Uhri: Perheromaani - 01

UHRI
Perheromaani

Kirj.
SELMA ANTTILA

Otava, Helsinki, 1922.



"... Sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän
kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne..."
_Mahabharata_.

_Poikani Taunon muistolle omistettu_



I OSA
ONNELLINEN AIKA


I

Huoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat silloin
tällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkuttelee
vaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaan
sisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.
Uunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikesta
muusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisi
sitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistä
ihmettä.
Silmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuus
pakottaa minut kohottamaan liinaa.
Pitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho on
kellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistys
vahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minä
matkin sitä vaistomaisesti.
-- Taju, pikku mies, heräätkö jo?
Mutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minusta
tuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.
Istun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevat
seurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?
Oi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena,
ylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunut
pohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuin
salaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosille
tuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuu
laskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisesti
odotuksen ja kaipuun valtoihin.
Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan
voin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia,
kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei
mitään tarvinnut jäädä itselleni.
Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista
syistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni
Tajun kanssa.
Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin
astuu eteen.
-- Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui
ymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.
-- Kylläpä sinä voit kysyä!
-- Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat
aikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita
kuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me
tiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin
saada lohdun -- että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja
vanhempiaan. Jos sen saisin -- niin olisihan se mittaamatonta onnea,
ikuisuuden itu!
-- Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota
tarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi
Heikki. -- Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat
vielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille
vain multaa!
Meidän lapsemme käy samoin! huudahdin.
Samassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti
ylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat
ajatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää
ja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän?
Autuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle,
itselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä
tuntematonta...!
-- Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden
käytäviltä. -- Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me
elämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö
totta?
Heikki nyökkäsi.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun riemuni oli ehtynyt ja arkiaskareet
tympäisseet mieleni raskaaksi. Minua vaivasi kaiken keskinkertaisuus,
mitättömyys ja vaivaloisuus. Minä en voinut missään tavoittaa
tarkoitusta. Enkä kuitenkaan tuntenut onnen puutetta, en erikoisesti
mitään kaivannut. Kaiken tyhjyys ja oma rajoitukseni painoi minua.
-- En pääse irti siitä ajatussuunnasta, josta kävelyllämme
hautuumaalla puhuimme, sanoin Heikille. -- Voisinhan vielä senkin
sietää, että itse olen puutteellinen, tietämätön, ilman uskoa, en
edes selvillä elämäni tehtävästä, vain rengas lapselleni, mutta Taju
ei saisi olla sellaisen äidin lapsi.
-- Tuo kaikki kuuluu alaan, joka ei parane punnitsemalla, sanoi
Heikki pyyhkien silmälasejaan.
-- Niin sinä sanot, mutta se ei minua auta. Näes, minä en usko, että
meidän lapsemme voi paljoakaan kohota sen yli, mitä me kykenemme
tajuamaan suurinta ja aavistuksellisinta parhaimpina hetkinämme ja
kaipaamaan pohjattomassa iäisyydenjanossamme.
-- Puhu sinä vain omasta persoonastasi. Minulla ei ole minkäänlaista
kunnianhimoa siihen suuntaan, vastasi Heikki naurahtaen.
Näin pitkälle kertailin keskusteluamme muistissani, ja samalla poika
äännähti, ja tuikea parahdus ilmaisi Tajun olevan täysin hereillä.
-- No no, sinulla on niin perin pikkuinen suu ja kuitenkin suuri
ääni. Huuda, huuda vain, maailma on niin avara.
Avasin kapalon, ja Taju venytteli ja haparoi hullunkurisen avuttomana
aivan kuin avaruus tosiaan olisi ottanut hänet kämmenelleen. Käärin
Tajun vaippoihin ja nostin povelleni. Mikä rauha ja tyyntymys meille
kummallekin! Poika joi kiivaasti, otti ruumiini ja sieluni. Ja
minusta tuntui kuin tuo ahnas avaruus, joka teki Tajun niin perin
avuttomaksi, olisi henkeään pidättäen tuijottanut meihin.
