Uhri: Perheromaani - 07

  siinä oli säännöllisyyttä, järjestelmää. Mutta ihmiset rikkoivat
  järjestelmän, järki ei enää puhunut heille, eikä näyttänyt olevan
  sydäntäkään.
  -- Kun en tiedä, mitä on tehtävä, istun toistaiseksi tässä, sanoi
  Taju, ja silmä painui taas mikroskooppiin.
  Apu työntyi eteiseen ja otti laukkunsa. -- Minne sinä menet? kysyin
  levottomana.
  -- Painamaan, vastasi hän hiljaa. -- Turhaa se taitaa olla. Ne
  kirjoitukset ovat niin tylsiä, mutta tämä toimettomuus tukehduttaa!
  -- Ole varovainen.
  -- Minun naamani on tutkimaton, kerskui hän.
  -- Avoin kirja, poikaseni.
  -- Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan,
  panen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin
  tulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!
  -- Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.
  -- Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!
  Minä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys
  nousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän
  oli kehittymässä mieheksi.
  -- Minulle sinä olet aina poikanen.
  -- Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei
  ole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin
  ole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät
  kuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.
  -- Sen pahempi, onhan sekin totta.
  -- Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä
  kotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!
  Hän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas
  portaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.
  Syksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin,
  ja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.
  Menin parvekkeelle seuraamaan silmilläni Apua, kun hän astui
  katua ylös. Hän näytti niin pieneltä ja avuttomalta korkeudesta
  katsottuna. "Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä
  minuutilla", oli hän juuri sanonut.
  Ihmiset tahtoivat nähdä verta, nostaa kaikkialla punaisia lippuja,
  tuota synkän kohtalon väriä, jonka näkeminen hyydytti.
  Uhma täytti sieluni sen julistamaa väkivaltaa vastaan. Miksi en saisi
  syntymään mielenosoitusta, saattuetta -- valkoista lippua? Ihmisten
  olisi pakko pysähtyä sitä katsomaan, ajattelemaan, paheksumaan tai
  hyväksymään.
  Tämä ajatus sai sydämeni rajusti lyömään, ja veri kohisi korvissani.
  Kaikkihan toivoivat rauhaa, turvaa, levon suloisuutta. Miksi emme
  siis jaksaisi siihen päästä?
  Ja kuitenkin tunsin, että se oli mahdotonta, ylivoimaista kuin
  sulun pystyttäminen Imatran kuohuille sen kiihkeimpään juoksuun.
  Ihmiselämän Imatra oli sitäkin mahtavampi nyt, kun sen ryöppy oli
  noussut maailmantäyteiseksi.
  Tämän tajusin hämärän syyspäivän sammuessa, ja tuskan kyyneleet
  valuivat poskilleni -- maailmantuskan!
  Kunpa olisin voinut rukoilla, uskoa kaikkivaltiaaseen! Ah, silloin,
  silloinhan toivo olisi suonut suloisen huojennuksen. Rukoukseni voima
  olisi taittanut täytymykseltä kärjen.
  Ja niinkuin minun uskoni olisi ollut tuhon sulkuna omalta kohdaltani,
  samoin tuhansien, miljoonien usko olisi muuttanut ihmiselämän.
  Voi, miksi sitä toivoa! En jaksanut käskeä, en houkutella omaa
  mieltäni ylentymään, vaan painuin maahan voimattomana, tuskani
  runtelemana, epätoivoisena, kapinoiden itseäni vastaan, elämää ja
  kaikkeutta vastaan. Tunnustin olevani aikani lapsi.
  Taju tuli luokseni toisesta huoneesta ikäänkuin olisi aavistanut
  tuskani.
  -- Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut
  häneen.
  Hänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin
  taas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa
  itsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.
  -- Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko
  sinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan
  kiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja
  tunsin tosiaan, mitä sanoin.
  -- Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään
  pääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. -- Mennään
  vain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.
  -- Minne?
  -- No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai
  länteen. Enempää ei äiti jaksakaan.
  -- Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle.
  Onpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja
  toimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla
  kokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.
  -- Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä,
  mikä on salaista ja hirmuista?
  -- Sama kuin sinuakin.
  -- Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon -- elävänä. Hänen
  katoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin,
  sanoi Taju.
  Arkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin,
  yhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.
  Ilma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö
  virkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan
  nähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin
  Tajulle.
  Hän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.
  -- Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.
  -- Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla
  kallion laidassa. Sehän on somaa.
  -- Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.
