Uhri: Perheromaani - 08

-- Sodalla on aina suuri lumousvoima nuorukaiseen, sanoin enkä voinut
olla hymyilemättä hänen innolleen.
-- Eihän äiti sitä voi ymmärtää. Pitäähän nyt olla valmiina joka
hetki ja torjua mielivalta. Se on meille yhtä välttämätöntä kuin
hengittäminen. Meidän on lähdettävä pohjoiseen, itään, länteen,
empimättä.
-- Keskustelumme näkyy vain kiihdyttävän sotaintoasi, ja sinä joudut
yhä kauemmaksi uskostasi hyvään.
-- Sehän on ihan eri asia! huudahti hän. -- Sota sellaisena, kuin
meidän kaiketi pian on pakko sitä käydä, auttaa hyvää. Vai luuletko
sinä, että me nuoret olemme väärässä, kun kaikki nousevat, pienestä
koulupojasta aikuiseen asti?
Hänen kasvonsa hehkuivat, ja nyt hän oli täysin varma asiastaan.
-- Eihän voi puhua oikeasta tai väärästä. Kukin aika luo itsellensä
suojan tuhoa vastaan aivan kuin osteri kuorensa meren vaahdosta.
-- No, mistä sitten on puhe? tiuskaisi hän tulistuneena.
-- Siitä vain, ettei sodalla palvella hyvää.
-- Kun minä uskon hyvään, ei se merkitse sitä, että ihmisen pitää
kääntää toinen poski, jos toiselle lyödään. Se on heikkoutta. Ja
muistatko, mamma, kuinka monta kertaa sinä olet läpsäyttänyt minua
poskelle. Et siis itsekään usko siihen hyvään.
-- Sinä olet parantumaton. Myönnä kuitenkin, että sotilaan puku,
ryhti, nimi, aseet ovat sellainen lumoava sädekehä, joka sokaisee
pojat.
-- Niin, ja sankaruus -- uhri, ehdottomuus, seikkailut, vaarat!
jatkoi hän innostuneena. -- Yhteistunne kasvattaa näistä halun,
ja se murtaa tien arkipäiväisyydestä sotilaselämään ja kenties --
sankarikuolemaan!
Voin ymmärtää, että hän oli elänyt nämä tunteiden nousut ja laskut
ajatuksissansa ja kehittynyt sen ohella nuorukaisesta mieheksi. Se
oli ollut ja oli yhä vielä samaa kiihkoista kamppailua itse elämässä
kuin ennen tietokirjoja lukiessa. Koko hänen olemuksensa oli nyt
jännittynyt ottelussa, ja hän antautui siihen täydellisesti. Rohkea,
vaarallinen ja suuri hurmasi hänet, sai valtoihinsa...
Sota oli ottava hänet minulta.


VII

Olimme valmistuneet viettämään yhdessä onnellista joulua ja suurella
vaivalla ja monilla kieltäymyksillä keränneet sen varalle kaikkea
hyvää, mitä vanhoissa varastoissa vielä oli. Tädin tuoma joulukinkku
oli juhlallisesti koristettu ja odotti vain viimeistä voitelustaan.
Pari päivää ennen aattoa piti Tajun lähteä matkalle.
-- Minne, hyvä lapsi? Ethän nyt jouluksi pois kotoa!
-- Tärkeät asiat -- virallinen komennus.
-- Elähän mitä! ihmetteli Apukin.
-- No minne sitten?
-- Kuopioon ja vähä muualle. Sanon sen vain teille. Älkää olko
levottomia. Aattoiltana myöhään olen jo taas kotona. Ajamme yhtä
painoa edestakaisin.
-- Kutka me?
-- Se jää teiltä tietämättä. Meitä on vain kaksi.
-- Millä asioilla? uteli isä.
-- Luottamusasioilla. Enempää en voi sanoa.
-- Se on vaarallinen matka, päätteli Apu.
-- Ja juuri sen vuoksi pidettävä salassa, varoitti Taju.
Niin oli jouluilommekin muuttunut jännityksen juhlaksi.
Täti lauloi jouluvirret kauniilla, pehmeällä äänellään, ja kuusen
pikku kynttilät sädehtivät, mutta kyyneleet nousivat silmiini,
enkä oikein ollut selvillä, surinko vai iloitsinko. Toinen silmä
nauroi, toinen itki. Ilta kului, kello löi yhdeksän -- kymmenen --
yksitoista. Hetket kävivät pitkiksi, ja jokainen risahdus portaissa
houkutteli minut ovelle. Mutta toiset tekeytyivät levollisiksi.