Ovi aukeni hiljaa ja varovaisesti, näin silmälasit ja Heikin pään.
-- Tule vain, Taju on aterialla. Meillä on pitkän nukkumisen jälkeen
hirmuinen nälkä ja osaamme huutaa, niin että talo kaikuu, ja isä
kuulee sen vaikka kouluun asti.
Heikki istahti rahille meitä katselemaan.
-- Te olette siis oikein jo aloittaneet elämän, ottaneet vuoteenne ja
käyneet.
-- Se ihme on tapahtunut.
Heikki syventyi yhä hartaammin katselemaan pikkumiehen menettelyä
aterioimisessa. Me unohdimme kaiken muun nähdessämme lapsen
ihmeellisyyden. Se oli ihanaa taikaa, hetki onnea, iäisyyttä. Kuka
tietää?


II

Taju on talon herra.
Me olemme kovin ihastuneet kiiltävään ammeeseemme, joka kannetaan
äidinkamarin uunin eteen, talon turvallisimpaan soppeen. Siinä
aloitetaan tärkeä toimitus. Taju huutaa riemusta säpien jaloillaan
ja kurkottaa käsillään hoitajansa, Marin, sylissä, kunnes pääsee
veteen. Hän kirkaisee kimakalla äänellä lyhyin ottein, pieni ruumis
nytkähtelee eloisuutta, ja vettä räiskyy ympärille. Minä lepertelen
lapsellisia sanoja, joita tuskin kukaan ymmärtäisi.
Kuivattuna ja yöpaitaan puettuna Taju kietoo käsivartensa kaulalleni,
ja nykeröinen olento painuu turvallisena povelleni.
-- Kullanmuru käy sanomassa hyvää yötä isälle. Taju tulee. Saako Taju
tulla?
Heikki murahtaa jotakin katsomatta taakseen. Se loukkaa minua.
Voinhan kyllä myöntää, ettei Heikki voi olla kiintynyt poikaan samoin
kuin minä, mutta että hän raskitsee olla noin juro, sitä en koskaan
opi ymmärtämään. Kyynelsilmin poistun pojan kanssa. Eikä kestä kauan,
kun me molemmat olemme tyyten unohtaneet sydänhuolemme, nauramme
ja lepertelemme. Taju vaipuu uneen, ja minä valmistaudun menemään
"kasvojen" eteen luennolleni työväenopistoon.
Heikki on saanut vihkoröykkiön siirretyksi vasemmalta puoleltaan
oikealle, ja silloin hän on tavallisesti hyvällä tuulella ja lähtee
"kävelylle" taikka oikeammin klubiin.
Niin, kasvot -- mitähän noissa kymmenissä päissä edessäni
ajatellaan. He ovat paljon kokeneita työkansan nuoria miehiä ja
naisia. Itse elämä ja olemassaolomme rajaton suuruus on meidän
yhteinen uskontomme, luotamme toinen toisiimme ja etsimme valoa.
Heidän mutkaton sielunelämänsä avautuu toisinaan minulle ja on kuin
kallisarvoinen lahja, jonka kätken sieluni pyhättöön.
Olemme viimeksi puhuneet uhrista ja sen merkityksestä elämässä,
tekstinämme intialaisten Mahabharatan sanat: "Kun Jumala lähetti
ihmissielut oman olemuksensa säteilynä maailmaan, loi hän samalla
uhraamisen lain ja sanoi: 'Kasvakaa ja lisääntykää tämän kautta -- --
olkoon se teidän onnenne, ravitkoon se valonhenkiä, ja valonhenget
ruokkikoot teitä -- -- sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän
kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne, mutta ken ottaa vastaan
heidän antimiaan antamatta mitään vastalahjaa, on ryöstäjä'."
Nämä sanat olivat painuneet tietoisuuteeni valoisina ja lupaavina,
mutta elämä oli pian minulle opettava, mitä ne oikeastaan sisälsivät
ja kuinka paljon niihin kätkeytyi salaperäistä totuutta, joka on
tullut minulle kohtalokkaaksi.
