Uhri: Perheromaani - 06

Hänen katseessaan oli taaskin uusi maailma, jonka laajuuden aavistin
väläykseltä, täysin tajuamatta.
Voisitko sinä senkin uhrata? kysyin tarttuessani kovaan, käsnäiseen
käteen.
Siihen hän ei vastannut, sanoi vain:
-- Nyt, äiti, anna minulle hienoin saippuasi ja lämmintä vettä, uudet
alusvaatteet, silkkisukat ja se uuden uutukainen tennispukuni. Olen
sopinut tunneista Jaskan kanssa. Säde tulee neljänneksi tietämättä,
että minä olen mukana. Jaska on pitänyt sen salassa.
-- Entä moottori?
-- Se saa odottaa pari tuntia lisää. Kassanhoitajalla on ostoksia, ja
tyttöjä olen kutsunut katselemaan peliä.
-- Sinä tahdot oikein loistaa heille! sanoin varoitellen.
-- Ei voi moittia, kyllä minä pelaan siinä kuin...
-- Silkkisukissa ja flanellihousuissa, pistin piloillani.
-- Kyllä se vain sydämelle hyvää tekee nähdä muutakin kuin savisia
nimettömiä. Toista on sentään hoitaa sellaista henkipaton alusta kuin
se meidän moottorimme on. Ja ne tytöt ymmärtävät...!
-- Se moottori... Äidinsydämeni joutuu liian kovalle koetukselle,
sanoin huokaisten.
-- Joko taas? Ei minun hommani toki ole niin kyttyräselkäistä. Ole
hyvä ja anna se pyyhinliina, minä menen suihkuun, ja hae sitten esiin
pukuni. Alkaa jo olla kiire.
Kun hän sitten oli valmis, katselin häntä ylpeillen.
-- Merkillistä, kuinka puku voi muuttaa ulkomuodon. Torikauppiaasta
on äkkiä tullut -- prinssi. No, myönnän, että siinä on viisikymmentä
prosenttia äidin ylpeyttä, ja siedäthän sinä sen. Kyllä se taas
haihtuu maan myllertämisessä.
Hän otti mailansa, palloverkon ja pehmeät kengät, painoi valkoisen
lakin päähänsä ja avasi oven.
-- Näkemiin täsmälleen kello neljä!
Riensin parvekkeelle, josta voin nähdä hänet kadulla, ja viittasin
sieltä hyvästit.
Hiljaisuus kotona houkutteli esiin ristiriitaisen mielialani.
Sainhan näin väläyksittäin osani Avun elämästä, hänen onnestaan
ja vaivoistaan. Olisin tahtonut ottaa omakseni kaikki vaikeudet
ja jättää hänelle niiden palkan. Ja nyt oli käynyt päinvastoin.
Minä sain iloita hänestä ja hän... hän uhrasi, kärsi, uskalsi ja
jaksoi. Mitä auttoi minua tietämiseni, että niin täytyi olla, kun
sydänparka itki ja vapisi, rukoili ja siunasi, ilostui pienimmästäkin
valonpilkkeestä ja säikkyi varjon hipaistessa ylitseni. Enkä sentään
toisin toivonut.
Parvekkeella seistessäni sattuivat silmäni vastakkaisen apteekin
portailla istuvaan naiseen. Hän oli pysähtynyt siihen imettämään
lastaan, joka lepäsi hänen helmassaan, ja leppoisa rauha ympäröi
heitä, vaikka ihmisiä tavantakaa astui heidän ohitseen. Vaimo
pureskeli jotakin tyydyttääkseen nälkäänsä niinkuin lapsikin.
He olivat yhdessä oma maailmansa, oma kohtalonsa, kuuluen vain
toisilleen.
Minä en enää hetkeksikään omistanut poikiani noin täydellisesti.
Epämääräinen huoleni ja levoton onneni oli kuin lepattaen palava
kynttilän liekki.
Apu saattoi antaa kaikkensa. Hän omisti uhraamisen pyhän salaisuuden,
osasi palvella ihmisyyttä, ikuisuutta...
Juuri senvuoksi sydämeni olikin levoton.
