä ja tyyni, kuin olisi kaikki vaikeat velvollisuudet
voitettu ja jäljellä onnellinen, pitkä lepo, jonka loppua ei vielä
tiennyt.
Hän oli sanonut hyvästit Säteelle jo illalla, ja ruusut olivat tytön
viimeinen sanoma -- tummanpunaiset ruusut, kastehelmi lehdellä.
-- Oliko hänen kylmä! Lieneekö ollut ikävä? virkkoi Heikki
palatessamme kotiin.
Hänkin siis sääli, kaipasi.
-- Onko sinustakin koleata? kysyin.
-- On, eihän sitä voi kieltää. Tuntuu niin oudolta.
-- Sinustakin!
-- Niin.
* * * * *
Kirjeiden odotus alkoi. Tuli kortti tai kirje joka viikko.
Ostin kartan, seurasin ajatuksissani matkalla. Oudot paikat, jotka
olivat ennen olleet hämäränä aavistuksena siellä jossakin pohjan
perillä, muuttuivat nyt omaisiksi, nimet tuttaviksi, ja minulla oli
niistä kuva. Siihen ei liittynyt mitään runon satumaista. Todellisena
ja nykyisenä piirtyi kaikki mieleemme Avun kirjeiden sävyn mukaan.
Maa ja kansa tuli meille eläväksi ja rakkaaksi samalla tavalla kuin
kirjeiden kirjoittajalle.
Pitkällä niemekkeellään, kova koski edessä ja takana, ympärillään
oikeita metsiä hän siellä eli, asteli pehmeällä sammalella,
puhtaalla ja tasaisella jäkälämatolla. Siellä kohoaa runko rungon
vieressä metsän jättiläisiä, joita Apu pysähtyi ihailemaan, toisia
kiertelemään. Oli sellaisiakin, joiden latvaa ei metsän kulo saavuta,
ei runkoon pysty; jos kirveellä löi, niin isku kiljahtaen kilpistyi
takaisin.
Oi, Kauko-Karjala, vasta nyt sinua ihailen, sillä siellä _hän
_ajatteli, suunnitteli, haaveili petäjän latvojen goottilaisen kaaren
alla kuin äärettömässä kirkossa. Siellä hän koskisia jokia pitkin
venettä veti, souti laajoja vesiä, purjehti Kuittijärven ulapat.
Siellä hän astui raskas reppu olallaan halki kivisten kankaitten,
poikki hyllyvien soiden. Siellä hän valvoi vahdissa yöt ja samosi
synkissä saloissa.
Se oli kuin huvitusta Avulle tuo korvessa samoaminen, missä vain
karhut viheltävät. Ikihongat kertoivat pyhiä satujaan kuin olisivat
olleet eläviä, harmaapäitä uroita, paljon nähneitä, paljon kokeneita.
Mitä ne kertoivatkaan Avulle? Taisteluista karulla kankaalla,
laihassa maassa, syksyn myrskyissä, talven lumessa, taisteluista
kesän kuloja vastaan, jotka kerta toisensa jälkeen polttivat
kukoistavan jälkeläisparven jaksamatta vanhaa, karaistua tuhota.
Ja kirkkaina syysöinä lumosivat hänet avaruuden lukemattomat
tähtimaailmat.
Tämän luonnon helmassa Taka-Karjalan avuton kansa sai hänen
rakkautensa ja saalinsa. Sen sorron hän tahtoi poistetuksi,
sen sydämet omiksemme, sen erämaat asutuiksi. Sinne hän toivoi
hämäläisensä, tänne etelään karjalaisensa. Uusi maailma, uusi
viljelys oli saloilla aloitettava, uusi teollisuus ja kauppa.
Sinä lumoava kaukomaa, sinä sytytit hänen sydämensä, otit hänet
kokonaan.
Ja kaiken alla soi uusiintuvana perussävelenä aavisteleva tieto
kohtalosta.
-- Mamma ei saa olla levoton, täällä on kaikki rauhallista. Mistäpä
ne sotajehut tänne...! kirjoitti hän.
Samalla seurasi kuitenkin määräyksiä, kuin jälkisäädös. Lainatut
kirjat piti toimittaa takaisin, tavarat "polista" hakea kotiin.
Näiden rivien välissä luin vanhan tarinamme kohtalosta, jonka käsi
oli säästänyt meitä tähän asti, mutta nyt painui yhä lähemmäksi.
Jokainen yö oli tuskan yötä, ja unen hämärät kuvat veivät
todellisuuden partaalle, hellittämättä herättyänikään. Niin monta
aamua valkeni vaatien minua kaukaiselle matkalle häntä etsimään,
hänen kanssaan elääkseni. Ja yhtä monta tukahduttavaa järkisyytä
nousi estämään aiotun matkan mahdottomuutena.
Muutin maalle keskikesäksi, ja siellä käki kukkui vielä ikkunani alla
petäjässä.
-- Miksi se niin lähellä kukkuu? kyselin sisareltani, jonka koululla
asuin.
-- Ei ole tosiaan ennen tuohon tullut, sanoi hän.
-- Eikä arkailekaan, sanoin.
-- Ei, vaikka hätistäisi.
-- Kuule, minä ajattelen aina Apua, kun tuo käki kukkuu. Siellä
Karjalassa kukkuu käki samoin hänelle kuin tuo meille.
-- Se kuulostaa niin surulliselta, kun sinä sen sanot, sanoi sisareni.
-- Sydämeni on niin raskas.
-- Sinun on ikävä poikaa. Älä huoli, tulee syksy, kaikki muuttuu taas
rauhalliseksi, ja Apu on jälleen kotona.
-- Minulla on niin kumma tunne -- pelkään, ettei hän tulekaan. En ole
koskaan ennen näin pelännyt. Se jäytää, nakertaa sydänjuuriani.
-- Kuulehan, päivä paistaa jälleen tuolla nurmikolla. Mennään sinne,
yritti sisareni.
-- En jaksa. Onhan yhdentekevää, kuinka minun laitani on. Hän...
-- On nuori, reipas ja vahva poika. Kun on sellainen kuin Apu ... ei
tarvitse pelätä.
Aurinko paistoi suoraan sisareni suureen koulusaliin, ja ikkunat
olivat auki.
Pieni lintunen tupsahti lasiin, ponnahti siitä ikkunalaudalle ja
pyrähti huoneeseen. Hiukan räpyteltyään siipiään ilmassa se työntyi
lasiin jälleen.
-- Tuotahan tulee sääli. Pikku raukka, sinähän lyöt itsesi
kuoliaaksi. Eksynyt olet oudoille tiloille. Hiljaa, hiljaa, minä
autan sinut ulos!
Tämä jutteluni pikku linnulle rauhoitti minua, sain purkaa sydämeni
ikävöivän hellyyden turvattomalle ja avuttomalle. Otin linnun käteeni
ja suljin sen hellästi kouriini, jossa sen sydän läpätti hätäisesti.
-- Katsos, sisko, se on ihan musta. En ole koskaan ennen nähnyt näin
mustaa pikku lintua ... ja sen silmät uhkaavat ja pistävät... Katso!
-- Anna lentää, anna lentää! huusi sisareni, ja minä näin, että hän
vapisi.
-- Lennä, pikku lintunen, sydämesi on yhtä sairas kuin minunkin,
sanoin eksyneen kadotessa ikkunasta lehdikköön.
-- Mikä sinun on? Olethan kalpea ja tuijotat säikähtyneenä. Oletko
sairas? kysyin sisareltani, katsellessani häntä lähemmin.
-- En, en, älä huoli. Ei se ole mitään. Muistui vain mieleeni eräs
tarina mustasta linnusta, kuiskasi hän yhä järkytettynä.
-- Tarina mustasta linnusta ... millainen tarina? kysyin olematta
utelias. Olihan kaikki niin yhdentekevää.
-- Tarina kuolemanlinnusta.
-- Tämä lintu oli musta ja katsoi minuun niin pistävästi ...
leppymättä! Olikohan se kuolemanlintu?
-- Ei pidä kysellä tutkimattomia. Pieni eksynyt lintunen vain,
vastasi sisareni.
-- Turvaton, harhaileva Apu vain siellä kaukomailla! Laukaus tai
salahyökkäys ... se on vain sekunnin työ.
Pieni kuolemanlintu askarsi ajatuksissani. Etsin sitä pensaikosta,
ruohosta, metsässä käydessäni, maantiellä astuessani. Kaipasin sitä
ja pelkäsin.
Avun kirjeet tulivat kenttäpostin kuljettamina säännöllisesti, ja hän
sai samoja teitä kirjeitä ja pikku paketteja. Rakas viesti käsissäni
elin jälleen päivän, pari. Olihan siellä kaikki tyyntä ja rauhallista
ja Apu eläytynyt sinne koko sielullaan. Suunnitteli, puuhaili aina
ajatellen tuon maan tulevaisuutta ikäänkuin hänellä olisi ollut valta
ja voima tehdä se onnelliseksi.
Suunnattoman arvokkaiden metsien hinnalla se maa oli jalostettava,
laajat vedet kulkureiteiksi perattava, turpeenkääntäjät työhön
vietävä, ihanat rannat rakennettava. Siellä kelpaisi kesät unelmoida,
luonnon valtoihin antautua.