Luokallani oli ollut Anna, eräs nuori ja ujo tyttö, jonka suuret
silmät näyttivät aina kysyvän, vaikka jättivätkin ihmettelemään ja
otaksumaan, että niiden syvyydessä liikkui kummia ajatuksia.
Hän oli ollut koulusta poissa joitakin tunteja. Kyselin, missä hän
mahtoi olla.
-- Anna on sairaana, sanoi hänen läheisin ystävänsä melkein
kuiskaten, mutta äänessä oli salattua tuskaa, ja minä vainusin
onnettomuutta.
Me tartuimme toistemme käsiin, ja Annan ystävä puhui. Hänen
sanojensa soidessa siirryin todellisuuden ahdistavasta otteesta pois
kohtaloiden maailmaan, ja uhriajatus johdatti minua sovitteluihin ja
mietelmiin.
Mutta kuka oli Anna?
Pikku nainen, joka rakasti, ja häntä rakastettiin. He olivat nuoria,
toistensa veroisia elämässä ja rakkaudessa. Ja kuitenkin rakkaus
vaati heiltä julman uhrin. Anna oli antanut kaikkensa, ruumiinsa ja
sielunsa, pannut alttiiksi elämänsä empimättä ja tinkimättä.
Toinen oli ottanut vastaan tuon kaiken ja elänyt täydesti ja sitten
luopunut ja jättänyt lemmittynsä. Miksi...? Ilman selitystä, ehkä
syyttä -- oikusta. Hän sen yksin tiesi.
Ja Anna...?
-- Käydäänpä katsomassa, sanoin.
Me astuimme pitkin katuja, joiden olemassaolosta minulla ei
ennestään ollut tietoa. Matalien rakennusten keskestä nousi kirkko
tiilinpunaisena ja sen kellot soittivat surunvoittoisesti. Iskut
putoilivat painavina sammaltuneille katoille ikäänkuin kädestä pitäen
taluttaakseen ihmislapsia katoavaisuutta ja maailman turhuutta
ajattelemaan. Täällä ajatus auliisti tottelikin sitä kehoitusta, ja
tunne vapautui kapinoitsematta tunnustuksille. Turhuutta ei silmä
keksinyt näissä asunnoissa, ja katoavaisuutta julisti jokainen
porras, kallellinen seinä ja luhistuva ihmismaja, joissa elämää
kuitenkin syttyi, hehkui ja sammui.
Astuimme Annan ja hänen ystävänsä huoneeseen.
Lapsi lepäsi valkoisessa arkussa ikkunan edessä pöydällä. Nuori äiti
oli jo osaksi seurannut häntä, vain hiukkanen eloa viipyi vielä
ilmeettömissä silmissä.
Syvässä hiljaisuudessa elo jähmettyi, ja kirkonkellot löivät tahtia
tyhjyyden soitolle. Se humisi korvissani kuin kaukainen meren pauhu.
Tämä köyhä, pieni huone oli muuttunut ikuisuuden ja avaruuden
temppeliksi, ja siinä oli annettu elämän uhri. Nuoruus hymyili vielä
sen täytyttyä ainiaaksi jähmettyneillä kasvoilla. Ei tuskaa, ei
valitusta. Hän sammui hiljaa -- ehkä onnellisena kuolemasta, ehkä
itse elämän sulouden maistaneena katkerimman maljan pohjalta. Vain
rakkaus voi antaa tällaisen uhrin.
Kotiin tultuani oli sydämeni täynnä nöyryyttä, ja oman elämäni
rikkaus velvoitti. Auringon läike lattiallani nosti kyyneleet
silmiini, olin siitä niin kiitollinen, ja Tajun avuton, pikku olemus
tuotti minulle pohjatonta riemua. Hänen läheisyytensä oli turvani ja
suojeli minua tungettelevilta ajatuksilta. Mahtava, varmuutta antava
voima tuki minua hänen kauttaan. Sitä en unohdu koskaan pettämään,
sillä se on elämäni sisältö ja Tajun elämänoikeus.