-- Ei, enhän minä ajattele ihmisiä, en maailmaa. Apu on minun
ihmiseni, minun maailmani, vakuutin itselleni.
Silloin kolahti eteisessä kirjeluukun läppä, ja lattialle putosi
kirje.
-- Niin, Taju!
Tuokiossa oli maailmani laajentunut ja nyt olin ihan täydellisesti
Tajun luona siellä maaseututehtaassa, josta hän kirjoitti.
Tajulla oli aina hyvä ja turvallinen olo, ei koskaan kiirettä
eikä ikävää. Ihmiset olivat hiukan lystikkäitä hänen silmillään
katsottuina, ja elämä piti ottaa "matematiikan kannalta" niinkuin
tanssi hänen pikkupoikana ollessaan. Ja matematiikassa Taju tiesi
pitävänsä puoliaan, tulipa sitten lukuja kuinka paljon tahansa.
Hän turvautui taitoonsa, soi ihmisille rakastettavan hymyn, omisti
onnellisen taian vetää puoleensa valoisia ihmisiä. Leikkisä iva,
tarkka vainu ja oma etevämmyys olivat hänellä apuna. Hän otti
tyynesti palkkansa, joka hänelle vaatimatta maksettiin, sai valmista
viiden edestä ja teki työtä vain omasta puolestaan. Elämä suosi häntä
tietenkin paljon juuri tämän vuoksi ja otti äidilliselle povelleen.
Mutta hyvä niinkin.
Kirjeessään hän kertoi uivansa joka päivä ja pelaavansa tennistä
toisten insinöörialkujen kanssa tehtaan isännän tyttärien seurassa.
Joku merkkimies oli hipaissut heidän syrjäistä harjoittelupaikkaansa
käydessään maalaistehtaassa ja suvainnut hymyillä Tajun länttäisille
kengille pannuntarkastuksessa. Se kaikki oli levottomalle sydämelleni
rauhoittavaa lääkettä, ja mielelläni toivoin tuon kuuluisan miehen
pääsevän seitsemänteen taivaaseen, koska hän oli hymyillyt Tajun
länttäisille kengille.
Heikki talletti Tajun kirjeitä seinällään naulassa ja kävi niitä
välillä silittelemässä, ikäänkuin pojan poski olisi siinä nokisen
pannuntarkastuksen jäljiltä.
Minä annoin hänelle anteeksi monta kommellusta tuon tempun vuoksi,
ja salavihkaa silittelin kämmenelläni hänen sänkisiä poskiaan,
etten jäisi pojan vuoksi mistään velkaa. En tiedä, tajusiko hän
sen merkitystä, mutta melkeinpä uskon, että hänen sydämensä hiukan
ailahdellen vainusi siinä kolmannen vaikutusta.
Apu ryntäsi täsmälleen neljältä eteisen ovesta sisään ja lennätti
pallot ja mailan huoneensa nurkkaan. Kiireesti hän vaihtoi pukua,
ja puutarharenki oli jälleen ennallaan. Prinssistä ei ollut muuta
jäljellä kuin loiste kasvoilla.
-- No mitä Säde sanoi? kysyin maltittomana.
-- Säteili kaiken aikaa.
-- Miltä nyt tuntuu? Onko parempi?
-- Toistaiseksi.
-- Älä viitsi säilyttää mitään kaunaa sydämen lokerossa.
-- Sinä, äiti, olet itse syypää siihen, että sydänparkani tarkasti
säilyttää tosiasiat. Minkä minä sille voin?
-- Sanonpa sinulle jotakin. Minun sydämeni on rauhallinen, ja se
tietää sitä, että teidän on kaikkien hyvä olla.
-- On, on, verrattoman hyvä. Ja nyt hyvästi.
-- Ole varovainen moottorissa ja yritä voittaa kunnianhimosi
puutarhurina.
-- Sinun ohjelmasi on kovin ristiriitainen, äiti! sanoi hän
naureskellen. -- Minun pitäisi olla ihanneihminen, osata uhrata,
mutta kuitenkin pysyä pelkurina ja itsekkäänä, mieluummin istua
täällä kotona lellipoikana!