Vietimme yhdessä aamupuoleen yötä joulua, sillä turhaa oli uneen
turvautua. Tajua ei kuulunut.
Joulupäivämme venyi loppumattomiin. Taju ei tullut vieläkään. Eräs
hänen toverinsa kävi jo kuulemassa, ja häneltä saimme tietää Tajun
lähteneen toimittamaan jotakin ylen välttämätöntä asiaa toverikunnan
luottamusmiehenä.
-- Mutta missä he voisivat viipyä?
-- Joutuneet ehkä kiikkiin, sanoi Heikki.
-- Hm!
Toveri poistui lohdutettuaan meitä, mutta palasi parin tunnin
kuluttua, meni ja tuli illalla uudestaan. Puhelimellakaan ei voinut
tiedustella. Parasta oli olla varuillaan.
Taju ei saapunut ennenkuin toisena joulupäivänä. Vasta vaipuessani
hänen syliinsä käsitin jännitykseni. Polvet pettivät hetkeksi.
-- Missä te viivyitte?
-- Istuimme lumessa radalla. Juna seisoi kuin naulaan! selitti hän
suuret silmät levällään.
Vapauttava nauru saattoi meidät irtaantumaan levottomuuden
vavistuksesta. Ja kun Taju oli purkanut matkalaukkunsa ja
salaperäisenä myhäillen istui kanssamme pöydässä, alkoi meille vasta
oikea joulu.
Täysin unohtaen vaaran, pöytämme köyhyyden, nykyiset ja vastaiset
huolet olimme silloin niinkuin niin usein ennen onnellinen yhteys.
-- Eikö teidän tullut nälkä? kysyin vielä, sillä mieleni pyrki
kaivautumaan siihen, mikä oli pitänyt meitä niin kovassa
jännityksessä.
-- Nälkäkö? Kuka nyt lähtisi sellaiselle retkelle ilman
ravintolavaunua matkassaan! vastasi Taju hieno hymy suupielessä.
-- Siis oikein herroiksi! sanoi Heikki.
-- Suuriksi herroiksi! lisäsi Apu.
-- Suuria lapsia te olette. Vaarassa komeileminen on tosiaan
kokemisen arvoista, vai mitä? pistelin minä. -- Älkää vain tästä
lähin ihmetelkö punaisten iloa, kun he autoissa rehentelevät.
-- No, tämä on sentään toista, puolusteli Apu.
-- Hiukan rohkeampaa ja komeampaa, myönsin, ja siihen he tyytyivät.
-- Mikä teillä oli asiana? kysyi Heikki nähtävästi tahallaan
unhottaen, että Taju jo aikaisemmin oli välttänyt selittelyjä.
-- Ei ole minun vallassani siitä puhua, sanoi Taju vaatimattomasti,
ja savukkeen imukkeeseen puserretut huulet näyttivät sulkeneen asiat
varmasti lukkojen taakse.
* * * * *
Tätä menemistä ja tulemista, jännitystä ja sen laukeamista, öisiä
retkeilyjä ja päivän eriluontoisia, salaisia tehtäviä riitti yhä, ja
minun täytyi siihen tottua.
Ja kun sitten tuli hetki, jolloin Avun vuoro oli lähteä pitkälle
matkalle, minne ja kuinka kauaksi, sitähän ei voitu sanoa, oli se
kuin edeltäpäin tiettyä ja sovittua. Kyselyihini hän vastasi vain:
-- Harjoituksiin.
-- Minne?
-- Pohjanmaalle.
-- Milloin palaat?
-- Kukapa sen tietää. Voihan sattua yllätys.
-- Oletko siihenkin valmistunut?
-- En suinkaan, nauroi hän, -- senhän vuoksi menenkin harjoittamaan.
-- Ja sitten?
-- Se on taas sen ajan murhe.
Olisin tahtonut kysyä enemmänkin, sillä hänen hätäiset ja väistelevät
vastauksensa ilmaisivat epäröivää ja ristiriitaista mieltä. Se ei
johtunut ainoastaan tehtävän pulmallisuudesta tai odottavien vaarojen
ilmeisestä mahdollisuudesta, sillä sehän kuului asian luontoon.