Oliko rakkauteni Tajuun minulle ylin kaikesta? Minua kummastutti
tämä varmuuteni. Mikä oli sitten rakkauteni Heikkiin? Olihan hetkiä,
aikoja, jolloin hän oli ulkopuolella tunne-elämääni. Ja kuitenkin --
olisinko tahtonut menettää hänet? Oi, ei!
Sellainen ajatuskin jo löi minua. Miksi? Tajunko vuoksi? Rakastinko
häntä siis vain lapsen vuoksi? Lamauttavaa oli panna tarkoituksen
vaakaan se tunne, jonka luulin omistaneeni ehdottomasti ja
itsekkäästi.
Kuolemassa kalvenneen nuoren tytön kasvot nousivat mieleeni --
sammunut hymy... Kuinka hän voi noin ehdottomasti uhrata, ellei
rakkaus ole kaikkivaltias voima?
Nukahdettuani näin unta: Jostakin näkymättömästä nousi kaksi uhkaavaa
kättä hitaasti ja ahnaasti tavoittamaan Tajua rinnaltani. Tähystin
kauhistuneena ympärilleni ja etsin lymypaikkaa. Näin vihreän kedon ja
juoksin sinne puristaen lasta syliini. Saavuin perille, mutta lapsi
oli poveltani -- pudonnut. Katsoin taakseni ja näin ahnaiden käsien
haparoivan häntä. Sain siivet ja rajattomat voimat. Heittäydyin
käsien raadeltavaksi, mutta menehtymiseni oli ihanaa, minä kasvoin,
vapauduin itsestäni, olin olemassa vain riemun tunteena, sillä poika
oli jälleen povellani.
Heräsin voitonriemu ruumiissani, ja katseeni sattui heti uinuvaan
lapseen vuoteeni ääressä. Raskas, käsittämätön ahdistus piti minua
valloissaan hetkisen, kunnes tahtoni ponnistuksella karkoitin sen.
Kuitenkaan en päässyt vapaaksi salaperäisen voiman otteesta, se piti
minua painuksissa ja teki itsensä tiettäväksi, huolimatta kiihkeästä
toiminnastani.
Tämä unen tuoma välitön tunteeni jostakin uhkaavasta kohdistui
Annan kohtalon muistelemiseen, ja uhriajatus kävi minulle siitä yhä
selvemmäksi.
Epäröiden johdin puheen näihin sisäisiin näkemyksiini Heikin kanssa.
-- Tuohan on outoa, sanoi hän, mutta se, ettei hän pahemmin
hämmästynyt eikä välttänyt itse aihetta, houkutteli minua yhä
avomielisemmin selittelemään ajatuksiani.
-- Tässä ei minun älyni riitä, ehkei kenenkään, sanoi hän
miettiväisenä. -- Omasta puolestani voin vain sanoa, ettei mitään
elämänuhria tarvita. Se on vain onnettomuutta!
Tämä vastaus herätti minussa heikkoa kaunaa, jonkinlaista
kapinoimista. Mitä minä mahdoin uskolleni, joka ei antanut painaa
itseään olemattomiin juuri siksi, ettei se ollut järkeni vallassa!
Kovin hämmästyin, kun Heikki toi samana iltana luoksemme ystävänsä,
sanomalehdentoimittajan. Hän johti puheen heti asiaan, ja toimittaja
tahtoi yhdellä iskulla katkaista umpisolmuni lyhyesti julistaen:
Kirjoittakaa!
-- Syy kyllä sanoja tuo, sanoi tämä harvapuheinen mies, ja hänen
äänensä sävy oli rohkaiseva.
Minulle alkoi kuumeinen aika. Olin joko toivoton tai ylen onnellinen
asiani puolesta, joka yhä enemmän kiteytyi ajatuksissani ja valloitti
tunteeni. Pelkäsin epäonnistumista, ja se merkitsi samaa kuin asiani
hukkaamista, kaksinkertaista pettymystä.
En nukkunut, en voinut syödä; maailman tuska laskeutui hartioilleni.