Hän nauroi, niin että isäkin pisti päänsä esiin huoneensa ovesta.
-- Tuletko ensi viikolla? kysyin vielä portailla.
-- Olen siitä jo sopinut, huusi hän. Sädettä sain siis kiittää
näistä käynneistä ja eväitä kai myöskin. Hän näki lävitseni, ja se
vapauttikin hänet täydellisesti olemaan itsensä. Tyydytyksen huokaus
nousi rinnastani, mutta kyynel putosi kädelleni.
Miksi hän olikin minulle niin välttämätön? En huolinut sitä itselleni
selvitellä, olin vain kiitollinen hänestä, vaikkakin aina levoton,
peläten sattumaa, karsasta kohtaloa, en tiedä mitä.
Viikon kuluttua hänen moottoripahaisensa ilmestyi taas kaupungin
kalarantaan kukkurallaan vihanneksia ja kaikenlaista puutarhatuotetta.
-- Etkö jo pian aio jättää tätä renginhommaasi, kun jo lähenee syksy,
ja se isäntäsikin on niin itara. Sinä laihdut liiaksi. Minä pelkään
yhä pahemmin.
-- Isäntää en ota lukuun, eväistä pidät sinä hyvän huolen, ja
kaupunkilaiset saavat veneestäni sentään tuntuvasti syötävää. Se on
meidän pyhä veromme ihmisille, eikä sitä sovi jättää maksamatta. Se
asia se nyt painaa paljon, sillä ensi talvi koettelee jo voimiamme.
-- Eikö puutarhasi ala jo pian olla tyhjä?
-- Sinä et ymmärrä ollenkaan tätä alaa. Nythän se vasta alkaa olla
ehtymätön. Sadon korjuu näin vähitellen on hirmuinen homma. Pitäisikö
minun nyt jättää, kun työn hedelmät ja kalliisti ostettu tulos ovat
käsissäni ja sormistani vuotaa kaupungille hunajaa ja mansikoita,
marjoja kaikenlaisia ja juurikkaita, hedelmiä, vaikka mitä hyvää.
-- Sinä rakastut siihen lopulta liiaksi.
-- Nyt sinä puhut samalla tavalla kuin Siiri-täti ja Säde. He
ovat myöskin kokolailla kateellisia tästä puutarharakkaudestani.
Ajattelehan hiukan. Enhän minä olisi voinut kestää koko kesää ilman
tätä rakkauttani itse työhön, sanoi hän vakuuttavasti.
-- Sinulla on tuo siunattu ominaisuus antautua ja eläytyä työhösi ja
iloita siitä, lapsi!
-- Eikö se ole parempi muillekin, kun niin on? Mutta ilo tässä
sentään taitaa jäädä yksinomaan kaupunkilaisille, jotka ottavat
kaalit ja lantut ja kaikki purkkiherkut, ja isäntäni itara sydän on
autuas rahoista. Länttäiset kengät, loppuun kulutettu keväinen puku
ja räysähattu ovat minulla ainakin näkyvänä tuloksena koko kesän
raatamisesta, ellen ota lukuun onttoja poskiani, jotka keväällä
olivat niin pulleat. Äiti, onko sinulla hyvä suurus, paljon ruokaa?
Minä olen ihan näännyksissä. Koko viikko perunoita ja silakkaa,
homeista kaurapuuroa -- hyi!
Apu oli hetken aikaa totinen, enkä tahtonut häiritä hänen
mietteitään. Aavistin saaneeni pienen otteen ja pidättelin henkeäni,
odotellen käännettä. Oi, kuinka kiihkeästi sitä toivoin!
Vaara oli olemassa, ei ainoastaan siinä, että hän myrskyssä
oli kurjassa moottoriveneessään aina alttiina joutumaan meren
uhriksi, vaan oman kiihkeän luonteensa vuoksi. Tuo ehdottomuus:
joko -- taikka, alttius antaa kaikkensa, unohtua tyyten hetkeen,
ponnistukseen, paloitella elämänsä katsomatta tulevaisuuteen, se
tuotti minulle tuskan öitä ja levottomia päiviä.
-- Etkö tosiaankaan voisi jo viikon päästä jäädä kotiin? Pitäisihän
levätäkin, ennenkuin luvut taas alkavat, ja saada lihaa luihisi.
-- Ehkä, kunhan nyt katson. Tytöt kyllä aikovat pian lähteä, ja nekin
ovat uhranneet, muista se, sinä pessimisti! sanoi hän hiukan taipuen.
-- Siis viikon päästä jäät kai kotiin, sinä uhripappi. Nyt saat
mukaasi pitkän nisupullan. Minä olen sitä säilytellyt sinua varten.
Syö se itse.
-- Se olisi mainio tytöille läksiäiskahvin kera! sanoi hän veitikka
silmissään.
-- Oletpa sinä merkillinen. Lupaatko syödä tämän, jos annan toisen
kemujasi varten?
-- No, niin herttaisen mielelläni! huudahti hän innostuneena. --
Paljonhan sinulla onkin!
-- Eihän sinun laihuuteesi mikään taida pystyä.
-- Onhan minulla taskut lihavat, vastasi hän nauraen, painellessaan
pullia sadetakkinsa tilaviin taskuihin.
Sitten hän harppoi alas portaita hiljaa vihellellen. Sitä tuskin
kuuli, ja kuitenkin siinä oli rajatonta riemua, elämän voittoa ja
huolettomuutta.
Hän oli tänä kesänä paljon kehittynyt ja näki nyt elämänsä uudessa
valossa. Suuri ikkuna oli avautunut kodin seinästä ulos elämään.
Rakkaus oli koskettanut hänen sydäntään ja ottanut palvelukseensa
hänen sielussaan uinuvat voimat. Siinäkin hän oli jälleen tapaisensa.
Ei suinkaan tietoisesti eikä ponnistellen, vaan aluksi leikkien, ja
rajattoman hilpeänä hän antoi sydämensä ehdottomasti ja ainaisesti.
Säde oli vielä lapsi eikä tajunnut itseään enempää kuin toisenkaan
tunnetta. Hän oli kuin puoleksi auennut kukka, mutta sellaisenaan
se ainoa, jonka olemus pojalleni avasi salaperäisellä lumollaan
niin paljon muuta houkuttelevaa ja tavoiteltavaa. Hän herätti
Avussa kunnianhimoa, joka ei kuitenkaan voinut ilmetä muulla
tavalla kuin itsensä uhraamisena, sillä Apu ei koskaan voinut jäädä
elämän antimista velkaa. Hänen piti maksaa täydesti ja antaa vielä
vastalahja. Se oli hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa.
Kun Säde moitti hänen työskentelyään renkinä, oli se Avulle katkeraa
iloa. Hän ylpeili siitä ja kärsi.
Vähän hän tajusi minun epämääräistä tuskaani ja pelkoani
tulevaisuuden varalta, kasvaessaan yhä lujemmaksi ehdottomuudessaan.
Jokainen uusi onnistunut koe ylivoimaisessa ja vaikeassa lujitti
hänen erikoisuuttaan, ruokkien sitä runsaalla riemulla ja
voimantunnolla.


II

Syksy oli tullut ja talvikauden elämä jälleen alkanut säännöllisenä
niinkuin ennenkin, eikä kuitenkaan päästy vapautumaan ahdistavasta
epävarmuuden tunteesta.
Taju istui tuntimäärät työpöytänsä ääressä, silmä mikroskoopissa,
tutkien sammaliaan ja jäkäliään ja kaikenlaisia loiskasveja.
Yhä enemmän ilmestyi pieniä paperikoteloita. Itikkalaatikot ja
perhossäiliöt olivat myöskin usein esillä ja saivat jonkun arvokkaan
lisän.
Olin kuitenkin vainuavinani, ettei Tajun syvämietteisyys rajoittunut
vain näihin luonnonilmiöihin, joita ei kyetä pelkällä silmällä
eroittamaan. Hän oli varmasti tietoinen ajan vaarallisesta
käymistilasta. Tapansa mukaan hän ei syventynyt siihen ainoastaan
mietiskellen, epämääräisiä ajatuksia hautoen, vaan katsoi itse
tosiasioita silmästä silmään, jopa niitä tutkikin sisäisen
mikroskooppinsa avulla. Hän oli mukana valmistavassa, miehestä
mieheen käyvässä toiminnassa, joka silloin tällöin pulpahti ilmi.
Toverikunnan luottamusmiehenä hänellä kai oli siinä suurikin osansa,
mutta tavallinen ihminen ei pystynyt saamaan Tajusta selvää, mitä
hänen mielessään liikkui, ei edes osapuilleen, vielä vähemmän, mitä
hän tiesi ja tahtoi.
Taju oli syntyvien tapahtumien henkivartija. Näki niiden nousevan ja
kasvavan, säilytti niistä erikoiskuvat, aikojen tullen liittääkseen
ne kokonaisuudeksi. Sillä välillä ne olivat hänen nuoressa sielussaan
kirkkaina ja selvinä kuin vesi syvän kaivon pohjalla. Turhaa oli
urkkia häneltä mitään arvailemalla tai puheisiin houkuttelemalla.
Hän hymyili ja vakavustui aina sitä mukaa kuin keskustelusta johtui,
mutta pysyi saavuttamattomana. Ja kuitenkin hän oli taipuvainen,
vailla jyrkkyyttä ja kovuutta -- melkeinpä tuntui siltä kuin hän
olisi ollut veltto. Hänessä ei ollut voimaperäisyyttä, ei mitään
tempovaa eikä ponnistelevaa.
Ei olisi kannattanut pyytää häntä tuomaan vajasta halkoja tai
noutamaan perunasäkkiä kelkalla. Sellainen ei häntä miellyttänyt,
mutta kun oli maalta tuotava kotiin hehto vehnäjyviä, toimitti hän
sen perin yksinkertaisesti: pisti jyväsäkin suureen koriin, joka
matkatavarana tuli kun tulikin onnellisesti perille.
Hänen luotettava ryhtinsä ja viaton hymyilynsä olisi riisunut aseet
pahimmaltakin epäilijältä. Ja niin me saimme Tajun ansiosta ja vahvan
kahvimyllyn avulla, joka jauhoi jyvät, kireimmän puutteen aikana
syödä vehnäleipää ja puuroa. Myllyparka kitisi ja narskui kaiket
päivät, ja Apu toimi ahkerana myllärinä nauraen ja hoilaten, ellei
sattunut omaa tärkeämpää hommaa.
Mutta ilmassa oli odotusta ja kaiken takana valvontaa. Viestit
kulkivat miehestä mieheen. Salainen vaistoni vainusi tulta; oli kuin
silmiäni kirveltävää savua, kuin kulon käryä tuhon sanomana sodan
mailta, joka levisi jo omille tanhuville.
Venäläisen sotaväen pahat työt pitkin maata kävivät yhä röyhkeämmiksi
ja nostivat poikien poskille suuttumuksen punan aina kun siitä tuli
puhe.
Se koski meitä niin ihmeen läheisesti kuin persoonallinen loukkaus,
ikäänkuin ne metsät, joita he hävittivät, olisivat meidän omiamme,
kuin ne vedet, joista he dynamiitilla pyydystivät kaloja, taikka
heidän ryöstämänsä huvilat olisivat kuuluneet meille ja heidän
murhaamansa ihmiset olleet meidän omaisiamme.
Isku iskulta kävi olomme yhä tukalammaksi, kun yksityiskuvaukset
kertoivat omien punaistemme osallisuudesta muukalaisten hirmutöissä.
Onnettomuussanomien saatto kerääntyi kuin mustat pilvet
taivaanrannalle, kuin ukonilman uhka, josta voi leimahtaa ja
jyrähtää, josta voi singota isku omaan nurkkaan samoin kuin
naapurinkin.
Turvattomuuden tunne oli pahempi nyt kuin keväällä vallankumouksen
ensi puuskan purkautuessa meidänkin maassamme veritöihin.