Mutta hän vältti katsettani, painoi päänsä alas ja tuijotti eteensä
sanaakaan sanomatta.
-- Oletko käynyt hyvästelemässä Siiri-tädillä? kysyin kerran.
-- Olen tietysti, sanoi hän, ja valoisa hymy elvytti hänen kasvojaan
hetkeksi.
Siltä taholta ei siis tuo miettiväisyys häntä ahdistanut.
-- Älä nyt vain luule, äiti, että minä pelkään tämän retken
vaarallisuutta, lohdutti hän minua nähdessään mieleni painuvan yhä
alakuloisemmaksi.
-- Tiedätkö, Apu, on asioita, joita emme voi ymmärtää, vaikka ne
elämässämme uudistuvat kymmenet kerrat yhä samaa puhuvina. Se riippuu
kai siitä, että niiden tulkitseminen tähtää liian lähelle sydäntämme
ja tarttuu elämämme arimpaan hermoon.
-- Jotakin omaa ja ihan salassa pidettävää kullakin pitää olla,
vastasi Apu yhä vältellen.
-- Paitsi sitä on vielä yleisiä, selvittämättömiä totuuksia, joita
kaihdamme taikauskoisen pelokkaina.
-- Mitä ne muka ovat?
-- Vaikeat ristiriidat. Sinä sanoit joku aika sitten, ettet voi
vihata ketään etkä tahdo sen vuoksi myöskään tappaa toista ihmistä.
-- Miksi äiti sitä nyt penkoo? kysyi hän punastuen tuskastuneena.
-- Sinä lähdet vapaaehtoisesti, ja taistelu on lopullisena
tarkoituksena.
-- Voinko minä sille mitään, että ihmisyys vaatii minua tekemään,
mitä järkeni tällä hetkellä pitää välttämättömänä.
-- Järkesi -- entä tunteesi?
Tiesin kyllä jännittäneeni liiaksi, sillä ymmärsin hyvin, mistä hänen
miettiväisyytensä johtui.
Se oli siis alkanut hänessä taaskin nostaa päätään, tuo ristiriita
ihmishengen ottamisesta.
-- Annetaan sen nyt olla! sanoi hän melkein uhkamielellä ja katsoi
minuun tuimasti.
Se silmäys viilsi minua kipeästi ja syvälti, ja minä tunsin hänet
itsessäni kuin kosken pohjasta työntyvän hyrskyn. Siellä syvällä,
pohjalla, oli salainen ottelu, pakkovesien synnyttämä kuohunta,
joka ei vielä päässyt vapaasti nousemaan ilmoille, kun toiset vedet
kiitivät sen ylitse ja sivuitse rajussa vauhdissa, iskien milloin
miltäkin puolelta tuota yhtä pyörrettä ja velloen sitä samalla
paikalla.
Hän tahtoi vapautua, päästä selville vesille joko kuohuisena, rajuna
hyrskeenä tai suorajuoksuisena, tiiviinä virtana.
-- Sinun pitää ymmärtää, ettei mikään ulkonainen pakota sinua, sanoin
arastellen, sillä tiesinhän haavoittavani häntä verisesti.
Hän painui istumaan pöydän ääreen ja pysyi hetken aikaa ääneti.
-- Äiti, älä kiusaa minua! huusi hän sitten.
-- En enempää, lapsi kulta. Se tekee minullekin niin kipeää -- niin
sanomattoman kipeää -- enkä kuitenkaan voi jättää sanomatta: Ken
miekkaan tarttuu...
-- Anna olla! keskeytti hän varmalla ja hillityllä äänellä.
Minä katsahdin häneen ja ymmärsin päätöksen tehdyksi -- tai olihan
se jo aikaisemmin tehty. Hän oli vain hetkeksi pysähtynyt katsomaan
taaksensa, ikäänkuin rakkaita seutuja silmäilemään, sitoessaan
matkareppua selkäänsä lähdössä oudoille reiteille.
-- Kirjoitatko?
-- Joka viikko niin kauan kuin voin.
-- Tiedäthän, että se on minulle elämän asia.
-- Mitään pitkiä epistoloita ei synny.
-- Eihän toki, vain pari sanaa omalla kädelläsi.
-- Mutta ei omalla kielellä. Ehkä englanniksi.
-- Vaikka se olisi kiinankieltä, kun vain saan sanan.
