Uhri: Perheromaani - 02

ja lepytellen, tuli yhä lähemmäksi. Kohta ehkä saisin katsella
tuota peloittavaa tuntematonta silmästä silmään, joutua sen kanssa
kamppailemaan.
Kunpa saisinkin kerran ymmärtää, nähdä!
Seimen kautta olen luullut löytäneeni sen avaimen, jolla pääsen
elämän kätkettyihin kammioihin. Sydämet aukenevat sen avulla ja
kodit, joiden avuttomuus ja kainous jäisi muuten verhojen peittoon.
Minua peloittaa yhä enemmän, mutta rohkeuteni kasvaa samalla. En
epäile mennä sinne kanssasi, Apuni, se on puhdasta elämää, ja sen
todellisuus on totuutta.
Köyhyys, tuo hirmuinen peto, ivailee siellä ihmisten avuttomuutta,
aherrusta, väsymystä, raakuutta ja hyvyyttä aivan kuin se hykertelisi
käsiään joka kerta kun rikos tapahtuu, vääryys voittaa ja viattomana
sortuva huutaa kostoa menehtyessään. Mutta me näemme siellä muutakin.
Tuo häijy hirviö lyyhistyy pimentoihinsa ihmisten auttaessa toisiaan
teoin ja hellin sanoin. Se painuu näkymättömiin, kun joukkojen
ruhtinaallinen anteliaisuus luo omia linnoja, mielikuvien palatseja,
joko todellisia tai kuviteltuja. He ovat sittenkin rikkaita ja suuria
siellä, missä luulemme näkevämme vain kurjuutta ja kärsimystä. Oi,
sinä peloittava ja mahtava elämä!
Ja kuitenkin siellä on ahdasta, ummehtunutta, toisiinsa
kytkeytymistä. He hengittävät raskaasti ja haukkovat ilmaa kuin kala
paksun jään alla. Ilmaa ja valoa he kaipaavat.
Mitä auttaa meidän pyrkimyksemme? Onhan se vain pisara ja kuitenkin
-- pisara rakkauden merestä.
Apuni, miksi me heitä rakastamme? Se on taaskin arvoitus. Ehkä siksi,
että itse olemme avuttomia, yksin. Niin, ja siksi, että meillä on
rakkaus luontoa, elämää, ehdottomuutta!


IV

Viikot vierivät, ja samalla painun yksinäisyyteni sokkeloihin,
pakenen todellisuutta ja elämän pikkumaisuutta. Arkielämä ja Heikin
hiukan välinpitämätön kohtelu ei enää pahoin koske minuun, niinkuin
ennen. Minulle avartuu toinen maailma.
Kirkko ja sen puistikko ikkunoittemme kohdalla toisella puolen katua
on minulle uusi ja lohdullinen ilmiö. Sieltä tulvahtaa avoimeen
ikkunaan virkistävä leppoisuus, vihreän ruohon mullansekainen
tuoksu. Kukkiva pihlaja on kuin unelma, nostattaen kuvia mieleeni
sadun prinsessoista. Miksi juuri niitä, en voi selittää. Sen tuoksu
on minulle niin sanomattoman mieluista, samoin auringon paahteessa
kuusista nouseva pihkantuntu. Puistikon seurassa unhotan muun
maailman, katsellessani sen keskessä kirkkoa. Sen goottilaisten ovien
ja ikkunoiden kaaret muistuttavat kahden puunlatvan yhtymistä, ja
suippenevat tornit ovat kuin huudahdus, kehoitus minulle kohottamaan
ajatukseni ijäisyyteen, korkeuteen.
Kellot kalahtelevat sydämeni iskujen tahdissa ja auttavat ajatuksiani
ja mielialaani valmistumaan siihen, mitä on tulossa. Näen itseni
ikäänkuin juhlallisessa saatossa, johon tuhannet äidit yhtyvät.