Muistan vielä elävästi, kuinka Taju eräänä päivänä tuli kotiin ihan
harmaana kasvoiltaan, suuret, siniset silmät levällään sanattomasta
kauhusta.
-- Mikä nyt on, lapsi kulta? Sinähän olet suunniltasi! sanoin
säikähtäneenä.
-- Äiti ei nyt liioittele, lohdutteli hän ja yritti tekeytyä
levolliseksi. -- Ei se meitä koske.
-- Kerro kuitenkin. Meitä koskee kaikki, mikä muitakin.
-- Ryssät ne vain mekkaloi, vastasi hän koettaen haihduttaa
mielestään jotakin hirveää näkyä.
-- Etkö voi kertoa, mitä se oli? pyysi nyt Apukin.
-- Pelkkä sattuma. Tulimme juuri alas "polista", kun toisella
puolen katua käveli venäläinen upseeri ja vastaan tuli kaksi
kiväärillä varustettua sotamiestä. He pysäyttivät upseerin ja
vaihtoivat keskenään jonkun sanan, ja sitten sotilaat repivät
upseerilta olkalaput. Kun se oli tehty, sanoi upseeri jotakin, ja
silloin sotamiehet löivät häntä kiväärinperillä päähän, niin että
hän tuupertui kadulle ja jäi siihen verissään virumaan. Sotilaat
jatkoivat tyynesti matkaansa.
Silloin kauhistuimme, vaikka se haihtui jälleen mielestämme.
Mutta suhteessamme kärsiviin oman maan ihmisiin oli jotakin
salaperäistä, omaista, ehdottoman yhteenkuuluvaisuuden tuntoa. Olimme
heistä vastuussa samalla kun tunsimme itsemme turvatuiksi. Jokin uusi
voima kasvoi vähä vähältä tietoisuuteemme ja ikäänkuin heikensi,
työnsi syrjään oman erikoisuutemme.
Ymmärsin hyvin poikieni kasvavan innon, joka kutsui heitä työhön,
sillä yhteinen hätä oli pyhästi velvoittava eikä kärsimys saanut
paisua tyranniksemme. Pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen ruumistui
maan nuorisossa, niin että se aseettomanakin liittyi lujaksi muuriksi
pahaa vastaan, hetkeäkään epäilemättä oikeuden voittoa.
-- Täytyyhän päivän nousta niin kauan kuin maa pyörii! huudahti Apu.
Hän suoristautui tätä sanoessaan täyteen mittaansa, ja minusta tuntui
kuin hän jo olisi kasvanut ja kehittynyt mieheksi. Hänen silmissään
oli tiukka katse ja suuri pää taaksepäin kenossa, samalla kun ylpeä
uhma vapisutti huulia. Hänen poskensa olivat veren kuohumisesta
punaiset.
-- Meillä palautetaan järjestys niin totta kuin meillä kullakin on
suomalainen sydän rinnassa ja kaksi tukevaa kättä, ja kukin tekee,
niinkuin hänen paras luontonsa vaatii. Se on minun lakini! jatkoi hän.
Hänen nuorekas voimantuntonsa sokaisi minut, ja hänen sanansa olivat
mielestäni sopusoinnussa sen kanssa, mitä meillä kaikilla sydämissä
liikkui.
Mikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun
elämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä
vapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito
oli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun
nuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja
elämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä
he elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa
valmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.
Päivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua
hyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja
suunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki
oli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima
sen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä
ilma.
Näin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin
tuntui kammottavalta -- aseelliseen vastarintaan.
-- Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen
mukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden
viesteistä.
Apu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja
voimantunto yhä lisääntynyt. -- Eteenpäin, nopeasti eteenpäin!
jyskytti hänen rinnassaan.
Hänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi,
riehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui
jälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes
sai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön
palveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa
toimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.
Elämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.


III

Aika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa
sieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden
puhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi
huudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee
kömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen
sattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa
ja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa,
heidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.
Olimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin
se jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja
muistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.
Nuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin
heidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville
päässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli
voitonriemuisena kotiin ja sanoi:
-- Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.
-- Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona
neuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan
tuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön
yhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. -- Sinä saat mennä
peruuttamaan päätöksesi.
-- Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni
läsnäollessa.
-- Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.
Nuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat
tuijottaen epätoivoisina isään.
-- Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.
-- Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos
sinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa
vastata itsestäsi ja erota kotoasi!
-- Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on
tulevaisuuteni opistossa piloilla.
-- Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan,
vastasi isä.
Nuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.
Sydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:
-- Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.
-- Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka
näöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. -- Onhan
moni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.
-- Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä
näin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. -- No niin, mene sitten
heti järjestämään asiasi.
Apu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti
hymyillen.
-- Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo
marssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen
muurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.
Nuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja
lapsekas ilme poissa.
Luulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen
entisen Apuni silmäystä.
-- Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa
vaatteissa, kun en minä tiennyt...
-- Ei se tee mitään, kyllähän lämpiän jälleen.
-- Milloin on mentävä uudestaan?
-- Ihan heti. Toiset neljä tuntia olen sisällä ja sitten kahdeksan
tuntia vapaana. Luentomme ovat opistossa sijoitetut hiukan
vahtivuorojen mukaan. Ei tarvitse jäädä niistä pois.
-- Apu, sydäntäni ahdistaa.
-- Niin minunkin, mamma, sanoi hän vedet silmissään. -- Se on alkanut?
-- Mikä on alkanut.
-- Isänmaan ja kaikkien hyvien ihmisten puolustaminen, selitti hän
vaatimattomasti ja surullisena.
-- Lapsi kulta...!
-- Niin se on ja kehittyy nopeasti.
-- Mitä sinä tiedät?
-- En tämän enempää. Taju kyllä on perillä asioista, mutta ... ei saa
puhua.
-- Ymmärrän.
Siitä hetkestä lähtien olimme vihkiytyneet uudelle elämälle.
Huolettomuus, jonka valtaan vielä toisinaan olimme antautuneet,
katosi ikäänkuin unhotuksen taikavaippa olisi sen peittänyt
poimuihinsa. Pojat muuttuivat silmissäni toisiksi. He olivat nyt itse
määrääviä, toimivia, vastuunalaisia työstään ja elämästään.
Apu oli väsymätön. Opintojaan hän jatkoi tunnollisesti
miliisipalveluksen ohella. Hetkeäkään hukkaamatta hän teki työtä,
kantaen kaksin kerroin raskasta taakkaansa. Näytti siltä kuin hän
olisi ahminut elämää kasvaakseen työssä yhä voimakkaammaksi sitä
vaikeaa varten, mistä hän ei päässyt oikein selville. Se vainosi
häntä lakkaamatta tuskaisina mielikuvina läheisestä tulevaisuudesta.
Juuri se, ettei voinut tietää, mikä milloinkin oli parasta, mistä
päin vaara lopulta pahimmin uhkaisi, teki ponnistukset monta vertaa
raskaammiksi.
-- Eihän se vielä mitään ole, vaikka ajatuksissaan on valmis vuoria
murskaamaan ja innosta tulena palaa, sanoi hän kerran. -- Tämä
miliisinä oleminen on etanan kulkua: tuntimäärät samaa astumista
pitkin katua, samaa juttua toverin kanssa sosialisteista ja
porvareista. Mutta se on sentään sitä työtä, joka on tällä hetkellä
tehtävä minun osaltani. Etkö luule, äiti, että minäkin osaisin
suunnitella ja järjestellä ja muita komennella ja saada toimeen
suurempaakin, jos niikseen tulisi?
-- Sen kyllä näen silmistäsi, haaveilija, vastasin hymyillen ja
tunsin hänen olemuksensa itsessäni kuin navakan, elähdyttävän
merituulen.


IV

Ajan aallokko oli nostanut meidät harjalleen. Sen virta tulvi yli
äyräittensä ja vei kaikki mukanaan ylenpalttisen voimansa teholla.