-- Lopulta pistän vain puumerkkini, pilaili hän, vähitellen eksyttäen
kintereiltään äskeisen raskaan kamppailun.
-- Sitten kun et enää voi...
Ääneni kävi epäselväksi.
-- Siitä ei sitten kannata puhuakaan, sanoi hän säälien ja hymyili.
-- Olenhan minä levollinen. Minulla on oma vaistoni, oma tuntemiseni,
johon luotan. Tällä kertaa en pelkää puolestasi, sinä tulet jälleen
kotiin, sanoin hänelle, sillä minussa oli tämä tunne -- vanha
salaperäinen, selittämätön jokin oli yhä olemassa.
Olin ommellut hänelle hauskat matkareput, joista ei puuttunut pientä
sotilaallista vivahdusta, ja ne hän otti mielellään mukaansa. Sukset
olalla ja iso reppu selässä hän lähti ensimmäiselle retkelleen
uskossa velvollisuuden pyhyyteen, järjellään hyväksyen senkin, mitä
ei tunne täysin omaksunut.
Pohjaltaan hän oli lapsi, nuorukainen, jonka ajan hyökyaalto oli
siepannut mukaansa. Se tinkimätön ja ehdoton, mikä aina oli ollut
hänen tekojaan ohjaamassa, riennätti nytkin hänen askeliaan oudolla
taipaleella. Uusi toiminta tuki, toverien ja joukkojen into ja
vakaumus tarttui, ja mieli kävi niin juhlalliseksi, kun suuri
päämäärä otti ohjatakseen, veti lähemmäksi, sitoi yhteyteensä ja
antoi aseet vastustamattoman tenhoisana. Ja olihan Avun sielu
lapsellisesti altis, ja hänessä oli ihana usko elämän suureen
luvattuun onneen -- siihen aikaan, jolloin taivaan kansi kaartuisi
ihmisten yllä veljeyden ja ihmisyyden hymnin noustessa sitä kohti.


VIII

Kului viikkoja Avun lähdöstä, ja uudet tapahtumat kerääntyivät
röykkiöiksi ympärillämme. Kapina ulotti tuhoisia otteitaan joka
puolelle. Suruviestit, kamalat julmuudet, ryöstöt ja murhat
kuuluivat päiväjärjestykseen. Kuulat sinkoilivat siellä täällä,
väliin rauhallisella kadullakin. Vangittuja kuljetettiin autoilla
kuka ties mille retkelle. Kammottava ahdistus nousi toisinaan kuin
hyökyaalto myrskyssä huuhtaisemaan ja pakotti tarrautumaan lähinnä
olevaan tukeen, ettei sortuisi epätoivoon. Kaikki tämä taittoi kärjen
omasta läheisimmästä kohdasta, opetti elämään päivästä päivään ja yhä
pysymään tasapainossa näiden yleisinhimillisten vaikeuksien keskellä.
Voi, olisipa silloin saanut paeta yksinäisyyden aurinkoiseen maahan,
elääkseen siellä vaikka vedestä, leivästä ja ihanasta luonnosta, niin
ettei tarvitsisi ajatella, ei olla levoton, ei kärsiä. Sieltä ei
mieli tekisi takaisin tähän epävarmuuden ja levottomuuden keskukseen,
joka yhä lujemmin, yhä pahaenteisemmin veti nieluunsa. Tuo etäisen
levon ajatus väikkyi mielessäni kuin kirkas, virkistävä lähde
paahteessa vaeltavalle.
Kuinka usein heräsin auton jyrinään ja törähtelyyn, ja sydäntäni
sävähdytti se ajatus, että rakkaani ehkä olivat jossakin vaarassa.
Ja kun äänet etenivät, tunnit kuluivat yön tai päivän hiljaisessa
yksinäisyydessä tuomatta surun tai ilon viestiä, tuntui siltä kuin
minut olisi yksin lähetetty kuolemaan, eikä kukaan ollut siltä tieltä
takaisin kutsumassa.
-- Näinkö loppu on tulossa? Joku ehkä tarttuu oven ripaan, astuu
sisään...!