Toimittaja oli taaskin keksinyt keinon. Hän lähetti kaupungin
yhdistysihmisiä vaatimaan minulta juhliinsa puhetta.
Nyt oli pakko tarttua kynään ja tilaisuus aloittaa työ, johon
omatunto velvoitti. Ajatukseni piirtyivät tempovina lauseina
paperille, ja maailman meno kietoutui vyyhdille sydäntäni
ahdistamaan. Kirjoittaminen toi mukanaan työn iloa, ja lauseet
rakentuivat yhä helpommin. Mutta kun luin kirjoittamaani, valtasi
minut hukkumisen tunne ja epätoivo.
Suuri pettymys laskeutui ylleni, raskaampana kantaa kuin mikään
edellisistä. Itse tavoitettava asia väistyi edestäni kuin sumu;
sen tuntee kasvoillaan, hengitystään salpaavana, mutta sitä ei voi
käsillään koota eikä sen läpi nähdä.
-- Sinä otat asian liian raskaasti, sanoi Heikki. -- Pane juttusi
lepäämään ja tarkasta vasta jonkun ajan kuluttua. Silloin hämmästyt
omaa intoasi ja asian mitättömyyttä.
-- Mitättömyyttäkö?
Heikin sanat koskivat minuun kovasti, ja annettu isku tuntui
halpamaiselta, koska tunsin itseni jo ennestään lyödyksi. En
voinut pidättää nyyhkytyksiä, vaikka tiesin olevani naurettava
olento, naisparka, jonka taistelu päättyy kyyneliin ja houkuttelee
säälittelyyn, ellei ivailuun.
-- Alva rakas, eikö olisi parasta, että jättäisit kaikki intoilusi?
Maailma ei koskaan tule sen paremmaksi kuin se nyt on.
-- Ei, kyllä minäkin sen tajuan, sain vaivoin sanotuksi, samalla
kun nyyhkytykset saivat uutta yltyä oman naurettavuuteni ja
mitättömyyteni tuntemisesta.
Heikkiä se tuskastutti, ja hän yritteli lohdutella vanhoilla
mieliteoillani, että luettaisiin ääneen yhdessä ja siitä
keskusteltaisiin -- se oli ollut mielitekoni ja Heikin kauhistus,
eikä siitä oltu koskaan totta tehty -- taikka mentäisiin teatteriin,
kyläilemään. Mikään ei auttanut. Heikki tuskastui ja pitäen minua
sairaana otti syliinsä viedäkseen huoneeseeni.
Se oli jo minun kestääkseni kurjuuden huippu, niin kömpelöä ja
hullunkurista, että itkuni muuttui nauruksi. Näin itseäni suurella
ponnistuksella väkisin kannettavan pois ihmisten näkyviltä kuin
uhittelevaa, pahaa lasta. Naurustani Heikki riemuitsi, mutta kun
itkuni ja iloni lopulta asettui, sain kuulla suoria ja ankaria sanoja.
-- Sinä olet ollut suunniltasi pitkät ajat, puhkesi hän puhumaan. --
Näyt luulevan, että minä olen sokea sellaista älyämään.
-- Niin totisesti luulenkin. Tällä kertaa et edes aavista
mielentilani synkkyyttä.
-- Älä sentään tekeydy traagilliseksi.
-- Oh...
-- Sinä olet täydellisesti muuttunut Tajun syntymän jälkeen, kohta en
huomaa sinussa mitään tuttua, jatkoi Heikki.
-- Se on kohtaloa, elämääni, sille en voi mitään enkä tahdokaan sitä
muuttaa.
-- Muistathan ensimmäisen vuotemme tässä kodissa, sanoi Heikki
muuttuneella äänellä, kainosti ja hellästi. Hän tiesi yllättävänsä
minut ja käytti hyväkseen heikkouttani.
-- Miksi muistutat sitä juuri nyt? Anna sen elää itsekseen
rauhallisena ja valoisana niinkuin se on ollut. Minulle on kallista
kaikki, mitä meidän välillämme on ollut ja yhä on, mutta etkö
totisesti voi käsittää, että minun elämääni on tullut Tajun syntymän
jälkeen jotakin uutta, että on avautunut suuri ovi, josta minun on
pakko astua ulos maailmaan?
-- Oletko sinä niin varma siitä, ettei minun hellyydessäni sinua
kohtaan ole epäitsekästä tunnetta, joka avartaa sielunelämääni? Sitä
voisi hyvin verrata äidilliseen tunteeseen. Minä voin palvoa sinun
olemustasi, jumaloida jokaista jäsentäsi, vavista sinun elämäsi
puolesta ja vaistomaisesti tuntea sinun onnesi tai onnettomuutesi?
-- Heikki!
-- Minusta on niin vaikeata siitä puhua, ja senvuoksi sinusta ehkä
tuntuu kuin ei mitään olisikaan olemassa. Katsos, minun mielestäni
sinä olet niin korkealla, kunnioitan -- epäjumaloin -- en tiedä,
mitä se oikein on. Sinussa vasta oikea elämäni on saanut sisältönsä
ja tarkoituksensa, ja samalla lepään kaiken tämän tietäessäni.
On niin kirkasta, sanoisinko aurinkoista olla täällä kotona,
kaupungilla, koulussa, kaikkialla, kun tiedän, että sinä olet
minun ja että Taju on meidän molempien. Juuri se, että sinä olet
hiukan ylimaailmallinen, ja sekin, että elämän surulliset ilmiöt
sinua tuskastuttavat ja sinä pyrit niitä poistamaan, antaa sinulle
moninkertaisen viehätyksen minun silmissäni. Kaikki paha kilpistyy
sinusta, ja tämä meidän kotimme on kuin näkymättömien voimien
suojaama. Ja senvuoksi tuntuu toisinaan yön hiljaisuudessa, kun
kaikki etsii ominaisinta, sisäisintä olemustaan, kuin pitäisi minun
polvistua edessäsi. Sinä olet silloin koko maailmani, elämäni korkein
saavutus, ylpeyteni...
Jokainen sana kääri minut huumaavaan lumoonsa, sydämeni löi
riemusta, ja suloinen turvallisuus vapautti minut raskaan taakan
painostuksesta. Olin jälleen vapaa. -- Siis kuitenkin on olemassa
epäitsekästä rakkautta, miehen suurta hellyyttä!


III

Luokkani on kuin monipäinen olento, joka liikkuu, tuntee ja ajattelee
samoin kuin minä puhuessani ja innostuessani aineestani. Näen
nuorukaisten otsalla murheen painamia juovia, miesten ohimoilla
harmaita hiuksia, näen toisten silmissä palavan tulen, kuulen äänissä
kiihkomieltä, tunnen totuuden kaipuuta kaiken takana mitä he sanovat
tai sanomatta jättävät, tunnen maanalaista tulta, josta he eivät ole
tietoisia.
Olen saanut heidän luottamuksensa. Minä olenkin etsinyt heidän
sydäntänsä. Kun tuo monipäinen olento hajoaa kymmeniksi osiksi,
ovat ne kaikki minulle erilaisia ihmisiä, joilla on oma tarinansa,
oma tapansa puhella, hymyillä, haaveilla, kiihtyä ja ymmärtää
elämää. Kädenlyönti, sana, katse riittää usein, ja meille avautuu
jokin salattu portti, josta yhdessä astumme mielialojen metsään ja
vaihdamme siellä ajatuksia.
He taluttavat minua kuin kädestä pitäen ihmeellisille poluille;
kova kohtalo on siellä toisinaan kivittänyt viattomia ja vaatinut
uhria, jolla ei näytä olevan pyhitystä, ei tarkoitusta. He purkavat
tästä nousseen pyhän vihansa, ja minä löydän sovellutuksen omalle
sisäiselle näkemykselleni. Sekin on usein yltynyt sietämättömäksi
tuskaksi. Minua vain kammottaa se ajatus, että ystävieni ja samalla
oppilaitteni herännyt viha pahaa vastaan voi paisua yli äyräittensä,
muuttua vihaksi itse vihaamisen vuoksi, kiteytyä turmiolliseksi
aatteeksi ja ruumistua töiksi.
Silloin palaa mieleeni nuoren tytön kuolemassa hymyilevät kasvot,
ihana rakkauden uhri. Yhtä ehdoton kuin se, on kaiketi myöskin viha.
Vastapainona omalle valoisalle perheonnelleni ahdistaa minua
elämän taakkana tämä nimetön tuska, joka toisinaan kohdistuu
varmaan näkemykseen ja kokemukseen, saa siitä yllykettä ja vaatii
sovellutusta kokonaisuuteen. Elämän pyhät uhrit eivät salli itseään
pilkattavan, sen minä tunnen ja tiedän. Missä sellaista näen,
laskeutuu se raskaana kuormana omalletunnolleni, enkä saa siltä
rauhaa. Silloin lupaan elämäni, työni -- kaikkeni!
Lapseniko myöskin?
Entä jos heidät vaadittaisiin uhriksi?
Sydämeni pusertuu kokoon, elämäni sammuu hetkeksi, en kykene
ajattelemaan, en tunne enkä tiedä. Olen vielä nuori, joudun uudestaan
äidiksi. Elämä on suloista, valoista ja vapauttavaa. Tahdon olla
kevyt mieleltäni, antaa elämälle suuren, arvokkaan lahjan lapsessani!
Ei mikään pelko saa meitä yllättää, ei mikään synkkä aavistus painua
sieluumme. Me nousemme elämän taivaalle valonsäteenä. Niin voitan
itseni ja raskaat ajatukset, painan pääni pielukselle ja vaivun
rauhalliseen uneen.
Ennen kouluun menoaan Heikki tuli sanomaan hyvää huomenta.
-- Minulla on ollut hyvä yö, ja nyt on vuoteessani niin suloinen
lämmin. En henno vielä nousta, sanoin hänelle naureskellen. -- Ja
Taju on samaa mieltä, vai kuinka, Rasupulu?
Poika oli kiivennyt sänkyyni ja möyri pääni päällä, hirmuisesti
sekoittaen tukkaani.
-- Kyllähän teidän kelpaa, kun ei tarvitse mennä kouluun, sanoi
Heikki.
-- Istuhan hiukan tuohon vuoteen laidalle, niin sanon sinulle jotakin.
-- Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut
uteliaaksi.
-- Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.
Heikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta
hellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli
enemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta.
Elämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja
lämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa
hetkessä.
Hän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla
liikkeillä. Se oli niin juhlallista.
-- Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun --
muutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.
-- En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.
Hänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan
kättäni.
Mielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo
kumottava tunne -- edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se
on saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen
laitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja
valtahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.
Ystäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan
lehteen.
Olen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja
sen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.
-- Sinähän kirjoitat samassa äänilajissa kuin työväen lehdet, moitti
Heikki.
-- Entä se tapa, jolla koko tämä nurkkakunta suhtautuu mokomaan
pieneen aloitteeseen? kivahdin minä. -- Onhan se naurettavaa. Minä
muka kohentelen patjoja paheen alle. Ja sitten muutamat lapsettomat
rouvat ja vanhatpiiat lukevat tilastoa numeroherrojen avulla kuin...
-- Älä innostu, lapsi kulta, enhän minä tahdo väitellä.
-- Niin, mutta minä tahdon. Pahinta tässä vain on se, ettet
sinäkään minua ymmärrä. Alan jo olla katkera sinullekin! tiuskasin
kiihoittuneena.
-- Sitä sinun sentään kannattaa punnita perusteellisemmin, ennenkuin
sanot, puhui Heikki pyyhkien silmälasejaan hermostuneesti.
-- Eihän se asiaa muuttaisi, koska kuitenkin niin tunnen, eikä meidän
välillämme ole salaisuuksia.