  -- Mitä nyt?
  -- Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.
  Ihmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa
  astuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin
  pienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi
  kumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää
  valoaan hämärässä.
  -- Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä,
  selitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.
  Toppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi
  papiksi.
  -- Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.
  -- Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään.
  Pääsemme sitten takaapäin perille.
  Laskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen
  lautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi
  kaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina
  sikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat
  ruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.
  -- Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.
  -- Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.
  -- Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.
  -- Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.
  -- Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.
  -- Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.
  Näky oli järkyttänyt nuorukaista toisella tavalla kuin minua.
  -- Kaikki samassa kadotuksessa, veli veljen, kansalainen kansalaisen.
  Kuka on vihollinen, mikä antaa syyn? kyselin.
  -- Ihminen ei ole kone, ja siksi hän särkee kaiteet ja kaavat.
  Ihminen on voima.
  Hänen sanansa olivat minulle aluksi arvoitusta, niin selviltä ja
  kirkkailta kuin ne kuuluivatkin.
  -- Mitä sinä tarkoitat?
  -- Tarkoitan noita tuolla lautakojussa.
  -- Tunsitko ehkä?
  -- En, mutta näin.
  -- Mitä sinä näit?
  -- Kaksi uhria.
  -- Uhria! huudahdin tajuamatta.
  -- Järjestelmän uhria.
  -- Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.
  -- Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta
  asiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.
  -- Mikä sinusta sitten on se voima?
  -- Suuri tuntematon -- nimetön -- ääretön, samahan se on, kuinka sen
  määrittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.
  Oli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle
  ja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja
  mieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.
  Kotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi
  levottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona
  siitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: --
  Ihminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina --
  aina!
  Olihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.
  Aamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn:
  -- Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?
  -- En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.
  -- Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain
  koneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä,
  koneellisuudesta.
  -- Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä
  voidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella
  kuin mamma nyt.
  -- Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.
  -- Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.
  -- Entä tunneolentoina?
  -- Tunne alistuu.
  -- Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja
  turvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun
  silloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka
  on edessä?
  Taju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin
  usein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.
  Hän tunsi vaistomaisesti, että sellainen henkinen taistelu, jonka
  kuumeinen ihmisrakkauteni oli heissäkin herättänyt, oli raskas ja
  ehdoton näinä murroksen aikoina.
  Ehkä hänkin tunsi samoin kuin minäkin oman sydämensä sykinnässä
  maailmoja takovan vasaran iskuja.
  
  
  V
  
  Toppoa ei löydetty, ja Taju oli siitä alakuloinen ja hiukan ärtyinen.
  Siihen lienee ollut syynä myöskin työn paljous tiedusteluasemalla,
  jonka nuorukaiset olivat saaneet toimeen. Taju istui siellä kaiket
  päivät lähetellen ja saaden viestejä, joiden avulla voitiin pitää
  tapahtumien lankoja yhdessä. Asema oli muutettava melkein joka päivä,
  ettei voitaisi päästä sen jäljille.
  Kuinka usein saatiin kuitenkin nähdä pelkän sattuman kaatavan
  varman yrityksen, ja tämä epätietoisuus ja vaara piti yllä ainaista
  levottomuutta.
  Ainoana lohdutuksenani oli antautuminen kaitselmukselle. Se oli
  tullut minulle läheiseksi, teki minut rikkaaksi ja oli salainen
  rakkauteni ja elämäni sulostuttaja. Se auttoi minua uskomaan ihmisiin.
  Ja kuitenkin pelkäsin ja kaihdoinkin Korkeimman ajattelemista. Peitin
  kasvoni Hänen edessään ja kääriydyin aineellisen ihmiseni verhoihin.
  Koskaan en ylettynyt Häneen niinkuin sieluni halusi. Ainoaksi
  valokseni jäi vain pyrkimys.
  Aavistin tämän saman pyrkimyksen elävän pojissani, ja se tuli ilmi
  heidän antaumuksessaan. He tunsivat siinä kasvavansa ja täyttivät jo
  osaksi ne kiihkeät toiveet, joita olin heissä vaalinut ja hellinyt.
  He olivat sen kautta oman elämäni kruunu.
  Tämä kaikki oli kuin vihkimystä ja valmistavaa hartautta siihen, mitä
  ei voi lähestyä epäpuhtain mielin, ei karsain tuntein eikä vihan
  kuohuttamana.
  Heidän piti olla valonvartijoita sekasorrossa ja pimeydessä. Isänmaa
  turvautui nuorisoon, kansan kukkaan.