Jokin yöllinen ääni läheltäni sai minut kadottamaan kaikki
luonnolliset suhteet. Pelko kuljetti minua hurjassa saatossaan kuin
virta rannalta riipomiaan turpeita, multaa, puita. Mielijohteitteni
jokainen erikoiskohta kieppui aikansa pyörteessä, paisui
ylivoimaiseksi vaaraksi todellisuuden tunnulla, vyöryi ylitseni
jonkin äänen, risahduksen kantamana ja kangistutti tönkäksi. Kun
tuskan kouristus päästi irti, uhkasi toinen uusilla kärsimyksillä:
kalvavan surun, kaipuun ja tyhjyyden mahdollisuudella; taikka alkoi
syiden ja seurausten ilkkuva karnevaali, joka julmana ja armottomana
heitti minulle kysymyksiään. -- Miksi oli niin ja niin, ja mikä oli
voinut olla syynä?
Toisinaan päivän tapahtumat järjestyivät näytelmäksi kuvitteluissani.
Mutta ne pyörivät epäselvien kuvitelmieni tahdin mukaan milloin
tuttuina, hullunkurisina ja vapauttavina, milloin mielettöminä,
outoina ja kammottavina.
Usein manasin esiin tahallani, tahtoni ja maltittomuuteni voimalla,
Avun mahdolliset toimet, retket ja vaiheet. Joskus taas luulin
päässeeni häntä lähelle harhaillessani aivan tuntemattomilla
seuduilla, jotka kuitenkin itse kansoitin ja maalailin omalla
kuvittelukyvylläni, enkä siis koskaan saanut välitöntä varmuutta
siitä, että Avulla oli niiden kanssa mitään yhteyttä. Kaiken tämän
levottomuuteni ohella en sittenkään pelännyt Avun persoonallisen
kohtalon puolesta, en kuvitellut hänelle julmaa uhkaa tai loppua, en
mitään määrättyä.
Toisin vuoroin näin -- niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien
näkevän -- oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät,
kotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman
saamattoman itseni ja -- Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni
palasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla
kädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina
yhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen.
-- Näinkö, äiti?
Niin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni,
kunnes Apu tuli kotiin -- äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa,
ja minä menin avaamaan.
-- Sinäkö...? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.
Seuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen
siitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta,
katseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä.
Hän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi,
liikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle
sanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse,
kasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja
kuuma hengitys.
Sanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet
pian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen
hymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:
-- Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista
poissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!
Riisuin häneltä kengät.
Sukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä
vedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.
-- Kuinka kauan ne ovat olleet näin?
-- En jaksa muistaa.
Hän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu
jotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli
korotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.
-- Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.
-- Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.
-- Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.
-- Mutta avaimen pidän itse.
Kuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet
tuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty.
Koetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se
todisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta --
vai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli;
kasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.
Mitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä
mielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu.
Mitä tämä merkitsi?
Se puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut
niitä paljastaa.
-- Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.
Tuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.
-- On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.
-- Keitä tarkoitat? kysyin, sillä hänen sanansa olivat katkonaisia ja
kuumeenomaisia.
-- Valkoisia ja punaisia, sanoi hän, ja samalla hän näytti vaipuvan
uneen.
Kuinka hän oli muuttunut! Minulle hän kuitenkin oli sama kuin ennen.
Kuumeen puna elävöitti nyt kasvoja, vaikka tummat varjot kuoppiinsa
painuneiden silmien ympärillä kertoivat tuhon teoista.
Valvoessani myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä hiipi sydämeeni
väristys, ja kammottavana hirviönä nousi ajatuksiini nimetön uhka
ajan povesta. Lukemattomat kasvot kohosivat elämän merestä tuskaisina
apua huutaen, kuoleman kouristamina, tuskin enää tuntien ruumiillista
kipua, tarttuessaan viimeiseen toivoon säilyttää henkensä. Ja kun
nämä taistelijat olivat pelastuneet ja hetken nauttineet lepoa,
tempaisi elämä entistä kiivaammin sinne, missä uudet kärsimykset ja
ponnistukset odottivat. Eikä heillä kuitenkaan ollut muuta elvykettä,
selvempää käsitystä itse päämäärästä eikä tehtävänsä syistä kuin ehkä
jokin muodoton ja hämärä aavistus jostakin pyrkimyksestä luvattuun,
etäiseen onneen, ja se onni kuvastui heidän uupumuksessaan levon
kaipuuna -- olemisen keveytenä...
Mikä oli se voima, joka meikäläisiä vei kestämään näitä vaivoja ja
kärsimyksiä, uhmaamaan kuolemaa?