"Uni lehtivuoteellani savusaunan lattialla maistuu kyllä", niin hän
kirjoitti, "nälkää ei ole, luonto antaa kun pyytää jaksaa, erämaakin
on vieraanvarainen, lempeä, kun sen kesyttää osaa..."
"Sinisaloilla saduttaret karkeloivat, ja vanhat laulut humajavat
lakkapääpetäjissä. Ken sitä ymmärtää, ei pelkää saloa, ei ikävöi."
Syksy painui lähemmäksi, palasin kaupunkiin, ja siellä kalahti
kenttäpostissa tullut kirje usein postilaatikkoon.
Olin jälleen rikas, luin sitä päivän, pari, osasin ulkoa joka sanan,
kätkin povelleni pannakseni sitten talteen, kun seuraava tulisi.
Hänen kirjeittensä sävy muuttui syksymmällä. Niissä oli jo jotakin
ennusteellista ja puuhakasta vaaran varalta, vaikkei sitä muka
odotettu.
"Ei mamman pidä pelätä..." oli joka kirjeessä, ja se varoitus oli
Tajunkin saamassa kortissa, että äitiä oli rauhoitettava.
Vieri viikko, toista, eikä kirjettä enää tullut. Minulta kuluivat
päivät ja yöt sen odotuksessa, ja sitten vihdoin tuli postikortti.
Outo oli siinä käsiala, outo nimi -- ilmoitus: Apua ei ollut enää!
Oli kaatunut...!
Kortti kädessäni tein Tajulle vuodetta ymmärtämättä, mitä se
merkitsi, ettei Apua ollut enää. -- Kuollutko, eikä tule koskaan?
Sitä en uskonut -- tiesin vain. Joku oli sanonut.
Apuhan oli matkalla, ja kirje -- miksi se ei voisi tulla vieläkin?
Kuulin monesti sen putoavan laatikkoon, riensin ottamaan -- ehkä
Avulta!
Sitä kirjettä odotin -- odotin ja laatikosta tavoitin, uskoin
tulevan milloin tahansa. Mitä minua liikuttivat sanomalehdet, mitä
ihmisten kertomukset! Turhaan ne puhuivat taisteluista siellä kaukana
Karjalassa, epätoivoisesta perääntymisestä, nuorisojoukon surmasta,
englantilaisten komennosta ja punaisten julmuudesta. Apu ei ollut
niissä mukana.
Apu oli siellä jossakin, odotti minua, kutsui ja pyysi tulemaan!
Voi niitä öitä, joina hän kutsui: -- Äiti, äiti!
Se oli sama ääni kuin unissani ennen, ja minulla oli sammumaton jano
saada nähdä hänet.
Ajatuksissani vaelsin, liitelin hänen olopaikoilleen. Harmaana
varjona kiidin, etsimisen sieluna harhailin. Seuraani yhtyi
retkilläni kymmeniä, satoja ja tuhansia äitejä, siskoja, lapsia,
miehiä. Lakkaamaton kaipuu ajoi meitä sinne tänne -- ei ollut rauhaa,
ei lohtua.
Eikä Apu kuitenkaan ollut minusta kuollut, ei olematon. Hän eli,
oli lähelläni, enemmän omani kuin koskaan ennen, kuului nyt yksin
minulle, ei kellekään muulle.
Se teki kaipuuni raskaaksi.
Hänen haaveensa, sanansa, toiveensa, suunnittelunsa ottivat minut
asunnokseen. Niissä elin hänen kanssaan, hänen kauttaan.
Ja se teki kaipuuni yhä vaikeammaksi.
Luokseni tuli kovaosaisia äitejä, saman uhrin antaneita. Heidänkin
poikansa olivat kaatuneet Karjalassa.
Suru yhdisti meitä, kova kohtalo avasi sydämet, ja minä näin paljon,
näin ihmeellisiä asioita.
En ollut erilaisempi kuin muut, ei ollut suruni suurempi eikä
pienempi kuin niiden kymmenien, jotka samoin kaipasivat.
Heidänkin sydäntään kalvoi lakkaamaton tuska, ja kaipuun jano
tukehdutti rintaa. Heidänkin poikansa viruivat hautaamatta
Kauko-Karjalan saloilla, kylissä, soissa, koskissa, järvissä...
Heidänkin rakkaimpansa huusivat apua, janosivat lempeätä muistoa,
kaipuuta -- annetun uhrin pyhittämistä!
Kaipauksemme otti meidät siivilleen ja kantoi yli maitten ja merien.
Me näimme maailmansodan kentät, sen sadat -- tuhannet -- miljoonat
kaatuneet ja tunsimme jäljelle jääneiden tuskan omassamme.
Se ei ollut lohtua. Se oli kaipuun avartumista ihmiskuntaa
syleileväksi. Se vaati uhriemme, miljoonien uhrien pyhittämistä --
rauhaa!