   * * * * *
  Pojat olivat taas olleet öitäkin poissa.
  Talonmies ja hänen vaimonsa olivat punaisten urkkijoita, ja Tajun
  askelia oli tarkoin pidetty silmällä. Eukko seurasi häntä kaukaa,
  mutta Taju oli tiennyt sen alusta saakka eikä koskaan mennyt suoraan
  tiedusteluasemalle.
  Apu naljaili eukon kanssa, joka lakaisi portaita, vihelteli
  huolettomana ja kantoi suurta kasvisalkkua, jossa oli "painettua".
  -- Olisipa äiti nähnyt tänään sen Porras-Louhen matoisen, ainoan
  hampaan, kun se nauroi minulle. Minä vedin karvalakin päästäni
  ja valehtelin reippaasti: "Venäjällä kuuluu olevan autuaitten
  yhteiskunta!" "Niin onkin", sanoi eukko. "Meidän Taavi on siellä sen
  keisarinsijaisen sahvöörinä!"
  -- Kumpikohan teistä paremmin valehteli?
  -- Minulla oli papereita, vastasi Apu. -- Mutta kuuleppas nyt, mamma,
  illalla tulee kymmenen sankaria.
  -- Jaha, puurokalaasi. Onkin juuri saatu maitoa kolme, sanoo kolme
  litraa.
  -- Ihan jo väkisin tulee vesi suuhuni. Enkö minä saa maistaa?
  Pikkusen vain.
  -- Entä kestit?
  -- Kyllä minä odotankin. Saammeko lasin mieheen?
  -- Ei riitä, puoli lasia saatte ja puuroa, mutta sinun on jauhettava
  jyvät.
  -- No, heti paikalla niin kauan kuin tuulta riittää. Kahvimylly
  käymään, panen oikein hampaat irviin.
  Pian oli mylly käynnissä, ja maitolasi ilmestyi äkkiä Avun silmien
  eteen.
  -- Saat tullia.
  -- Siunattu olkoon lehmä! sanoi Apu ja maisteli hitaasti ihanaa
  maitoa.
  Illalla oli ilo ylimmillään. Tajun ja Avun sankarit kerääntyivät
  yksitellen tapaamatta Porras-Louhta.
  Verhot tiiviisti ikkunoissa ja kaksinkertaiset ovet tiukasti lukossa.
  Palvelija oli uskollinen. Mitään vaaraa ei ollut.
  -- Nyt eletään, vakuutti Taju.
  -- Hyvä rouva Kannas, sanoi vanhin joukosta. -- Tämä on vapautta!
  -- Olkaa hyvät, puuro odottaa!
  Vati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.
  Jätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt
  tehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia
  elämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa
  langassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla
  paikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai
  salakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton
  rauhattomuuden.
  En ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi
  kuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta
  nauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat
  tuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan
  omaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja
  voitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen
  ovien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa
  äänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli
  heille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka
  on heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan,
  henkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa
  liitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.
  Aurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän
  puolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa.
  Yhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa
  ja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.
  Ajatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran,
  joka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja
  rämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan.
  Se teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui
  vettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen
  vaahdoksi hillittömässä syöksyssä.
  Minä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat
  uurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian
  vastakkaisilta suunnilta.
  Voi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken
  armottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.
  Taju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä
  tuolla matkalla.
  Painoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa
  järki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä
  järjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi!
  Ja kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.
  Tänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani -- ehkä
  koko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi
  milloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?
  Ja kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä
  runsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua,
  voimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista,
  tulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!
   * * * * *
  -- Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa
  uutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.
  Apu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa
  kohti, mutta jätti sen tekemättä.
  He nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui.
  Ihanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.
  -- Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että
  määräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili
  Apu.
  -- Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. -- Kun on
  tyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.
  -- Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja
  minulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te
  molemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.
  -- Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.
  -- Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä
  jonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä
  ja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja
  hevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa
  herrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa
  perunoita? Niissä on minun iloni.
  -- Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, -- ja perunat mamma kai
  on jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.
  -- Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo
  valkenee. Taju vihelsi. -- Sitten vasta aletaan.
  -- Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun
  ihmeissään.
  -- Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.
  -- Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää
  rauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille
  yhden jalan.
  -- Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.
  -- Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. -- Saatko
  sinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.
  Pojat remahtivat nauramaan.
  -- Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.