Urut soivat kirkossa, ja puistossa hehkuu ja loistaa kumman kirkas
paiste. Siinä näen korkean portin, jota vartioi kuolema -- ei
uhkaavana, ei synkkänä, vaan elämän vartijana, joka hymyillen seuraa
ohitse astuvia.
Utuiset parvet astuvat valon hohteeseen, kulkevat läpi kuoleman
portin, notkistavat polvensa kysyen:
-- Tahdotko?
Kuolema on heidän ystävänsä, ja hänen läsnäolonsa antaa korkean
mielen, joka kantaa kärsimysten taakkaa ja nostaa tuskien pauhaavasta
merestä tyyneen lepoon. Eikä sen suloisuudella ole missään vertaa.
Oi, olla äiti, rakastaa! Ilman näitä elämän ja kuoleman vaiheisia
retkeilyjä tuskan ja suloisuuden mailla ei elämä olisi jumalallista,
ei rakkaus suurta ja puhdasta.
Elävästi palaa mieleeni se uneni, jossa näin itseni vihreällä kedolla
ja Tajun ahnaiden, tuhoavien käsien vallassa, kun itse heittäydyin
hirviön raadeltavaksi ja tunsin tuskaista riemua menehtyessäni.
Nyt tunnen tuon pedon, jonka äidinvaistoni tuntemattomien voimien
avulla ennakolta loihti vertauskuvana eteeni.
Se peto on sama, joka siellä matalien ja kallellisten rakennusten
kaupunginosassa ilkkuu ja vaanii, saalista etsien, uhria vaatien
-- köyhyys, jonka ahnaat kädet ulottuvat toisinaan rikkaankin
vartioiduista ovista sisälle, onnellistenkin turvallisimpiin soppiin.
Eräs seimen äideistä tuli minulle valittamaan, ettei johtajatar
ottanut hänen poikaansa hoidettavaksi.
-- Onko lapsi terve? kysyin häneltä.
-- No, niin terve kuin rouvan oma poika tuossa, sanoi hän pidellen
lastaan sylissä.
Taju hääri ympärillämme ja kurkotti kädellään vaimon pienokaista.
Minä en huomannut lapsessa mitään erikoista ja menin seimeen asiaa
tiedustelemaan.
-- Poika on ollut tulirokossa ja kesii parastaikaa. Tartunta on
varma, sanoi ylihoitaja.
Minä tunsin veren pakenevan sydämeeni, ja huone musteni silmissäni.
-- Taju -- Taju!
Riensin kotiin ja kylvetin lapsen, tein kaiken voitavani ja kuitenkin
-- yhdeksän päivän päästä Taju sairastui.
Heikin täytyi muuttaa pois kotoa, sillä minä en tahtonut luovuttaa
Tajua sairaalaan enkä olisi voinutkaan. Minun oli nyt taisteltava
lapsesta. En saanut antautua mietteisiin, en syytellä, en kysellä.
Lapsen kuumeisessa maltittomuudessa tunsin unessa näkemäni pedon
kädet, jotka ulottuivat yli turvallisen kaupungin, tunkeutuivat
milloin mihinkin kotiin. Minä itse olin ne johdattanut luoksemme,
pannut alttiiksi kalleimpani; olinhan uhmannut ja tahtonut uhrata.
-- Taju-mees, äidin oma pikku mees!
Suuret, siniset lapsensilmät tuijottivat loistavina minuun, toisinaan
pelokkaina kuin olisivat nähneet jotakin outoa. Hän nytkähteli, ja
pieni käsi poltti sormiani. Hän kuiskasi:
-- Äiti, eteitettä on muttalaitia!
Aluksi en ymmärtänyt, sillä sydäntäni kouristi lapsen tuska,
mutta sitten muistin, että kaupungin laidassa oli kesällä ollut
mustalaisleiri ja että Mari oli niillä peloitellut Tajua.
-- Ei olekaan enää, Taju-mees, äiti ei niitä koskaan päästä. Pois
kaikki täältä!