-- Ole hyvä ja ilmoita, milloin lakkaat niin tuntemasta, silloin
vasta voin jatkaa keskustelua kanssasi, sanoi Heikki ja jatkoi
samassa: -- Minä menen klubiin.
Hän poistui taakseen katsomatta ja painoi lujanlaisesti oven kiinni.
Se sävähdytti minua pahasti aivan kuin olisin saanut iskun. Vaivoin
sain kyyneleet pidätetyiksi. En tahdo itkeä, se on voitettava pienen
kumppanini vuoksi.
Hänellä pitää olla hyvä. Olkoon elämäni muutoin, kuten ihmisten
yleensä. Hän on kuin puhetoverini, näkymätön tuomarini, ja hän
ohjaa ajatuksiani, joita hellin hänen vuoksensa. Kahdenkeskiset
hetkemme ovat juhlaa, jolloin syvennymme välittömästi tuntemaan aikaa
ja ihmisiä. Heidän myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä liukuu
ohitsemme, ja ehdoton suuntamme painaa meitä omalla voimallaan yhä
samaa päämäärää kohti. Sanoisinko sitä ihmisyydeksi? En tiedä, koska
se on minulle vielä hämärä. Tiedän vain, että se on samaa, minkä
vuoksi oppilaani uhrasi nuoren elämänsä.
Niin, pikku Apuni, meitä yhdistää suuri tuntematon. Samantekevä,
ohjaatko sinä minua vai minä sinua. Emmekä sitä osaakaan määritellä.
Se humu, jota ajassa kuulemme, täyttää elämämme ja antaa sille
huolestuneen, hiukan raskaan tunnun. Meidän on pakko etsiä, mennä
pohjaan saakka. Sinä, Apuni, olet perinpohjainen, ja vaatimuksesi
ovat ehdottomat.
En voi kieltäytyä käymästä niissä suurissa kokouksissa, joissa
ruumiillisen työn miehet puhuvat. Heidän sanansa kalahtelevat kovina
ja särmikkäinä olevaa, vanhaa yhteiskuntarakennetta vastaan kuin
painavat kivet. He heittelevät näitä sanojen kiviä elämän poluille,
ja voimme nähdä, että niistä kerran paisuu vaarallisia röykkiöitä,
joita on vaikea tieltä poistaa. Pelkään sellaisen röykkiön
nousemista, sillä kerran se sortuu niiden päälle, jotka sitä lähinnä
kasaavat, samoin kuin niidenkin, joiden on ajan tullen pakko raivata
se pois. Sillä kulkijat eivät voi astua yli eikä ohitse loukkaamatta
itseään verille, ja sortuminen uhkaa kaikkia kuolemalla.
Sanohan, Apuni, miksi mielimme lepyttää tuota jotakin, sitä, millä on
suunta vallassaan, itse elämää? Eihän se kesytettävä olekaan, pelkkä
vaara, vaan pikemmin itse työ ja tahto, emmekä siis saa olla vain
huolissamme. Ilo on toinen puoli elämäämme ja rakkaampi. Ja kuitenkin
huoli pysyy.
Puhelin soi.
Valtuusto on myöntänyt seimelle vuotuisen määrärahan.
-- Seimi on saanut rahaa! huudahdin aamulla Heikin nähtyäni. --
Kuuletko, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
-- Älä nyt pauhaa, enhän minä ole kuuro.
-- Myönnä sentään, että minä olen voittanut.
-- Minä en osaa siihen sanoa sitä taikka tätä. Yleinen asia --
mitä se nyt meihin kuuluu? Teillä naisilla on perin subjektiivinen
katsantokanta...
-- Purrr! Pojat ovat kai olleet vallattomia koulussa. Voinhan minä
pidättääkin iloni ja voitonriemuni. Minun on vain niin hyvä olla, ja
minä uskon voimieni riittävän moniin puuhiin, jotka nyt ovat edessä,
kun työ on alulle pantava.
Hetken kuluttua oli riemuni haihtunut, ja salaperäinen hartaus
täytti mieleni. Se uusi ja suuri, mitä olin tavoitellut, peläten