  -- Siitä tulee yllätys, jos saan, sanoin salaperäisenä.
  Seuraavana päivänä leivoin nisuleipäkakun, ja se vietiin
  syntymäpäivälahjaksi Säteelle.
  Apu sai antaa sen komeassa suklaativakkasessa, ja ilo oli suuri.
  
  
  VI
  
  Oliko oikeastaan mitään muutosta elämässämme tapahtunut?
  Me tulimme Siiri-tädin luo Sädettä onnittelemaan niinkuin tapamme
  oli. Nyt oli kakku tuliaisina, ennen oli ollut kirja tai kukka.
  Kadulla kulki punaisten joukkue, ja autot toitottivat huristaen
  hurjaa kyytiä miesjoukko lastinaan. Muuta merkillisempää ei havaittu.
  Siiri-tädin kahvipöytä oli kaunis kuten aina ennenkin. Leivokset
  kyllä tummempia kuin edellisenä vuonna, mutta maittavia. Mieliala oli
  hilpeä, ja aika lensi kuin siivillä jutellessamme -- ruuasta.
  Eikä kuitenkaan ollut kuin ennen.
  Apu oli kyllä tänään unohtanut nykyisyyden ja todellisuuden. Hänen
  sydämessään oli valo, ja se säteili. Me voimme sen nähdä hänen
  kasvojensa loisteesta. Hän piteli Säteen somaa käsilaukkua, ikäänkuin
  se olisi ollut elävä ja tunteva olento, painoi sitä poskelleen
  jutellessaan toisten nuorten parissa. Tämän kodin ilma oli siirtänyt
  hänet siihen elämään, jolla oli määrätty ja varma tarkoitus -- ihana
  todellisuus.
  -- Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen
  astuessani heidän piiriinsä.
  -- Mikä niin? kysyin.
  -- Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.
  Apu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.
  -- Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.
  -- En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?
  -- Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.
  -- Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain
  ennen sotaa: "leben und leben lassen", rentonaan elää, aikaa ja
  varaa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa
  sellaiseen?
  -- Ei! huusi Apu. -- Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten --
  kohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!
  Hänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois
  päänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa
  silmäripsissä.
  Tämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä
  ja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan,
  tuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä
  pyhätön, sai aiheen antaa paljon.
  Nämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta.
  Heille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen,
  äänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät
  tarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi
  lemmen kainossa mieltymyksessä.
  Säde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme
  kaupungilla hän ilmaisi sen.
  -- Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa,
  katsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista
  asioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden
  hän innostui arvailemaan: -- Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen.
  Käydäänkö katsomassa?
  Iltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei
  voinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka
  hänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa
  ja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu.
  Sellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin
  suunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen.
  Se oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä
  kummallekin pitkiksi ajoiksi.
  Maailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä
  nuo rakkaat ihmiset -- miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat?
  Eivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille
  kahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He
  eivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun
  siellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi
  ajetulla lumisella tiellä.
  Näiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:
  -- Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille
  tappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja
  patruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse
  minä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja
  jos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan
  järkeä saamaan.
  -- Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä
  mahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.
  -- Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi
  lyödä kuoliaaksi?
  -- Sodassa, tarkoitat...?
  -- Niin, sodassa juuri.
  -- Oletko sitä kauan ajatellut? -- Aina välillä, kun kovalle ottaa.
  -- Eihän sinun pidäkään lyödä kuoliaaksi.
  -- Jos kerran leikkiin menee, niin täytyy.
  -- Oletko sitten miettinyt valmiiksi menosi?
  -- En, sehän se juuri onkin pulma. Minun tuntoni nousee sitä
  hulluutta vastaan, joka nyt riivaa ihmisiä, vaikka olisinhan valmis
  iskemään iskijöitä, mutta kun ajattelen...
  -- Mitä sitten...?
  -- He ovat omia ihmisiä, omia kansalaisia. Ja muutenkin, tuntoni
  panee vastaan, enkä luule voivani nostaa asetta surmaamaan. Minua
  melkein naurattaa, kun ajattelen, että minäkin tulisin siihen
  villiin, puhui hän kasvot kirkkaina.
  Jumalan kiitos, sotavimma ei vielä ollut tarttunut häneen. Mutta hän
  oli alkanut ajatella.
  -- Sinulla ei ole mitään pakkoa, se on muistettava.
  -- Ja sen vuoksi juuri onkin mentävä, ja ellen voi tehdä niinkuin
  määrä on, tulee minusta kavaltaja.
  Se sana sävähdytti minua, ja kaameiden ajatusten raivoisa parvi
  sylvähti esiin.
  Kavaltaja, mitä merkitsee olla kavaltaja? Saattaa vaaran alaisiksi
  toverit, omaiset, isänmaa ja hyvä asia, ottaa päällensä viha ja
  kirous. Päivä ei paista kavaltajalle samoin kuin muille ihmisille.
  Se ilkkuu häntä kirkkaudellaan ja paljastaa hänelle itselleen oman
  ristiriidan. Uni pakenee hänen vuodettaan tai antaa tuskallisia
  näkyjä. Elämä painaa pimentoihin, joissa ei milloinkaan löydä ystävän
  kättä eikä kuule hellyyden ääntä.
  Käännyin pois, en jaksanut kestää Avun viatonta katsetta. Hän ei
  ollut vielä sukeltanut ristiriidan pohjalle, se oli hänelle ehkä vain
  väläykseltä näyttäytynyt.
  Ja jos hän tietensä joutuisi syypääksi toisen ihmisen kuolemaan,
  ei tuska olisi siitä lievempi. Kaatuneellakin on rakkaansa, joiden
  kaiho ja suru elää kymmeniä vuosia raskaana ja syyttävänä. Jos hän
  sitten astuisi onnelliseen kotiinsa, muistaisi hän sen riistäneensä
  toisilta. Jos morsian painautuisi hänen povellensa, nousisi hänen
  eteensä kuva toisesta, joka rakastaan kaipaisi. Jos lapsi ojentaisi
  kättänsä, täytyisi hänen ajatuksissaan nähdä isätön edessänsä.
  Päästäkseni näistä mielikuvista, huudahdin:
  -- Entä Säde, mitä hän sanoo?
  -- Säde on samaa mieltä kuin minä.
  -- Eikö hän tahdo, että menet?
  -- Kyllä, mutta hän on nainen ja epäjohdonmukainen eikä siis voi
  sulattaa sodan julmuutta ja ihmisen tappamista!
  -- Aiotko siis mennä sotaan, jos tarvitaan?
  -- Minä menen ja teen siellä sen kuin voin tehdä muita tappamatta.
  Älä huoli surra, äiti, minä kyllä selviän tästä. Huomenna on taas
  uusi päivä. Ja tänään on ollut oikein hauskaa.
  -- Niin, sinun taivaasi on nyt kirkas. Niin kauan kuin Säde säteilee,
  on sinulla aina kesä, aina pyhä ja aina kaunis ilma, vaikka on kylmä
  talvi ja sota oven edessä.
  -- Kun ei vain ajattele, niin meneehän elämä hyvin, sanoi hän ja
  yritti viheltää.
  Olin levollinen, sillä hänen silmissään ja kasvoissaan loisti ilo.
  -- Kun meille käy hyvin ja elämä hymyilee, niin kaikki ihmiset ovat
  kultaisia, kauniita ja hyviä. Miksi siis tehdä heille pahaa?
  -- Säde ja minä pidämme kaikista ihmisistä, sanoi hän lapsellisesti.
  -- He ovat yhtä kultaisia kuin te itsekin. Mutta ajatteles, ellei
  Säde olisi sinulle armollinen ja ihmiset tekisivät vääryyttä,
  julmuutta, ja sinä joutuisit kärsimään, kestäisikö uskosi hyvään?
  Apu punastui.
  -- En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen
  sitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.
  -- Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän
  todellisuudesta.
  -- Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!
  Hänen varmuutensa rauhoitti minua.
  -- Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.
  -- Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt
  ja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!
  -- Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä
  seisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä:
  joko -- taikka.
  -- Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo
  päässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen ... mutta hitto
  soikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan!
  intoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.
  -- Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin
  vain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian
  tulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.
  -- Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä
  olen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.
  Eihän se ollut mitään odottamatonta, ja kuitenkin tämä varmuus
  laskeutui painoksi tunnolleni.
  -- Täytyyhän sitä hiukan katsoa tulevaisuuteen. Ja sitäpaitsi
  minä tunnen olevani yhtä nousevien joukossa. Heidän tuskansa,
  ristiriitansa ja hätänsä, elämän ja kuoleman ehto kuuluu meille
  yhteisesti aivan kuin kullekin erikoisesti. Se lukee lakinsa ja antaa
  komennon, josta en voi enkä tahdo tinkiä, puhui hän.