Uhri: Perheromaani - 04

voimalla ja kyselyillä: Kuinka uskallat toivoa omillesi elämän
paremmuutta, ellet itse kykene sitä luomaan? Kuinka he voivat kiertää
ne vaarat, joita et sinä eivätkä muutkaan vältä? Mutta vastaukseni
oli aina sama uhmaava ja ehdoton: Heidän täytyy voida!
Tämä ehdoton toivo, joka muuttui yhä todellisemmin tahtomiseksi,
oli näkymättömänä siteenä poikien ja minun elämässäni. Kuinka usein
se taikavoiman tavoin ohjasi heitä, sitä oli vaikea todeta. Mutta
joskus, vahingon, tapaturman tai muun vastoinkäymisen sattuessa
huomasin sen syynä olleen oman puuttuvaisuuteni, kun en jaksanut
ylläpitää henkistä joustavuuttani, ja silloin välähti kirkkaasti
tietoisuudessani, kuinka suuri tuki tämä kätketty tahtominen oli. Se
muuttui minulle yhä kyteväksi tuleksi, jota en oman elämäni lämmön
uhalla saanut jättää sammumaan. Se ilmeni tuhansina huolenpitoina
arkielämän valvomisessa siinä ympäristössä, missä lapset liikkuivat.
Se ulottui ulkopuolelle kotia, lähinnä niihin ihmisiin, joiden kanssa
lapsilla oli kosketuksia. Se hapuili aina niitä epäkohtia, jotka
voivat heille käydä tuhoisiksi, ja kaivoi uutta uraa, ohjatakseen
vaarallisen huomion toisaalle. Se kiidätti meitä yhteisin voimin
toisinaan kauas arkipäiväisyyden todellisuudesta, valoisiin,
tuntemattomiin ajatusmaailmoihin, joiden viileä ja kuultava valo
ainaiseksi jätti sieluumme heijastuksen. Se ymmärsi nuoren sielun
sanomattoman kaihon ja keksi sille lohdun, ennenkuin se muuttui
tuskaksi. Se antoi sanoitta ja otti vastaan sanoitta. Se oli kirkasta
kuin kristalli.


IX

Poikien viisastelut ja kysymykset herättävät eloon "elävät tarut",
joiksi he nimittävät tilapäisiä juttelujamme. Empimättä heittäydyn
heidän ohjattavakseen, ja tuntemattomat kuvat ja ajatusmaailmat
avautuvat meille. Niistä ammennamme voimaa kuin kukka kastetta. Tämä
kaikki viehättää meitä, ja entisten ponnistusten saavutukset ovat
portaita, joiden avulla välistä yletymme nousemaan korkeuksiin,
näkemään laajemmalle kuin arkipäiväinen taso sallisi.
Silloin tällöin näen etäisen, vielä kaukana häämöittävän elämän, joka
vaativana ojentaa ahnaita käsiään, odotellen poikiani. Hetkellinen
tuskankouristus pusertaa rintaani, ja sydämeni lyö rajusti. Niin
paljon toivon ja uskon heillä olevan antamista elämälle ja siltä
ottamista, että siitä syntyy jännittävä tositarina, ja sitä
ajatellessani syttyy olemukseni tuleen.
Enkä kuitenkaan uskalla luottaa todellisuuteen enempää kuin
salaperäiseen voimaankaan, sillä sattuma tai äkillinen väsähdys,
ehkä jokin tuntematon vaikutus, voi työntää kaikki valmistukset
ja suunnitelmat nurin. Ainoa, mihin lapsellisesti luotan, on
ihmisluonteen oma salainen kyky vetää onni ja onnelliset puoleensa,
sulostuttaa elämällään ja ottaa vastaan valoa kuin ihana kasvi.
Vielä enemmän uskon inhimilliseen kykyyn henkensä voimilla luoda
olevaisesta puutteellisuudesta runsasta ja täyteläistä, kerätä
kauneuden ja työn aineksia sieltä täältä hajallisesta kaaoksesta ja
luoda niistä kokonaisuutta ja ihanuutta.
Sellaisena elämä on tositarinaa aikaisesta lapsuudesta saakka, ja sen
jännittävyys on täynnä ihmeellisiä ilmiöitä ja ikuisia salaisuuksia.
* * * * *
Taju ja Apu elävät siinä iässä, jolloin leikki on rohkeata,
tuntemattomilla voimilla kokeilemista.
Apu rakentaa itselleen maapalloa, johon koko maailman pitää mahtua.