Lapsen silmät laukoilivat laskiessani viileän liinan hänen otsalleen,
pieni käsi pujottautui käteeni ja toinen nousi posken alle, ja hän
nukahti.
Lepäsimme tuokion, haihduimme pois uinailuun ehkä minuutiksi, ehkä
tunniksi.
Tajun kuuman käden kosketus poskeeni herätti minut. Olin nukahtanut
polvilleni hänen vuoteensa vieressä, pääni hänen pieluksellaan. Näin
pojan silmät selkiselällään ja niissä kuvastui kauhu. Hän jupisi
jotakin käsittämätöntä. Heittäydyin hänen ylitseen kuin peittääkseni
vaaralta. Hätä ja kuoleman viima jähmetytti järkeni, olin avuton,
neuvoton. Lapsi näytti elottomalta, ja pienet nyrkit nytkähtelivät.
Kesken hätääni kaipasin -- vettä, en juodakseni tai itselleni,
vaan käsittämättömällä tavalla huojennukseksi tuskassamme. Enempää
harkitsematta käärin Tajun kylmään vesikääreeseen, vuodattaen
epätoivon kyyneliä. Mikään lääkäri ei ollut antanut sitä neuvoa.
Toimin itsetiedottomasti kuin unissakävijä ja uudistin kääreen monet
kerrat...
Kesti kauan, tunteja, ikuisuuden, yhä toivottomana odotellessani.
Nukkuiko lapseni, vai oliko hän tajuton? Kuume oli kuitenkin
laskenut, ja vihdoin hän sanoi selvällä äänellä: -- Poit muttalaitet!
Pikku urho huitoi käsillään vainolaisia ja painoi päänsä poskelleni:
-- Äiti ajaa poit, äiti ajaa!
-- Äiti ajaa, Taju-mees nukkuu.
Laiha pikku kätönen haparoi poskeani. Se oli kostea eikä kovin
kuuma. Suutelin sitä huojentuneena, ja kyyneleeni valuivat lapsen
kellertävään tukkaan. Me olimme onnelliset.
Senjälkeen tauti muuttui lieväksi ja vaarattomaksi.
Aika olikin, sillä voimani olivat lopussa. Jännitys laukesi,
ajatukseni lakkasivat toimimasta. Minä olin muuttanut toiseen
elämään, jossa unet ja houreet ajoivat takaa jotakin näkymätöntä, yhä
jatkuvaa ja uudistuvaa, aina samaa. Ja kuitenkin olin välittömästi
tietoinen Tajun läsnäolosta. Näin kuoppaset hänen poskillaan ja
kuulin äänen: -- Äiti tutuu. Taju tattoo maitoo!
Se ääni antoi minulle rauhan, haavekuvat haihtuivat, ja puolihämärän
huoneemme hiljaisuus tuuditti uneen. Jokainen hengenvetoni oli onnea
ja suloisuutta. -- Me kolme elämme jälleen, elämme kauan yhdessä.
Taju, pikku Apuni ja minä, me kolme yhdessä -- yhdessä!
Uhria ei otettu minulta. Ei tällä kertaa. Ei Tajuani, ei pientä
Apuani. Ja minä tahdon lepyttää pedon, uhmata sitä, antaa oman
itseni, elämäni, niin tahdon, ja se on rakas toivoni, kiihkeä haluni
ja onneni!
Vähitellen toinnuttuani ajattelin Heikkiä. Olinhan tuskassani
täydellisesti unohtanut hänet, ja ensi riemussakin olivat vain lapset
kaikkeni.
Heikki ei voinut tulla, lähetti vain kirjeitä ja kävi pihalla
kuulemassa vointiamme. Hän ei tahtonut näyttäytyä meille. Miksi ei?
kysyin itseltäni. Kirjoitin hänelle siitä.
Seuraavana päivänä tuli palvelija sanomaan, että lehtori seisoo
pihassa rouvan ikkunan alla. Pukeuduin nopeasti ja riensin ikkunan
ääreen.
Ensi silmäyksellä näin vain hänen vanhan, tutun koululakkinsa ja
kuluneen kesätakin, mutta kun katseeni pysähtyi kasvoihin, joiden
laihuus ja tuskainen ilme kouristi sydäntäni, käsitin hyvin, miksi
hän ei tahtonut näyttäytyä.
-- Oi, Heikki!
Työnsin ikkunan auki, vaikka oli kylmä, ja kääriydyin vuodehuopaan.
-- Heikki, oletko sinäkin sairas?
-- En suinkaan, vähän vain levoton.
-- Voi sinua! Ehkä on parasta, että nyt tulet kotiin ja Taju annetaan
sairaalaan tointumaan. Eikö niin?
-- Aioin sitä juuri ehdottaa sinulle. Ei minun vuokseni, mutta sinä
itse tarvitset lepoa ja...
-- Ja sinun läsnäoloasi. Niin me teemme.
-- Sinun aikasi on lähellä, ja se pienokainen voi joutua vaaraan.
Senkin vuoksi...
-- Apuni...!
-- Mitä tarkoitat?
-- Oi, en mitään erikoista. Sanon häntä vain Avuksi.
Taju vietiin sairaalaan kesimisen ajaksi. Mari seurasi häntä sinne,
ja huoneet puhdistettiin.
Oli kuin juhla talossa Heikin kotiin tultua, vaikka kaikki oli
arkikunnossa. Pukeuduin somaan siniharmaaseen aamunuttuuni, ja tukan
kampaaminen tuotti paljon vaivaa ja ponnistusta.
Olinko tosiaan niin huonossa kunnossa? Sääli itseäni ja Heikkiä
kohtaan nostatti kyyneleet silmiini, mutta samalla kohtasi minua
oma itseni vakavana syyttäjänä. -- Näin olet tahtonut. Etkö ole
tyytyväinen? Uhmaten olet heittänyt kotisi uhrialttarille. Rakkautesi
siihen, mitä sanot tunnossasi yhteisyydeksi ja jonka ahnaan pedon
armottoman kovia kouria olet saanut kokea, on vienyt sinut kuoleman
portille ja pakottanut hetkiseksi pysähtymään sen ääreen. Tällä
kertaa olet välttänyt ratkaisun, ensi kerralla -- kuka tietää...? Ja
kerallasi rakkaimpasi. Onko sinulla siihen oikeutta?
Kyyneleet kuivuivat silmistäni, ja surkea itseni sääliminen painoi
päänsä alas häpeissään. Oma itseni nousi kuitenkin otsa kirkkaana. --
Mikä on oikein, mikä väärin? Kun rakkauteni antaa minut, en silloin
hukkaan joudu eivätkä ne, jotka kanssani ovat.
* * * * *
Aikani lähenee ja minä luisun elämän arkimenoista syrjään. Sinä,
pikku Apuni, olet minulle uskollinen ja täydellisesti omani
ja kuitenkin jo itsesi, tunnen sen kaikessa. Maailma on tällä
hetkellä minulle muuten tyhjä, kun sieluni hapuilee ikuisuutta ja
äärettömyyttä. Sinä, pienokaiseni, olet tukeni, johon nojaan, sinä
täytät sieluni kiitollisuudella etkä salli minun koskaan tyhjiin
raueta. Sinähän olet minussa ja minun kauttani ja minä sinussa ja
sinun kauttasi. Sinä jäät ja jatkat elämääni, kun minä sammun. Ja
minä, minä elän tämän elämäni sinun vuoksesi, sinun ehtonasi, olkoon
tulevaisuus mikä tahansa.
Yksinäisyys on autuutta ja tuntuu suloiselta vasta silloin, kun
rakkaamme valvovat ympärillämme ja heidän ajatuksensa hellivät
olemustamme ja heidän sielunsa on meitä täynnänsä.
Heikki tuli kotiin, ja hänen kätensä kosketus on minulle lepoa. Hänen
hiljaiset sanansa elävöittävät mieltäni kuin valo pimeätä huonetta,
ja uudet ajatukset, uudet mieliteot, turhat oikut tulevat luokseni
kuin lapset koululomalle. Me loruelemme, naureskelemme, kyselemme ja
vastailemme. Me aterioimme kuin silloin -- vastanaineina ensimmäiset
kerrat näiden huoneiden pöydillä, kun emme vielä tienneet, mikä
pantaisiin ruokasaliksi. Heikki tahtoo auttaa, palvella minua, ja
minä puhun hänelle kuin omalle itselleni.
Oi, kuinka on ihanaa luopua omasta itsestään, päästä kuulemasta sen
ankaraa arvostelua, sen vaatimuksia...
Kaiken tämän ohella häipyy minusta ulkonainen elämä, ja hiljaisuus on
ympärilläni. Jokainen istuin tässä kodissamme kutsuu minua, jokainen
huone on kiitollinen saadessaan odottaa sitä, joka on tulossa. Tajun
vaunu on juhla-asussa ja kuuluu pikku Avulle. Sen untuvaisia vaippoja
hyväilevät meidän silmämme ja kätemme, ja salaperäinen, juhlallinen
odotus heijastuu sydämistämme kaikkialle tässä kodissamme.
Tämä on kuin unta, jota joskus olen nähnyt, kuin elämää, jonka olen
ennen elänyt -- tietämättä missä.
Ja kaiken takana on kuin järkähtämätön kohtalo -- hämärä aavistus: se
antaa, se ottaa!


V

Nyt on kaikki tuska ohitse. Se on kantanut minua uupumuksesta
toiseen ja vaivuttanut olemattomiin. Uusi heräämiseni on alkanut
jälleen huumaavana pauhuna ja ympyrässä kiertämisenä, paisuvana ja
supistuvana kokonaisuutena. Jokin taistelee minussa tätä alkeellista
ja kahlehdittua säännöllisyyttä vastaan ja pyrkii kauas pois. Joku
kutsuu minua, vaatii...
Pauhu lakkaa, ääretön valo ympäröi minua, näkyy laajat vedet, joiden
pinnalla välkkyy ja sädehtii, ja -- minä herään, tunnen itseni.
Ylläni liitelee pilviä, ja minä ikävöin. Ah -- sanaton tuska ahdistaa
minua, ja minä hapuilen avaruuden ääriä, tahdon tuntea maata, vettä,
puita.
Muistan synnyttäneeni pojan, ja samalla kohdistuu ikävöimiseni
häneen. Maa, vesi ja metsät huutelevat häntä, jota en missään näe, ja
kuitenkin hän kutsuu minua!
-- Äiti, äiti!
Minä tiedän: hän on jo nuorukainen ja huutaa äänellä, joka ei ilmassa
väräjä, josta ei tiedä, mistä se tulee. Näen loppumattomia metsiä,
vesiä, koskia, maata; etsin, etsin kiireisesti. Tutkin vuoret,
kummut, laaksot, pimennot, rannat. Tyhjää, tyhjää on kaikkialla, ja
kuitenkin tuntuu kuin hän olisi siellä läsnä.
Ikäväni kalvaa minua, se on kuin janoa, jota en saa sammuttaa.
Tahtoisin koskettaa hänen kättään, tuon poikani, joka kutsuu.
Tahtoisin katsoa hänen silmiinsä ja painaa hänet povelleni. Janoni
kiihtyy, tuskani yltyy.
Viileiden lähteiden vesi ei voi sitä vaimentaa, ei vuorien siimes
kuumettani lauhduttaa, ei laajojen ulappain raikas tuuli olemustani
hyväksi huuhdella.
Samoan liikkuvana, ruumiittomana olentona, laskeudun yhä lähemmäksi
maata ja tunnen yhtyväni sen leppoisaan viileyteen, haihdun siihen ja
taistelen näkymätöntä voimaa vastaan.
* * * * *
Heräsin -- missä olin? Tunnustelin peitettäni, vuodeverhoni heilahti,
pielus poltti, tahdoin nostaa päätäni. Olin siis uneksinut tämän
kaiken.
-- Tästä se apu tulee! kuulin Heikin äänen sanovan.
-- Apu! huusin voimieni takaa, ja elämä palasi, syöksyi minuun
käsiksi ylivoimaisena ja nujertavana, painoi minua niin että luulin
luhistuvani vuoteeni kera.
Samassa vuodeverho siirtyi syrjään, ja minä näin Heikin, jolla oli
pienokainen kämmenellään, ja pienen kylpyammeen. Heikki oli nostanut
lapsen kylvystä ja kaatoi kannusta vettä sen päälle. Mari seisoi
vieressä, vaippa valmiina, kietoakseen sen lapsen ympärille. Heikki
oli paitahihasillaan, silmälasit hikisinä lämpöisen veden höyrystä.
Hän haparoi laskiessaan vesikannua lattialle, ja lapsi siirtyi hänen
toisesta kädestään Marille.
Verho painui jälleen paikoilleen, kun Heikki astui vuoteeni ääreen.
-- Jaha, sinä olet herännyt! Silmäsikin ovat nyt toisenlaiset.
Lääkäri sanoikin tänään tulevan käänteen. Nuku, nuku vain!
Ääni tuli kaukaa, ja minä tunsin kalvavaa nälkää. Sanoin: -- Nälkä,
minun on nälkä!
Heikki painui ihan suuni eteen ja hymyili. Minua nauratti se, että
Heikki kylvetti lasta. Se huvitti minua vielä nieleskellessäni
jotakin virkistävää, en tiennyt mitä.
Vähitellen siirtyivät äänet lähemmiksi, ja ihmiset tulivat tutuiksi;
minun ei tarvinnut enää voimieni takaa heille huutaa.
-- Heikki, tuohan tänne Apu?
Heikin kasvojen hämmentynyt ilme sanoi selvästi, ettei hän
ymmärtänyt, kenestä oli puhe.
-- Apu -- -- niin, lapsi!
-- Siunatkoon, rouva jo puhuu! kuulin Marin sanovan, -- ja kysyy
poikaa. Eikös rouva Tajua...?
Äkillinen kipu vihlaisi olemustani.
-- Taju, Taju!
-- Hiljaa! kuului taas Heikin ääni, -- ei vielä, rakkaani!
-- Pienokainen...!
Ja Heikki toi hänet pulloineen viereeni.
-- Näetkös, kuinka se ihmettelee? Ja suu käy kuin sepän palje. Siitä
sitä miestä paisuu. Mutta nyt sinä kai väsyt. Vienkö pojan pois?
Minua niin nauratti Heikin touhu. Se oli niin kummallisen hupaista.
Huohottava ilonilmaisuni oli aivan ehdotonta. Se vapautti.
-- Että sinä kylvetitkin, Heikki!
-- Kukas täällä muuten? En uskaltanut luottaa akkaväkeen. Ja tahdon
myös olla aina lähelläsi.
Nyt minua itketti.
Heikin tuli paha olla. Hän siveli peitettä ja kohensi pielusta, ja
sitten hän syötti minua omin käsin.
-- Olenkos ollut kovin heikko? kysyin. -- Ei puhuta siitä nyt, syö
vain.
-- Sinä itse olet niin laihtunut.
-- Kyllähän lihoon jälleen. Kello on tässä vuoteesi vieressä
pöydällä. Nuku nyt ja jos jotakin tarvitset, soita. Minä asun
salissa. Pojilla on minun kamarini, etteivät häiritse sinua.