Nuoruus. He olivat kaikki nuoria, olipa heillä vuosia paljon tai
vähän. Nuoruuden ylistyslaulu oman voiman ilmaisuna kajahteli
riveissä. Valtimot sykkivät taistelun tahdissa. Retkillä,
koettelemuksissa he painuivat lujaksi yhteydeksi, ryntäsivät
nurkumatta tuntemattomiin kärsimyksiin -- uhrin pyhään toimitukseen,
hymyillen, leikitellen.
Siksi ei kuulunut valitusta.
Kuinka voisin koskaan unhottaa hänen vielä lapsekkaita, laihtuneita
kasvojaan, joissa kuumeiset silmät hehkuivat, kun hän kiitollisena
olostaan kotona, omassa vuoteessaan, käsistäni otti ruokansa,
juomansa ja hoitonsa.
-- Täällä on niin ylellisen hyvä olla, sanoi hän silitellen
peitettään. -- Minä nukun tähän pehmeään ja lämpimään, eikä päivä ole
koskaan paistanut keskellä talvea näin kirkkaasti, äiti!
Niin hän puhui valoisana päivänään, mutta toisin vuoroin tuli
tuska. Kun iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen ja hänen uupunut
katseensa muuttui kuumekiiltoiseksi, hiipivät houreet salakähmäisinä
pimennoista, ja Apu jutteli heille hiljaa, kuin kesytellen ja
lepytellen.
Ja minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen
ääressä ja taistellut hänen kanssaan "muttalaitia" vastaan --
elämästä ja kuolemasta.
Muistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta
herättyäni ensi kerran näin Avun -- Heikin kämmenellä.
Kuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat
metsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin
poikani huudon -- hän oli nuorukainen -- kutsuvan minua. Kuinka
hän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen
sieltä täältä, joka puolelta -- en tavannut, en saavuttanut, ja
kaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa.
Mieluista oli palautua todellisuuteen.
Tuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi
heikkoudessaan, vallassani ja -- turvassa. Mutta kuinka kauan?
Sammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen
vallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin
levätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.
Apu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada
unta.
Mutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.
Tällä kertaa hän houraili -- vai oliko se vain minun ajatusteni
heijastusta -- en tiedä.
Kätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä
soiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme
joukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja,
metsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä
maisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen
miesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta
saareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta,
iskien minuun yhä kipeämmin...
Tuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan
valon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja
hyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua
-- olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat
monipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän
eli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten
alkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen,
kunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi
viileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: -- Uhrisi on
sinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!
Samassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot
hehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.
-- Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan,
joka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!
-- Miksi niin?
-- Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo!
vastasi hän.
-- Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. -- Nuo sanathan ovat samoja
kuin...
-- Olen. Se oli niin todellista.
-- Kummallista...!
-- Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.
-- Se on kuumetta, vakuutin hänelle.
En olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja
selityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin
tietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.
-- Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja?
kysyin yhä levottomampana.
-- En tiedä -- ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo
paljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla
niin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta
vähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen
tyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.
-- Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen,
hiukan vapautuneena painostuksesta.
-- Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki
tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen
puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo
näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.
Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli
eloisampi pikku veitikka kuin ennen.
-- Me taidamme kohta kyetä nousemaan.
-- Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut
ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden
kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana
laulanut, huutanut!
Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta,
ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin
joukkoon, mukaan, tuntemattomaan -- epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä
oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja
sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla
kentällä kuulumattomiin.
Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon,
vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon
lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä
rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa
paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla
kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta
tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä
heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi
kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä
usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria,
pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet
esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut
selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet
ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja
lapsellisen innostuksen välittömyys.
Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä,
hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja
käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista -- kaikesta, mistä
vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku
poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja
korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka
asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö
oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä --
maailman suurimmassa murhenäytelmässä -- tajuta, jäi itsekunkin
harkittavaksi.
Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa
kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista
tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä
kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen
väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös
valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja
menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan
päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii
sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee
kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen
vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."
Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä,
kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi,
hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.
Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän
sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.
Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti
maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka
oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta
epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä
ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä
enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin
oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain
surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat
poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä
välitti? Lähimmäiset...? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut
enää lähimmäistä. Kansa, oma maako...? Oi, ne kyllä olivat, mutta
niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain
aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan
kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.
-- Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta,
tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja