Uhri: Perheromaani - 05

kohottaen korkealle vihan soihtua. Yksinkertaiset näkivät siinä pyhän
liekin.
Mitä tästä oli tulossa ja missä oli se urhon käsi, ne Termopyleen
sankarit, jotka seisoisivat solassa? Pitikö meilläkin olla
Efialteemme? Ehkä näitä oli paljonkin.
Nämä ajatukset pukeutuivat sanoiksi, ja molemmat pojat tajusivat
hyvinkin, mistä nyt oli kysymys. Minusta tuntui, että he kasvoivat
tästä puhuessaan.
* * * * *
Sydämeeni laskeutuu suru, josta on turha yrittää päästä. Miksi?
Tiedän liiankin hyvin, kuinka syvällä ja kuinka vanhat tämän pahan
juuret ovat. Ne sanojen kivet, joita Apu ja minä olimme nähneet
heiteltävän elämän polulle, ovat nyt kasvaneet vaarallisiksi
torneiksi, jotka uhkaavat sortua kansan päälle.


XII

Nikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset
ovat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä
hartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä
lisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen
ovella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja
seppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme
tulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja
heijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden
ruumiskellojen kajahduksissa.
Mutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän
nuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä.
Sen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat
heille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin
astuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen
iäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus,
maa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.
Apu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin
jälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut
elämän salaisuuksien tutkimiseksi.
Hän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja,
saamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava
intohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät
miehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta
se kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin
leikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta
karttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin
muiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan
milloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät
hartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän
ei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää
toverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla
tavaroita, ollen "hevosia", kuten Taju sanoo.
Työn riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo
valoisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa
ylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.
Ja kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan
outoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja
tuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: --
Miksi minua aina ajaa!
-- Mikä sinua sitten ajaa?
Silloin hän jo nauraa:
-- Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!
Hymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy.
Hän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois
nykyhetkestä.
Ja ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin
pikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset
"paijat", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja
liioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta
elänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja
ja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin
lempeille rauhanjumalille.
Siiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt.
Nyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä
hän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:
-- Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta
kallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet
valittivat...
-- Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.
-- Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysi
Apu.
Kuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle
silmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa
luetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee
sydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on
hetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.
* * * * *
Kevät oli käsissä, ja pojat olivat päässeet elämänsä tärkeään
vaiheeseen: heidän piti pian saaman valkoiset lakkinsa.
Kirjoituskokeiden jännitykseltä he taittoivat kärjen varmalla
rauhallisuudellaan. Kun kyselin heiltä huolestuneena, kuinka oli
minäkin päivänä käynyt, helähtivät he nauramaan, ja juhlallisuuteni
muuttui hullunkuriseksi.
-- Laskitteko kaikki? utelin.
-- No, kesken jäi, kiusoitteli Taju.
-- Kuinka niin, oliko liian vaikeata?
-- Ainakin viisi tulee saamaan reput, vakuutti Apu.
-- Te olette ihan liitossa minua vastaan.
-- Mutta mammahan tahtoo olla jännityksessä, vastasi Taju nauraen.
"Mamma" on sellainen hyväilysana, joka tietää sitä, että "ollaan nyt
olevinamme".
-- Tahtoisin niin mielelläni seurata asioita...
-- Mikäs estää? Voihan mammakin tulla kokeisiin. Reput siitä kyllä
koituisi, ja me saisimme olla hiukan noloja sellaisesta mammasta,
joka ei tule sukuun ... ivaili Taju.
-- Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.
* * * * *
-- Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta
koulun penkillä! intoili Apu.
Ja hän oli sitä nyt koetellut -- tupakoimalla.
Hän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että
se oikein huomattaisiin julkiseksi.
-- Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.
-- Tahdon polttaa oikein perinpohjin.
-- Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan
kerrassaan vihreä!
-- Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. --
Onpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan
kuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja
kietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.
Taju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt
uskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja
savukkeita.
* * * * *
Nyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja
illalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli
iloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.
-- Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. -- En
voi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin
aamuruskoa kohti!
-- Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. --
Aamuruskoon mennessä voi päätä palella.
-- Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. -- En minä sitä ainakaan
yöpöydälläni pidä.
-- Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.
Apu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään
ja läheni ovea.
-- Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!
Hänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto,
pohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa
vain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu
kulki todella aamuruskoa kohti.
Illemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä ja
Sädettä tervehtimään.
Jotakin vienoa ja surunvoittoista oli tullut Avun katseeseen. Elämän
ilo tuntui painuneen syvemmälle ja koskettaneen tuskaisesti hänen
sydämensä umppua.
Siiri-täti tuli eteisessä vastaan.
-- Säde! huudahti Apu nähdessään hänet sinihohtoisessa kevätasussa,
auringonlaskun heleästi valaisemana keskellä salia.
Avun äänessä oli tunnustus, joka oli kuin lumouksen avain hänen
valittunsa sydämeen.
-- Aamurusko! sanoin hiljaa Siirille, ja hän hymyili:
-- Meidän iltaruskomme!
Siiri ja minä siirryimme hänen huoneeseensa ja sinne kuulimme Säteen
iloisen naurun ja Avun leikkipuheet viereisestä salista.
Minusta tuntui kuin aika olisi ollut pysähdyksissä ja jälleen
olisin seitsemäntoista ikäinen, kuin olisin elänyt vain tätä hetkeä
varten. Oma tarinani oli kuin unohtunutta, hämärää unta. Tämä oli
ehyttä, kaunista ja todellista. Apuhan eli nyt ihanassa, utuisessa
rakkaudessaan -- aamuruskossa -- ja se oli nuorten omaa itseä.
Heidän oli määrä illalla mennä yhdessä tanssiaisiin, ja Säteen oli
jo aika ryhtyä pukeutumaan. Hän meni omaan kamariinsa, joka Avun
mielestä oli kaikkein pyhin ja salaperäinen.
Apu jäi yksin saliin.
Säteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella
odottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän
oli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut
pikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto
neitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus,
joka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan
eikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen
kauttansa.
Taaskin tulivat mieleeni Avun sanat: -- Aamuruskoa kohti!
Tämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli
tulevaisuuteen ja sai uskallusta.
Tunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö.
Pikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen,
lämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota
taikauskoisen hartaasti palvoin -- hänen vallassaan oli poikani
onni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai
tuskallisimman surun aihe. Ah...!
Tätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun
poimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli
selittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi,
mutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille
kujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot,
vartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike
kuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana,
sillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä
oli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties -- pettymyksen.
Poskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää
punaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman
kallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.
Kummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla
kaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen
puvussa kaiken muunkin.
Säde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana
odotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.
Säde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili
voitonvarmana.
Minä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja
neuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet
värähtelivät.
Minä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.
-- No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.
En voinut kuulla Avun sanoja -- ne olivat niin hiljaiset. Mutta
näin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä
päättävällä tavallaan.
Säde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo
unohtanut oman kauneutensa.
Silloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä
kuitenkaan ymmärtänyt miksi.
He lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.
Siiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes
he kääntyivät kadunkulmasta.
-- Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.
-- Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.
-- Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä ...
minä olen oikein muserrettu.
-- Ja minä olen rakastunut Apuun.
Me nauroimme ja lavertelimme yhdessä myöhään iltaan.



II OSA
TÄYTTYMYS


I

Maailmansodan kyntämät vaot ovat olleet hirmuisen syvät ja ulottuneet
laajoille alueille. Vuosisatain viljelyksen ne ovat upottaneet soran
alle, ja nyt on alkanut ihmisille nälän ja menehtymisen aika. Ei vain
niille, jotka ovat taistelutanterilla, vaan niillekin, jotka kotiin
jäivät. Eikä vain sotiville valtakunnille, vaan meillekin, jotka emme
toistaiseksi ole aseisiin tarttuneet.
Maailmansodan kyntämät vaot tuntuvat kansankerroksissa. Ylhäiset
ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, lahjakkaat ja lahjattomat ovat nyt
yhteisyys -- ihmisiä, seisovat samassa jonossa odotellen leipäpalaa.
Säännöstely on kaikkien turva, niinkuin hätä on kaikkien piiska.
Onko se uuden ajan sarastusta? Kuinka pitkä lieneekään kärsimysten
taival, ennenkuin se meitä valaisee?
Ajatuksemme viihtyvät yhä kiihkeämmin näissä asioissa, ja
perheenäidin käsiä vartioivat katseet käyvät aterioilla pyyteleviksi.
Isien ja äitien tuska kasvaa niukkoja annoksia jaellessa.
-- Tehdäänhän toukoa tänäkin keväänä ja syksyllä korjataan sato,
lohduttelin eräänä kevätpäivänä.
-- Äiti puhuu kuin olisi omaa peltoa, jota me saisimme muokata.
Ohhoh, kunhan olisi tilkkunenkin maata, kyllä sen povesta elannon
kiskoisin! intoili Apu.
-- Voithan mennä muiden pellolle, huomautti Heikki. -- Maatyöläiset
lakkoilevat, ja sanomalehdet vetoavat sivistyneeseen nuorisoon.
-- Minä menen! Maa ei totisesti ymmärrä sotaa, ei sosialismia eikä
porvarien viisastelua. Se kysyy vain peltokoneita ja väkimultaa ja
minun kaltaisteni myllerrystä!
Avun into peloitti minua, ja siksi riensin sitä vaimentamaan.
-- Älähän nyt kiirehdi päätöstäsi. Kohta jo joudamme tästä maalle
lähtemään, ja sitten voit koetella voimiasi ja seurata haluasi auttaa
kyläläisiä niityllä ja pellolla pahimpien kiireiden aikana, jos se
sinua huvittaa.
-- Ei, minä tahtoisin mieluummin jotakin täydellisesti haltuuni. Työ
ei tyydytä minua, ellen saa nähdä tulosta. Joko -- taikka. Kun kerran
uhri on annettava, niin...
-- Uhri! Ahaa, sinä ajattelet taas suuresti.
-- En suuremmin kuin voimani sietävät. Hei, mamma, olethan sinä
ruokkinut minua hyvin, suostutteli hän nauraen.
-- Kuin varpunen variksenpoikaa. Toivoin jo saavani hänet mukaani
maalle, mutta eräänä päivänä hän tuli kotiin, pyöritti minua kerran
lattialla ja riemuitsi:
-- Nyt nämä pojat seilaavat. Taju menee tehtaaseen ja minä --
puutarhaani.
Tajun piti taas mennä kesäksi harjoittelemaan, kuten muiden
teknillisten ylioppilasten.
-- Kumpikin eri suunnalle, niinkö?
-- Tietysti.
-- Ja minä jään yksin.
-- Isän kanssa.
-- Ei isäkään jouda tänä kesänä maalle.
-- Huu -- mutta sitä ei kai voi auttaa! uhitteli Apu pullistaen
poskiaan.
-- Minä jään siis kaupunkiin, variksenpoika.
-- Sittenhän voin tulla usein tervehtimään.
-- Onko siis puutarhasi lähellä?
-- Porvoon puolella. Sinne pääsee moottoriveneellä.
-- Ellei ole pahaa tuulta! huudahdin epävarmalla äänellä. -- Porvoon
puoli, moottorivene ja paha tuuli ei minua miellytä.
-- Sehän siinä juuri jännää onkin, mamma. Minulla on tiedossa oikein
jymy kesä.
-- Minua peloittaa tuo moottorivene.
-- Maltahan nyt, kun pääsen ensin sinne. Sitten vasta voit ruveta
pelkäämään.
-- Milloin sinä lähdet?
-- Huomenna.
-- Mikä paikka se on?
-- Erään liikemiehen maatalo, jossa on puutarha.
-- Onko se oikein herrasmies?
-- On kyllä. Juuri niinkuin olin kuvitellut koko jutun. Selvä työ ja
tulos suoraan nälkäiselle kansalle. Joka viikko tuon tavaraa tänne
torille kaupaksi.
-- Moottoriveneellä?
-- Niin, talon omalla moottoriveneellä. Hän vihelsi, niin että
sydäntäni vihloi. Mutta silti en voinut olla taipumatta samaan
mielialaan. Hänen olemuksessaan oli jotakin vaivattomasti sytyttävää,
mikä nostatti iloisen mielen ja halun heittäytyä rennosti elämään,
vaaraankin.
-- Tämä poika on ottanut rengin pestin! hoilasi hän omassa
huoneessaan ja mätti kuluneimpia vaatteitaan matkalaukkuun. Minua
itketti ja nauratti, enkä ollut selvillä, oliko se hullua vai
erinomaisen viisasta -- suurta. Lopulta olin vain varma siitä, että
se oli ehdottomasti Avun tapaista ja uhkarohkeata -- se Porvoon
puoli, merituulet ja pieni moottorivene.
-- Kunpa vain tietäisin, ettei siitä tule sinulle kärsimystä.
-- Vielä vai. Minä tahdon koetella käsivarsiani, ja muutenkin --
enhän ole mikään raukka!
Viikon lopulla hän tuli käymään kotona, ja ensi sanoikseni kyselin,
kuinka hän oli viihtynyt.
-- Sinä olet laihtunut! huudahdin jo eteisessä.
-- Ylös kello kuudelta, nukkumaan kymmeneltä. Kaurajauhopuuroa
aamuksi, kauravelliä päiväksi ja teetä ilman kauroja illaksi. Ja kun
jauhot ovat vielä kitkeriä, niin...
-- Lapsi kulta, sinä ihan peloitat minua.
-- En totisesti.
-- Et suinkaan aio jäädä sinne?
-- Se on eri juttu.
Hänen huoleton hymyilynsä, poskien leikillinen pullistus ja nauravat
silmät kietaisivat minut sellaiseen mielentilaan, että unohdin
kitkerät kaurajauholaitteet ja kestitin häntä viikon varrella
laittamillani herkuilla. Hän söi kuin kuusi päivää paastottuaan ja
kävi sitä mukaa yhä hilpeämmäksi.
-- Työ on tehtävä tinkimättä ja täydellisesti. Onhan se minun uhrini
isänmaalle. Sattumalta olen joutunut hiirenloukkuun, mutta työstä en
peräänny. Rasitus ja nälkä on nykyään ihmiskunnan paras ystävä, ja
huono kohtelu lohdutuksena...
-- Sinä...!
Hänen kasvonsa loistivat omasta sisäisestä onnesta, jonka varassa
hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi antamaan uhrinsa täydesti ja
napisematta.
-- Entä moottori...?
-- Kaiken maailman kapistus. Se on tehnyt lakon pari kertaa keskellä
ulappaa. Katsoppa käsiäni, sanoi hän nauraen.
Ne olivat käsniä täynnä.
-- Kerrankin oli kaupunkiin tullessamme tuuli ihan vietävä, niin
ettei siinä meidän voimillamme -- kasöörineidin ja minun --
paljoakaan rimpuillut. Hengenkaupalla pääsimme sentään lähemmäksi
rantaa ja saimme lopulta moottorinkin toimimaan. Vihannekset tekivät
hyvin kauppansa, ja hinnat määräsin -- minä!
-- Onko se hinta niin tärkeä puoli asiassa? kysyin ihmetellen.
-- Se on minun ehtoni jäänkö sinne vai enkö. Se gulashi on itara
kiskuri ja ottaisi seitsemän hintaa.
-- Mutta jos minäkin nyt panisin ehtoja sinun sinne jäämisellesi,
sanoin vakavana.
-- Kuinka niin? tokaisi hän.
-- Se moottori -- sinun pitää jättää sikseen.
-- Ei kävele. Viisituntinen reistailu vallattomassa tuulessa on
hyvänä apuna, kun illalla pääsen puiselle lavitsalle pitkäkseni --
sitten nukun aamuun asti.
-- Sehän on koiran komentoa.
-- Ei, se on puutarhurin elämää.
-- Nykyaikainen työväki ei semmoiseen suostu. Älä sitä minulle uskota.
-- Niin, mamma, en minäkään suostuisi, jos olisi paha pakko. Mutta
kun hyvin tiedän voivani jättää loukkuni koska tahansa, niin en jätä,
vaan rakastun uhallakin. Irvistelen vain isännälleni, kun hän tulee
aamukahviltaan lihavana ja hyvin hoidettuna, määräilee ja vaatii
ihan ylivoimaista vedenkantoa, ojankaivuuta, kaivonpuhdistusta ja
perkausta.
-- Ja sinä, mitä sinä sanot hänelle?
-- En mitään. Minulla on puutarhakirjoja. Hoidan kasveja, autan
hiukan luontoa, ja siinä on yhdelle työtä yllin kyllin.
-- Onko hän siihen tyytyväinen?
-- Ei se minua liikuta. Minä palvelen isänmaata enkä ahnasta
keinottelijaa. Sitäpaitsi olen ottanut itselleni apulaisia, kaksi
tyttöä.
-- Mitä isäntä siihen sanoo?
-- Hän on perin tyytyväinen, kun on saanut heidät töihinsä, vaikka
sillä miesparalla on kamala maine paikkakunnalla.
Apu kävi joka viikko kotona ja vei aina evästä mukanaan. Lisäksi hän
käytti omaansa ja tyttöjen ruokaan kaiken palkkansa.
Kuukauden kuluttua en enää voinut vastustaa haluani nähdä hänen
aherruspaikkaansa, ja hänen aavistamattaan matkustin sinne laivalla.
Apu oli sattumalta laiturilla.
-- Minne sinä menet, äiti? kysyi hän, kun vielä olin laivassa.
-- Tulin sinua tervehtimään.
-- Äiti, ei sinun sovi tulla taloon.
-- Miksi ei?
-- Pitäisi jäädä yöksi, ja minulla on vain pieni komeroni.
-- Onhan kai talossa jokin huone, kun näkyy tännekin päärakennus.
-- Ei käy.
-- Eikö isäntäsi ole täällä?
-- On, tuolla hän seisoo, sanoi hän nyökäten päällään erästä
herrasmiestä kohti, joka salavihkaa vilkuili meihin.
Minä astuin hymyilevänä miestä puhuttelemaan. Kylmä, arvosteleva
katse, hiukan hämmästynytkin, lensi vastaani.
-- Minä olen tullut katselemaan näitä ihmemaita, joita poikani on
ottanut tänä kesänä viljelläkseen. Olisi niin hauskaa nähdä hänen
puuhiaan ja jäädä yöksi.
-- Hyvä rouva, kyllä se taitaa olla mahdotonta.
Vihainen silmäys, lakinnosto, kumarrus -- ja mies meni tiehensä.
-- Joko äiti nyt uskoo?
-- Kyllä, totisesti, mutta on kai täällä muitakin ihmisasunnoita.
Minä tahdon nähdä...
-- Ei kävele! Laiva palaa tänne parin tunnin kuluttua, ja äiti voi
lähteä siinä kotiin, mutta minun pitää kastella mansikkamaata ja
ottaa huomisaamuksi kaupunkiin vietävät vihannekset. Minä en nyt
jouda pitämään seuraa.
-- Minä tulen mukaasi työhön, ja sitten aamulla pääsen
moottoriveneessäsi kotiin.
Tahdoin tosiaan nähdä, kuinka sellainen matka suoritettiin.
-- Ei siitä tule mitään...
-- Miksi ei?
-- Sinä et jaksa. Sitäpaitsi meillä on suuri lasti ja kassanhoitaja
mukana. Ei mahdu, vaikka itkisi. Usko pois, äiti, sinä et nauttisi
siitä matkasta. Vene on rähjäinen, kone huono, ja vihanneskopat aina
valmiit vierimään niskaan. Aamulla lähdetään jo kolmen ajoissa,
perillä ollaan siinä puoli kahdeksan tienoissa. Tavarat saadaan
kaupaksi jo kymmeneen mennessä, ja silloin tulen kotiin, jos sinulla
on suurus valmiina.
-- Voi, minähän olin ihan unohtaa eväät. Toin sinulle paljon hyvää.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja luiseva koura tarttui kopan sankaan.
Lujat hampaat painuivat herkulliseen vehnäleipään, ja ruskettuneet
kasvot loistivat.
Me astuimme yhdessä hänen kopillensa ja tapasimme siellä
apulaistytöt. Eväät jaettiin kristillisesti, ja riemu oli yhteinen.
Isäntä käveli toisella puolella puutarhaa ja vilkuili meidän
ryhmäämme.
-- Kahlekoira ei hauku tänään, mutta jos lähenemme, puree se
varmasti, sanoi toinen tytöistä.
-- Missä täällä on koira? En minä ainakaan näe, huomautin katsellen
ympärilleni.
Tytöt nauroivat.
-- Ettehän te vain tarkoittane talon herraa? kysyin.
-- Nämä tyttölapset ovat antaneet miehelle sellaisen arvonimen,
vaikkei hän sitä ansaitse.
-- Oletteko te maalaisia? kysyin tytöiltä, kääntääkseni puheen
toisaalle.
-- Äidilläni on huoneet täällä, sanoi toinen tytöistä -- ja tämä
Anne-Mari on kaupungista ja asuu meillä kesää. Me autamme herra
Kannasta, kun hänellä on liian raskas työ.
-- Eikö se ole teille yhtä raskasta?
-- Me vain autamme, vastasi tyttö.
-- Te teette enemmän kahden kuin minä yksin, tunnusti Apu.
-- Ei rouva saa uskoa. Me saamme niin vähäsen toimeen, sanoi
Anne-Mari vuorostaan.
-- Ellei teitä olisi, menisin matkoihini, sillä yksin on mahdoton
hoitaa tätä puutarhaa. Ja puolinainen työ ei ole työtä, selitti Apu.
-- Ja me olemme täällä vain niin kauan kuin herra Kannaskin, vakuutti
Anne-Mari.
Hänellä oli otsatukka ja länttäiset kengät, ruskea kerrostuma
kasvoilla ja kaulalla, naurava suu ja jäntevä ruumis, mutta
harvinaisen niukalti pituutta.
Hänen toverinsa, jota he nimittivät Mirjaksi, oli sen sijaan saanut
kylliksi mittaa ja varren vahvuuttakin, mutta toinen silmä katsoi
kieroon. Hänen kasvoillaan oli sittenkin aina lempeä hymy, mutta
huonot hampaat tekivät hänet paljoa vanhemmaksi kuin hän oli.
Meren raikas tuuli ja ottelu sen aaltojen kanssa oli heistä huuhtonut
pois kaupunkien läheisyydessä viihtyvän turhamaisuuden.
Minun tuli oikein hyvä olla katsellessani tätä kolmikkoa, kun he
reippaasti tyhjensivät eväskorin sisällön. Ja ennenkuin kaikki oli
syöty ja nuoret jälleen suoriutuivat työhönsä, olimme päässeet
pujahtamaan toistemme sydämiin.
-- Kuulkaa, laiva huhuilee edelliseen siltaan. Nyt sinun pitää
lähteä, äiti! sanoi Apu. -- Aamullahan tapaamme jälleen kotona.
Puristin tyttöjen käsiä. Mieltäni liikutti heidän lapsellinen
luottavaisuutensa ja intonsa, jota ei voinut vaimentaa heikko ravinto
eikä raskas työ. Se oli sentään painanut surullisen leiman heidän
hymyynsä.
Peltotietä astuessani käännyin vielä heitä katselemaan. Apu kantoi
vettä kahdella sangolla, ies niskassaan. Vartalo painui hiukan
kumaraan, ja paljaiden käsivarsien lihakset kohosivat näkyviin.
Kasvotkin kiristyivät ilmeettömiksi kuin juhdalla.
Kyyneleet nousivat silmiini ja kuitenkin ylpeilin hänestä. Olihan
tuo uhria, vapaaehtoisesti annettua, nälkäpalkasta, kunniaa
tavoittelematta.
Niin, mutta hän tunsi siinä työssä omat voimansa ja oli tavallaan
onnellinen päästessään voitolle -- työstä ja ihmissydämistä, jopa
ihmisen pahuudestakin. Nuo kunnon tytöt olisivat menneet hänen
käskystään ja hänen seurassaan vaikka niihin vaikeuteen. Ja saita
isäntä -- hänenkin oli ollut pakko taipua, sillä se oli hänelle
edullisempaa kuin kasvitarhan jättäminen mahoksi.
Seuraavana aamuna Apu-veitikka sai huomata voittaneensa minutkin ja
vihelsi entistä rohkeammin -- tapansa mukaan väärin.
-- Korviani särkee. Tulehan suurukselle, nälkäsankari. Sinun
laihuutesi on ihan peloittava.
-- Hitto vieköön sen kauravellin. Se tekee vatsamme ihan
pohjattomiksi. Ei siinä riitä palkatkaan. Jollen kotona saisi ruokaa
ja eväitä, niin luulen, että jäisin moottorini kanssa jollekin
saarelle Robinsoniksi.
-- Jos työsi käy ylivoimaiseksi, lupaatko luopua? kysyin tosissani
levottomana.
-- Kun olisi sellainen mittari, joka sen varmasti asteissa näyttäisi,
niin voisin luvata. Mutta kun ei toistaiseksi sellaista keksintöä
ole tehty, niin minä tahdon jaksaa omasta ja vielä hiukan toistenkin
puolesta, vastasi hän, ja aavisteleva suurtöiden kaipuu kuvastui
kauneutena nuorilla kasvoilla.
Hänen silmänsä loistivat, ja suu punersi puhtaana. Tuntui siltä kuin
hänestä olisi hulmahtanut voimaa minuunkin. Sitten hän huudahti
iloisesti, samalla kun luja tahto jännitti kasvojen lihaksia:
-- Minä tahdon antaa kaikkeni, kun tarvitaan.
En tiedä miksi, mutta se koski sydämeeni kipeästi. Tahdoin tarttua
johonkin kuin hädässä ja kysyin:
-- Entä Säde?
-- Säde? Etkö tiedä?
-- Mitä, onko jotakin tapahtunut?
-- Ei, ei mitään ole tapahtunut. Eihän siinä mitään voi tapahtua.
Sepä se juuri onkin, ettei voi, valitti hän.
-- En minä ymmärrä.
-- Ei Sädekään ymmärrä.
-- Mitä, sanohan nyt, mitä hän ei ymmärrä?
-- Sitä, että minä olen renkinä ja myyn vihanneksia rannassa, kun
äiti nyt tahtoo välttämättä kuulla sen köyhän totuuden.
-- Vai niin, eikö hän tajua, että se on uhri?
-- Eihän ihminen jaksa määritellä eikä etiketillä varustaa jokaista
lapiollista multaa, minkä paikasta toiseen siirtää. Se moottorijuttu
vielä menisi, mutta saviset koipeni ja...
-- Eihän Säde niitä ole näkemässä.
-- Hänellä on sitä elävämpi mielikuvitus, eikä se voi sulattaa muuta
kuin puutarhamansikoita, sanoi Apu happamesti naurahtaen.
-- Onko hän sanonut jotakin?
-- Sanonutko? Hui hai, silloinhan olisi jo taivas selkiämässä. Hän ei
sano, hän vain ... no niin, eihän sitä voi selittää!
Hänen huulensa vapisivat.
-- Koskeeko se sinuun?
Ääneni lienee ottanut väriä tuskastani, sillä Apu laski kätensä
olalleni yrittäen olla huoleton ja sanoi:
-- Me jaksamme tämänkin...