Meidän oli pakko ohjata pikkuista elämänalustamme virran laskussa
niin hyvin kuin taisimme, kääntymättä poikkipäin eteen taikka
työntymättä esteitä vasten kumoon. Tulva paisui yhä saaden lisävesiä
oikealta ja vasemmalta, kukkuloilta ja laaksoista. Tuntui siltä kuin
takanamme olisi ollut tuhatvuotinen talvi, jonka lumet nyt vasta
sulivat vesiksi, huuhtoivat ajasta pois kaiken vanhan ja lahonneen ja
esteeksi karttuneen romun. Mutta tulvassa ahmaisivat virran nielut
myöskin vuosisatojen työn tuloksia, painaen ne pohjaan, tehden
mitättömiksi. Ihmisjoukot paiskautuivat rajussa mylläkässä murskaksi,
lakkasivat olemasta. Mitä merkitsikään yksi perhe, muutama ihminen,
tämän virran ryöpyssä?
Heikki ja minä istuimme tuntimäärin mietteisiin vaipuneina. Aika
mateli painostavan verkkaisesti päivästä päivään, ja työmme jäi
kesken, tyrehtyi lähteisiinsä. Huomiomme oli muualla.
-- Ei tässä muuta tee kuin lihoo. Olla kotona kaiket päivät, ei
luentoja, ei muuta kuin mikroskooppi lohdutuksena, äkäili Taju eräänä
marraskuun lakon päivänä.
-- Punaiset laihtuvat sen sijaan, huomautti Apu, katsellen kadulla
marssivia punaisten patrulleja. -- Tuollahan nuo vetelevät uupuneita
koipiaan kivääri olalla ja odottavat lihapatoja pilvistä -- ties mitä!
-- Älä sano, onnenpyörä voisi pysähtyä heidän kohdallaan, antaen
voiton. Heillä on mahdollisuuksia, sanoin.
-- Mamma muistelee aina niitä muinaisia työväenkokouksia, sanoi Taju.
-- Aivan niin, niissä juuri lausuttiin tämän taistelun syntysanat. Ja
se tapahtui jo ennen teidän syntymäänne.
-- Sekavaa peliä, mutisi Heikki.
-- Eiköhän nälkävyön kiristäminen selvitä aivoja? tuumi Taju.
-- Nuoko välittäisivät siitä? huudahti Apu. -- Oletko katsonut heitä
silmästä silmään? Silloin tietäisit jotakin. Heidän suomalainen
sisunsa vain paisuu, kun vatsassa kouristaa tyhjyys. Eteenpäin,
jossakin siellä on limppua ja valta sitä ottaa! He tahtovat päästä
sinne, vaikka samalla murskaisivat kaikki mäskäksi.
-- Taikka kaatuvat joka sorkka, sanoi Taju.
-- Ei sekään heitä estä!
Pojat katsoivat toisiinsa. Apu nojasi pöytään maltiton tuska
kasvoillaan ja ruumis jännitettynä kuin jousen kaari. Hänen
kasvojensa lihakset liikkuivat, ja sisäinen taistelu myllersi hänen
sielussaan.
-- Tästä täytyy tulla tolkku! sanoi hän äkkiä.
Käsitin hänen kärsivän tästä epävarmuudesta ja odottamisesta, mikä
ei ollut hänen luonteensa mukaista. Toimeen, itse työhön hän tahtoi,
vaikkapa siinä olisi annettava kaikkensa henkeen ja vereen asti. Hän
ei voinut tinkiä.
Taju sen sijaan istui pöytänsä ääressä tyynenä, vakava salaperäisyys
kasvoillaan. Hänen levollisuutensa rauhoitti. Aavistimme, että
hänellä oli paljonkin tiedossaan.
Hänen silmiensä epävarmasta ilmeestä näin kuitenkin, että hän
kärsi. Epätietoisuus tuskastutti varmuuteen pyrkivää nuorukaista.
Mutta olkoon nyt vaikka kuinkakin vaikeata, eihän luontokaan
paljasta salaisuuksiaan noin vain ilman muuta -- sen Taju ymmärsi
istuessaan viikot ja kuukaudet mikroskooppi silmän alla jäkäliään ja
loiskasviaan tutkimassa. Siinä työssä järki pääsi kerran voittajaksi,