-- Kuinka sinä saat muovatuksi suuren pallon? tiedustelen uteliaana.
-- Ja kuinka saat sen pyörimään tarkoin määrätyssä asennossa? kysyy
isä.
-- Minä keksin! kuuluu lyhyt ja varma vastaus.
Koulusta tultuaan hän puuhaa viikkomäärin maailmansa rakentamisessa,
ja keksintö alkaa jo tulla esille näkyvässä muodossa. Pallosta paisuu
aika iso.
-- Se on liian iso, väitän pahviliuskoja katsellessani.
-- Maapallo on aina suurempi, vaikka sen kuinka suureksi laittaisin,
selittää Apu vakavana.
Hän on tarkoin laskenut liuskojen leikkaukset ja liittää ne
vastakkain nastoilla, vetää napojen puolet salaisella rautalangalla
pallon sisältä kokoon, ja kestävyys on erinomainen. Se _on_ keksintö.
Me voimme istua sen päälle kuin tuolille, heitellä sitä ja leikkiä
sillä päivät päästään. Sen suuruus on hullunkurinen ja hauska, emmekä
enää kysele, kuinka Apu aikoo jatkaa maailmansa luomista, vaan
uskomme häneen utelematta. Kun hän on taitava karttojen piirustaja,
ei työ viehätä häntä uutuutena, eikä hän viitsikään laittaa
pallokarttaansa valmiiksi.
-- Mikset sinä piirrä siihen karttoja? kysyy Heikki.
-- Kyllä minä kartat jo osaan! vastaa hän suu mutussa.
-- No, tee ne nyt tähänkin.
-- Se ei ole "jännää", sanoo hän vain omaan tapaansa lyhennellen
sanoja.
Maapallo jää huonekaluksi, jota kaikki talossakävijät ihmettelevät,
ja iloinen hymyily tunnustaa sen kokoonpanon keksinnöksi.
Sensijaan houkuttelee kirjojen maailma Apua yhä enemmän omiin
pohjattomiin salaisuuksiin, ja hän kantaa kotiin suuria
nidosröykkiöitä, joita lainailee monesta eri kirjastosta. Mitä ne
sisältävät ja kuinka paljon hän niistä ymmärtää?
Ne ovat hänelle kaikki täynnä uusia ajatuksia, uusia ilmiöitä ja
elämän kirjavuutta, samoin kuin ennen kuvakirjat, joita pojilla oli
niin runsaasti, sillä eroituksella vain, että kuvat näissä ovat
tietoja, sanoin esitettyinä yleistajuisessa muodossa. Se, mikä ei
viehättänyt Apua maapallon piirtämisessä, rakentuu näistä kirjoista.
Hänen perinpohjaisuutta rakastava pikku persoonallisuutensa ahmii
niitä runsain annoksin, kartuttaen maailmansa yhä suuremmaksi ja
rikkaammaksi, ja samalla hän kaivautuu koko olemuksellaan elämän
todellisuuteen.
"Jumala-kirjat", joissa aikaisemmin ihastuneina eläydyimme antiikin
tarustoon, jäävät hyllyille. Nyt ovat taivaankappaleet, niiden synty,
kehitys ja liikkeet, painolaki, valo, sähkö, radiumi, kaikenlaiset
luonnonilmiöt, muinaisuus, ihmisen alkuperä, eri rodut, historia,
kaikki todellisuuden tieto heille mielenkiintoista ja jokapäiväisen
pohdinnan alaista.
Koulutehtävät ja läksyt hupenevat vähäpätöisinä heidän paksujen
nidoksiensa tietomäärään, mutta lienevät kuitenkin johtavana lankana
tietojen monisokkeloisissa käytävissä.
Kysyn häneltä toisinaan: -- Mitä noissa kirjoissa on?
-- Jahka luen, niin sanon! huudahtaa hän ja käy samalla aseettomana
kovaan taisteluun anastaakseen kookkaan nidoksen sisällöstä
mehukkaimman ytimen. Silloin häntä kelpaa katsella.
Kaikessa Apu noudattaa omaa luontoaan. Hän ei ota muita
velvollisuuksia täytettävikseen kuin taipumustensa määräämiä, vaikka
toisinaan siltä näyttää. Terävä äly, hyvä muisti ja uskaliaisuus
ovat hänen seuralaisiaan ja lisäksi salaperäinen vainu, jota ei voi
määritellä, mutta jonka avulla hän harjaantuu yhä taitavammaksi
kaikessa vaikeassa. Pää kumarassa ja koko ruumis valmiina kuin
hyökkäykseen hän jännittää kekseliäisyyttään ja älyään, ja leimausten
tavoin ne selvittävät hänelle vaikeatajuisen sisällön. Niin suuri
on ponnistus, että kasvojen lihakset värähtelevät hennon ihon alla.
Hän on kuin jousen kaari valmiina laukaisemaan nuolen. Silloin hän
on kaukana kaikesta, tuntematta tai näkemättä mitään ympärillään,
taistellen vain kirjan vaikeatajuisen sisällön kanssa. Se on hänelle
houkutus, lumous, päämäärä, tuska! Hän arvioi tiedon tuhat kertaa
suuremmaksi ja ihanammaksi kuin se on. Ja kun salaisuus selviää,
laukeaa jännitys, vapisevat lapsenhuulet aukeavat kuin kukka
auringossa, silmän kuumeinen kiilto himmenee, kevyt huokaus nousee
rinnasta, ja tyydytykseen liittyy pettymystä.
Katsellessani häntä tunnen hänen jännityksensä, ponnistuksensa ja
tuskansa heijastuvan itsessäni, ja sanomaton sääli vaatii laskemaan
käteni hänen päälaelleen ja hiljaa hyväilemään. Hän ei ole siitä
tietoinen.
Taju on lukiessaan lepäävän kissan tapainen, heittäytyy suulleen
rahille kirja nenän edessä ja vetää ruumiinsa voimien joka
hiukkasenkin pois jäsenistä ja lihaksista; silmät ovat puoleksi
raollaan, pieni suu avoinna ja leuka molempien kämmenten varassa.
Sellaisena hänkin on poissa kaikesta ympärillä olevasta, mutta hän
on kuin suljettu kirja, jonka leikkaamattomat lehdet kätkevät eheän
kokonaisuuden, selvän ja lujan ajatusrakenteen. Kirkkaudessaan se
näyttää luonnolliselta ja vaivattomalta, sittenkun tutkittuamme joka
sanan olemme päässeet selville vaikeatajuisesta asiasta ja usko
siihen painuu suoraan sieluumme, ja silloin ihmettelemme, miksi emme
ole sitä ennen käsittäneet.
Tuo lepäävä poika on minulle arvoitus, ja vertaus sfinksiin
välähtää toisinaan mielessäni. Hänen suunsa myhäilyssä on hienon
ivan vivahdus, kuin arvoituksen lausujalla, ja hän näyttää tietävän
senkin, mikä muilta on salassa. Häntä minun ei tule sääli, eikä
hellyys pakota hyväilemään vaaleata, hyvin kammattua päätä. Mutta
kuitenkin sydämeni sykähtää, ja olemustani vihlaisee sekunniksi
kuin salamanlentona tulevaisuus. Millainen on tulevaisuus? Sen
valloitukseen on avain heissä itsessään, luontainen pakko kirkastaa
omat ihanteensa, selventää käsitteensä, täydentää kaikki yhä
uudestaan sukeltaen pohjattomaan tietämiseen ja tuntemiseen. Eikö se
tiedä elämässä voittoa ihmisistä ja ilmiöistä?
Oi -- ei!
Oma työni ja pyrkimykseni vastaa siihen kieltävästi. Ja kuitenkin
panee tämä henkinen elämä meidät yhä uudestaan harrastamaan juuri
tietämistä. Se tarve virtaa polttavana minunkin suonissani, samalla
kun mielikuvamaailmani ruokkii sitä hehkuvalla ja kuluttavalla
tulellaan. Minulle se on ollut aina ennenkin tuttua, mutta näinä
aikoina se on vallannut meidät kaikki entistä todellisempana ja
maltittomampana.
Se voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän
hellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää,
uhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan,
vaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen
vainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi,
niin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän
ulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta
olevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen
ulapoita.


X

-- Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.
-- Asioille vain.
-- Saanko minäkin tulla?
-- Tule, tule!
Apu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa,
mitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei
esiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä
sanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina
nähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja
Taju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä
heidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja
ajatustapoihinsa.
Me riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin
kaidetta.
Kadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me
olemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.
Apu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen
kanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan.
Hän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.
-- En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.
-- En minäkään, vakuutti Säde.
-- Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.
Säde nauroi heleästi.
-- Kun kerran pääsen suurten kirjoihin...
-- Sinä tarkoitat aikuisten, yritin oikaista.
-- Niin, aikaihmiseksi, silloin en avaa yhtään kirjaa. Minä teen
muuta työtä, puhui Apu.
-- Aiotko sinäkin insinööriksi? kysyi Säde.
-- Insinööriksikö? No siksi juuri! vastasi Apu varmasti.
Siitä ei oltu koskaan puhuttu. Apu huitoi vain ympärilleen
umpimähkään ja iski rohkeasti.
-- Siinä saa tehdä työtä oikein olan takaa, jatkoi hän vakuuttaen
itselleen päätöstään oikeaksi.
-- Hänen perinpohjaisuutensa pyrkii koettelemaan voimiaan itse
elämässä, sanoin Siirille. -- Sellainen maltiton halu pulpahtaa
hänessä esiin väläyksittäin.
-- Uteliaisuutta ja kuvittelua, sanoi Siiri. -- Säde on myöskin
hiukan haaveksija ja solmii ystävyysliittoja.
-- Avulla on sanomalehtipuuhia omalla luokallaan. Hän järjestää,
ottaa kaiken taakan niskoilleen, hankkii kirjoituksia ja hoitaa koko
"nyrkkipainon".
Lapset olivat syventyneet omaan jutteluunsa, ja me jatkoimme
keskustelua.
-- Se on kaikki merkkinä hänen kehityksestään nuorukaiseksi, sanoi
Siiri.
Minä en ollut ajatellut sitä puolta, ja nyt minulle selvisi se uusi,
mitä olin havainnut Tajussa ja Avussa.
-- Merkillistä. Minä näen vain Avun palvelevan innon lisääntyvän, ja
hänen toimeliaisuutensa keksii yhä uutta.
-- Apu on tosiaan tavattoman pulppuava ja toisinaan sytyttävä.
Oletko nähnyt hänen leikkivän Yrjön kanssa? Yrjö-parka joutuu ihan
haltioihinsa kaikesta siitä uudesta ja merkillisestä, mitä Apu tietää
kertoa kaarnalaivoista ja niiden retkistä.
-- Avulla on erikoinen kyky huvittaa lapsia.
-- Hän ei ole leikkivinään. Hän oikein uskoo ja elää mukana kuin
olisi vielä kymmenen vanha ja nauttii Yrjön riemusta, kertoi Siiri.
-- Jotakin uutta on tosiaan tullut poikien elämään, sen minäkin näen.
-- Tiedätkö, Säde? kuulimme Avun sanovan. -- Ei taivas, ei maa, ei
vesi ole missään yhteydessä sen kanssa, mitä minä odotan. Tämä syksy
ja talvi eivät ole minun oikeaa aikaani. Nehän ovat aina ennenkin
olleet vain siltana, mutta milloin alkaa oikea elämä?
-- Kun tulemme vanhoiksi ja rumiksi, ärsytti Säde.
-- Et suinkaan sinä koskaan tule rumaksi, tuumi Apu.
-- Etkä sinä köyryksi ja kömpelöksi, joka kompuroi näin.
Säde yritti matkia vanhaa.
-- En minä tahdo elää vanhaksi, sanoi Apu.
-- Miksi et? kysäisi Säde.
-- Sellainen tupakoiva ukkeli...
-- Etkö sinä tupakoi? kuulimme Säteen utelevan.
-- Minusta ei kielletyn tavoitteleminen ole nautintoa. Sittenkin on
hauskempaa kuvitella. Elämä on ihmettä, ja ihme niin lähellä kuin
kerran luulin kuun olevan. Minä olin valmis kiipeämään kirkon katolle
ja sohaisemaan sen seipäällä alas.
He nauroivat jälleen.
-- Mikä sinun mielestäsi on se ihme? kysyi Säde.
-- Se vain, kun en käsitä, kuinka mikin syntyy, ja kuitenkin on
varmaa, että se on syntynyt.
-- En minä ymmärrä.
-- Katsos, kun minä oikein pulaan saadakseni selville jotakin, niin
Taju tulee ja osoittaa sormellaan heikkoon paikkaan, ja sitten minä
sen keksin. Kuinka Taju sen näkee? Se on ihme.
-- Taju on viisaampi.
-- Niin, Taju keräilee tietoja ja muuta moskaa aivokoppaansa aivan
kuin itikoita sikaarilaatikkoon. Hän pistelee niitä neulalla kiinni
korkkipohjaan, jokaisessa on numerolippu, ja niistä on luettelo
mahdollisimman hyvässä tallessa.
-- Taju ei usko ihmeisiin, päätteli Säde.
-- Ei se kuulu hänen heikkouksiinsa. Taju ei edes usko yhden
kerran näkemiseen, vaan seuraa kuin vainolainen samoja jälkiä ja
panee merkille joka vivahduksen. Tiedätkö, että hän istuu kaiket
vapaahetkensä, sunnuntait ja iltapäivät, ja tutkii sammalia ja
jäkäliä?
-- Hyi, sammaleet on niin märkiä. Jäkäliä minä en tunnekaan.
-- Tule meille katsomaan, ehdotti Apu.
-- Taju kuuluu olevan etevä, sanoi Säde.
-- Etevä, mitä se nyt on olla etevä! uhitteli Apu. -- Taju ei
ainakaan välitä siitä. Lukee tuskin koskaan eikä huoli kilpailla
ja osata hyvin. Kun tekee sen, mitä vaaditaan, ja säästää voimansa
muuhun...
-- Ja nauraa koko lystille.
-- Taju kyllä iskee ivalla, kun ne ovat olevinaan, ne toiset pojat,
sanoi Apu.
-- Sepä oli kuvaus, virkkoi Siiri minulle nauraen.
-- Sellainen Taju on. Ja vielä päälliseksi hiukan saamaton. Se kai
johtuu siitä, että hän niin yksinomaan ahertelee tutkimustyössään.
Mutta häntä palvelee ja hoitelee mielellään. Apu ja isä ja minä
seuraamme ihmetellen hänen tutkimuksiaan, vaikkemme ymmärrä paljoa.
-- Asiasta toiseen, sanoi Siiri. -- Panetko sinä pojat tanssikouluun?
Säde kääntyi äkkiä kuultuaan nämä sanat ja huudahti:
-- Täti, rakas, kulta täti, antakaa poikien tulla mukaan!
Apu seisoi suu auki ja tuijotti meihin.
-- Mitä sinä sanot, Apu?
-- Mi-minäkö...?
-- Niin, si-sinä juuri.
-- Menetkö sinä myös, Säde?
-- Tietysti.
-- Ja Taju myös...
-- Tietenkin, sinä kukkopoika, etkö nyt ymmärrä? intoili Säde.
Apu räjähti nauramaan aivan kuin vapautuneena jostakin.
-- Tanssitaan koko joulu, silloin on lupaa! riemuitsi hän. --
Siitäkös elämä nousee, kun Taju saadaan mukaan. Se poika punnitsee
joka askeleensa.
-- Kyllä me nyt heitämme puntarit nurkkaan! päätti Säde.


XI

Pojat ovat olleet tanssikoulussa, ja kummallakin on oma "daaminsa".
Tajulla on Ruusu, pieni neitonen, josta nähtävästi tulee oikea
"sydänten mylly". Hän on hento ja notkea, pieni pää noudattaa
tanssissa liikkeiden tahtia, ja kädet kaartuvat somasti milloin
millekin suunnalle aina omien suloutensa lakien mukaan. Hän on
tanssiessaan vakava, katse täynnä huolestunutta hartautta.
Avulla on Säde. Hänessäkin on tuota kuvaamatonta jotakin, mikä lumoaa
ja vetää puoleensa jo ensi näkemältä. Hän on kuin raitis tuuli,
joka puhaltaa poskiin viileän punan ja antaa hyvän mielen. Apu ja
Säde rupattavat vain jutellakseen, kinailevat ja viisastelevat ja
tanssivat reippaasti kuin oikein olan takaa. Siinä on eloa ja iloa,
vallatonta liioitteluakin, jossa ei kysytä: "Miltä me näytämme?"
Kotitanssiaisten sarja on jo alkanut, ja pojat ovat olleet menossa
koko joulun. Ovi suljetaan heidän huoneeseensa päivällisen jälkeen,
ja pukeutuessaan he jakavat "salaisuudet" keskenään. Minä saan
tehdä tarkastuksen ennen lähtöä noin vain muodon vuoksi ja myöskin
juhlallisuuden ylentämiseksi.
Kohta on meidänkin vuoro ottaa vieraat vastaan, ja jännitys kasvaa
päivä päivältä. Ruokalista ja ohjelma on jo valmis. Siihen kuuluu
teetä, kaakaota, voileipiä, omenia, jäätelöä ja kakkuja -- paljon
kakkuja ja vielä enemmän mehuvettä.
-- Entä ohjelma...?
-- Tanssia, tietysti.
-- Entä muuta?
-- Soittoa, eihän ilman voi tanssia, vakuuttaa Taju, joka ei välitä
kaunotaiteista.
-- Eikö mitään muuta kuin tanssimusiikkia? kysyn kiusoitellakseni,
hyvin tietäen yleisen tavan, joka suosii kotitanssiaisissa vain
tanssia.
-- Parasta on ottaa koko juttu matematiikan kannalta, naureskelee
Taju.
-- Sinä kai mieluimmin laskisit yksi, kaksi, kolme niinkuin
tanssikoulussa, sanoo Apu, -- etkä huolisi soitostakaan.
-- Selvempäähän se olisi, mutta ne tytöt...
* * * * *
Salin koristeet on Apu itse valinnut ja ripustanut kattoon -- koreita
värejä. Minä olen saanut ostaa kukat samojen värien mukaan. Kalustoa
on siirretty, että hyvin sopisi "lennättää", se kun on Avusta
hauskinta.
Soitosta pitää huolta Siiri-täti, ja Ruusun isä, konsuli Hammar, on
luvannut laulaa, mutta se tulee yllätyksenä.
Me pukeudumme juhla-asuun, ja sitten pidetään viimeinen tarkastus.
Ilmassa tuntuu kukkien ja sitruunan tuoksua, sähkövalo saa
kristallimaljat kimaltelemaan, ja sinipunerva kaitaliina näyttää
hyvin vaikuttavalta hohtavan valkoisella pöytäliinalla.
Sydämeni sykkii tavallista nopeammin ilosta, sillä pojat
ovat päässeet juhlamielelle ja liikkuvat arvokkaan vakavina
isäntätouhussaan.
Aika on kallista, ja nuoriso kerääntyy täsmällisesti.
Hillitty ilon hulmahdus on tullut kotiimme. Kirkkaita silmiä,
hohtavia kasvoja, liikkuvaa, läikähtelevää parvea. Vaaleita pukuja,
suuria nauharusetteja hulmuavassa tukassa.
Pojat ja tytöt pysyvät aluksi eri ryhmissä, molemmat erikoisena
kokonaisuutena, ja kaikki ovat hiukan kankeita ja juhlallisia.
Äkkiä kierii Avun maapallo keskelle salin lattiaa -- ties mistä ja
kuka sen on keksinyt. Se vaikuttaa kuin Eris-jumalattaren omena.
Juhlallisuus vaihtuu sekaiseksi vilkkaudeksi, ja poikien ryhmästä
häviää jäykkyys koko illaksi.
Ilo on alulla ja nousee pian kattoon saakka. Kullekin annetaan pieni
kielonippu, Taju pyytää juhlallisesti Siiri-tätiä soittamaan, ja niin
alkaa tanssi.
Siinä on aaltomaista liikettä kuin veden pinnalla tuulen sitä
velloessa, vaaleiden pukujen ja silmien loistetta, kasvojen hehkua --
liikettä liikkeen vuoksi, iloa omasta itsestään, hetken riemua. Niin
-- elämä on unelmaa!
Tämä ilo on utuista, ilman intohimoa. Sydän lepää vielä rauhassa.
Heidän ylenmääräinen elinvoimansa kääntää kaikki riemuksi, leikiksi.
He elävät eheästi ja täydellisesti hetkessä. Pikku Ruusu-neitosen
suloisuus, Säteen ja Avun välitön eloisuus tarttuu toisiin, hymy,
nauru, kujeilu on täydessä vallassa.
Paperikukkien köynnös putoaa alas katosta. Tuokiossa ottavat tytöt
sen haltuunsa, kohottavat käsivarsillaan sen korkealle ja tanssivat
ryhmässä, ojentaen toisen käden pojille.
Kaunis kokonaisuus, ja kuitenkin on joka tytöllä ja pojalla
erikoisuutensa, oma tapansa olla miellyttävä, iloinen ja vallatonkin.
Avun kasvot loistavat tyyninä: ei ainoatakaan värettä, ei
piirteen rikkoutumista hymyssä tai naurussa. Hän juttelee melkein
rauhallisesti, ilman remuavaa riemua, ja "lennättää" tyttöään
juohevassa tahdissa. Siinä on iloa, tarmoa, ikäänkuin elämän
kuninkuus ja onni olisi ollut saavutettavissa.
Ja voiko mitata, mitä noissa nuorissa sieluissa liikkuu, mikä
tunteiden ja mielikuvien ulappa heille häämöittää ja välkkyy, mikä
vapisuttava odotus jännittää heidän ruumistaan ja viriää sielussa
soiton, sulavien liikkeiden ja juhlallisen ympäristön herättämänä?
Varmaa vain on, että ainoastaan osa heidän sisäisestä runsaudestaan
kuvastuu heidän ulkomuodossaan.
Hiukan myöhästyneenä ja hengästyneenä saapuu Toppo, Avun toveri.
Hän on nähtävästi lainannut pitkän, mustan takin, jonka liepeet
ulottuvat polventaipeisiin asti. Hän tervehtii vakavana ja kumartaa
tanssikoulun sääntöjen mukaan, tietämättä mitään heräävästä
naurunhalusta. Tanssi on onneksi käynnissä, ja myöhästynyt
"kavaljeeri" pääsee alkuun ja pysyy lattialla kuin korvatakseen
vahingon.
Mutta sitten alkaa kuulua iloista kikatusta. Apu huomaa hänet vihdoin.
Nyt tarkkaan hänen kasvojensa ilmettä. Hän hymyilee, panee merkille
muiden salatun naurun, punastuu ja astuu toveriaan kohti, joka
samassa lopettaa tanssinsa. Iloisesti jutellen vie Apu hänet omaan
kamariinsa.
Hetken kuluttua he palaavat, ja takit on vaihdettu. Apu osaa tanssia
kolmen askeleen valssia ja pyytää minua. Nyt ei naureta, mutta riemu
ratkeaa käsien taputukseen.
-- Toppo on pelastettu, kuiskaa Apu.
Tanssiin tulee uusi käänne. Tahdotaan pukutanssia, ja minun pitää
hakea esille kaikki kirjavat rievut, vanhat suuret ja pienet takit,
hatut ja lakit. Sitten leikitään, kujeillaan, temppuillaan. Älyllinen
puoli työntyy vähä vähältä etualalle määräämään leikit.
Parvekkeen ovet heitetään auki, ja leuto sää antaa runsaasti raitista
ilmaa. Kaupungin salaperäisenä häämöittävä laaja kokonaisuus avautuu
eteemme. Pimeästä pilkistelevät valopisteet kuin tuhatpäisen hirviön
silmät. Autojen, kärryjen ja raitiovaunujen tuttu jyrinä yhtyy
kumeaksi pauhuksi.
-- Ilta on kulunut, huomauttaa Siiri-täti.
-- Vielä yksi valssi! huudetaan.
-- Ja vielä!
-- Ja vielä!
Sitten Ruusun isä laulaa, ja ihastus on suuri.
Tässä ilossa tuntuu kaikki vapauttavan vuosien kuluessa kerättyjä
voimia, joita tyttönen ja nuorukainen ovat tiedon mailla ahertaessaan
saaneet. Heidän hilpeytensä on kuin kasvin kukinto, heidän lujan
uskonsa ja työnsä antama palkinto.
He tuntevat itsessään luomisvoimien nousun vielä epämääräisenä
ja pyrkivät saavuttamaan sen elvyttäjää, tiettäväksi tekijää --
rakkautta. Mutta se on vielä toistaiseksi hämärän peitossa.
Nuorukaisen mielessä on tyttö äkkiä muuttunut ihmeen ihanaksi. Hän
on ikuinen arvoitus, unelmien muovailema jumalainen patsas, jota
ei voi koskettaa. Tämä patsas saa liikuntokyvyn ja panee säveliä
väräjämään kuin runoa, joka laulaa tuskaa ja riemua ja lupaa lohtua
toivottomassa ikävässä.
-- Sinä haaveilet, sanoin Avulle, joka levätessään tuijotti eteensä
vieraiden mentyä.
-- Meillä oli oikeen hauskaa, äiti, ei missään ole ollut niin
hauskaa, ja tytöt olivat kaikki kauniita: Vaikka eihän äiti sitä
ymmärrä, intoili hän.
-- Ehkä sentään, onhan minullakin ollut lapsena ja nuorena näin
hauskaa.
Avun silmät levisivät suuriksi.
-- Niin, etkö usko?
Hän vain katseli ja vaipui jälleen itseensä.
-- Kenties sentään on eroa sinun ja minun lapsuuteni välillä. Minä
en tiennyt niin paljon kirjoista, kun olin vain yksinkertainen
tyttökoululainen. Sinä olet ruokkinut henkeäsi runsaammin ja jaksat
nyt luoda itsellesi rikkaampaa iloa.
En tahtonut tempaista häntä tietoisuuteen Säteen ihannoimisesta.
Heräävä rakkaus oli kuin sädekehä loistanut koko illan nuorukaisen
pään ympärillä.
Hän ei enää ollut vain mielikuviensa varassa, hänen tunteensa oli
jo kohdistunut määrättyyn suuntaan ja tavoitti todellisuutta, joka
oli helpotusta kaihossa ja samalla hänen luonteensa mukaista. Hän
oli päässyt irti hedelmättömästä haaveilusta, ja "keksiminen" tuli
taaskin avuksi. Tanssikoulu oli pojille tukena ja samalla ansana.
Tunteet saivat tietyn pohjan. Sairaloinen kuvittelu väistyi, ja
kujeileva rakkauden herääminen tapasi kyllin laajaa tilaa omille
kepposilleen ja poikamaisille keksinnöilleen. Siinä oli palvelemista,
ärsyttelyä, kinastelua, murjottamista ja sovintoa. Tanssiaiset,
huviretket ja kävelyt kuuluivat päiväjärjestykseen, ja ylenpalttista
lukemista ja huoneessa istumista vältettiin liiankin tarkkaan.
Tajukin oli luopunut itikoistaan ja sammalistaan, ja koko joululoma
elettiin tanssimisen merkeissä. Pojat muuttuivat ja miehistyivät ihan
silmin nähden.
Usein istuimme yhdessä katsellen parvekkeen lasiovista yli kaupungin
lumisten kattojen. Näimme Nikolainkirkon jykevät tornit ja sirot
ristit ja tähtitornin talvisessa harmaudessaan. Yltympärillämme
sykki elämä tuhansissa kodeissa, joiden valot tuikkivat riemuisina
vastaten, samoin kuin mekin heille annoimme merkkejä. Tietämättämme
olimme onnellisen elämänosan saajia ja jakajia.
-- Äiti, mikähän on minunkin elämäni tarkoitus? uteli kerran Apu.
-- Sen sinä voit itse aikoinasi saada selville. Se onkin hyvin
painavaa todellisuutta, ja sen etsiminen on kuin seikkailua,
houkuttelevaa...
-- Ja jännittävää! huudahti Apu.
-- Niin kylläkin -- perin pakollista, niinkuin rakkauden kaipuu ja
työ. Se voi kiihtyä ihan kuumeeksi veressäsi, ellet jaksa aikoinasi
ohjata sitä oikeaan uomaansa.
-- Kyllä sen jaksaa! vakuutti Apu suoralla tavallaan ja katsoi minuun
suurin silmin. -- Mistä äiti sen tietää?
-- Lapsi kulta, olenhan minäkin ollut kerran sinun ikäisesi.
-- Entä jos maailmansota tulee meillekin! sanoi Apu äkkiä.
Eihän se ollut mikään outo ajatus. Sotaa oli silloin kestänyt jo
puoli vuotta, ja tuntui siltä kuin se olisi vyörynyt yhä lähemmäksi.
Sydämeni löi rajusti, ja minun oli pakko painaa sitä kädelläni.
-- Opettaja sanoi, että kukin kansa saa taistella omistamastaan
maasta ja yhä uudestaan valloittaa sen. Samalla kansa puhdistuu ja
jalostuu. Luuletko, äiti, että mekin saamme mennä sotaan?
-- Siihen tarvittaisiin niin paljon uhrautuvaisuutta, kärsimystä,
kestävyyttä ja julmuutta -- lyödä kuoliaiksi ihmisiä! Ajattelehan --
ihmisiä! Mistä sinä saisit sellaisen varmuuden, sellaisen voiman?
-- Mistä saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, vieläpä
venäläiset sen ovat saaneet? kysyi poika levollisena.
Mutta minussa kyti levottomuus, ja hämärästi tajusin, että leimuava
liekki voisi syttyä milloin tahansa ja purkautua tulisuihkuna
kätköstään. Lietsottinhan kaikkialla vihaa salaa ja julkisesti,
jonkin määrätyn ohjelman mukaan. Viha oli ajan henkenä ja
vaatimuksena. Ihmisten intohimot olivat valveilla ja auliit iskemään
kiinni saaliiseen, rikkomaan lain ja järjestyksen. Huonoja vaistoja
oli ruokittu ja kasvatettu, ja ihmiset olivat juopuneet niistä kuin
väkevästä viinasta. Suurien joukkojen nimissä heilutettiin kapinan
soihtua, ja kaiken maailman hylkiöt pukivat ylleen sankarin hahmon,