-- Pojilla, se kuuluu niin somalta.
Toipuminen edistyi hitaasti. Ensin hiiviskelin kamarista saliin,
esineistä kiinni pitäen. Kun Heikki riensi apuun ja toimitti minut
nojatuoliin, tunsin itseni ihmiseksi.
-- Täällä on komeampaa kuin ennen, järjestetty uudestaan. Tuo sohva
ihan itsekseen ja suuri matto sen edessä on rohkeata ja rauhoittavaa.
Sinä osaat.
-- Älä puhu niin paljon, sinä rasitut! varoitti Heikki.
Tämä huolenpito oli kuin lämpöinen vaippa. -- No, puhu sinä, minä
kuuntelen. Kerro, mitä on tapahtunut?
-- Ei ole mitään erikoista sattunut. Kaikki on hyvin jälleen, kun
sinä paranet.
Hänen äänensä oli oikein riemuisa.
-- Sano, miltä tuntui olla kotoa poissa?
-- Mieluimmin olen siitä puhumatta. Vaikeata on muistella ainaista
levottomuuttani, joka ahdisti minua yöt ja päivät. Vapisin
seistessäni tuolla pihalla, odotellen sanaa voinnistanne. En
uskaltanut puhelimella, se olisi ehkä häirinnyt. Illalla myöhään
kävin toteamassa, että yölamppu paloi ja teillä oli kaikkea, mitä
tarvitsitte.
-- Heikki-parka, sinä olet nyt ollut isänä ja äitinä, hoitajana ja
tohtorina.
-- Monta on ollut uutta ammattia.
-- Kuinka ihmeessä sinä kylvettämäänkin yllyit?
-- Sillä asialla on oma tarinansa. Marinhan piti kaiken järjen mukaan
osata hoitaa pikkumiestä, ja hän olikin kovasti touhussa, mutta kun
käskin mittaamaan kylpyveden lämpöä, mutisi hän jotakin herrasväen
älystä ja aikoi pistää pojan ilman muuta veteen. Minusta se höyrysi
liiaksi. Sieppasin mittarin ja pistin veteen, elohopea lensi
kuuteenkymmeneen asteeseen, ja eukko oli jo ennättänyt laskea pojan
varpaat veteen. Lapsi huusi...
-- Siunatkoon sentään!
-- Sen koommin en ole uskaltanut olla kauan poissa kotoa, ja kun
menin tunneille, vannotin sairaanhoitajaa, että hän olisi luonanne.
-- Sinä olet antanut pojan minulle uudestaan, Heikki.
-- Eikö se ole yhtä hyvin minun kuin sinunkin? Olen saanut ihan
uusia vaistoja tällä ajalla. Tajusta ja minusta on tullut myös hyvät
ystävät -- silloin kun emme riitele. Iltanukkuminen on, näes, hyvin
kriitillinen tilanne. Juttua riittää tavattomasti. Eilen illalla,
kun rupesin oikein kovaksi, että nyt pitää olla hiljaa, sanoi se
veitikka: 'Eiköt nyt enää rukoillaka taa?'
Minua nauratti, ja heikkouteni tuli jälleen ilmi.
-- Älä naura, varoitti Heikki.
-- Minä sanon kuin Taju: -- Eikös nyt enää nauraakaan saa?
-- Sinun sairautesi on ollut hirmuisen vakavaa laatua, ja nyt sinä
menet jälleen levolle.
-- Kiitos, Heikki, minun on niin turvallista ja mieluista totella
sinua!


VI

Aika virtaa nopeasti kuin vuolas joki, jonka pinnalla elämämme pieni
alus kiitää. Antaudumme täydellisesti hetkien ja päivien vietäviksi
niiden lukua laskematta. Mitä se hyödyttäisikään? Huominen eroaa
tuskin missään suhteessa tästä päivästä, ja kummallakin näyttää silti
olevan oma täyteläinen erikoisuutensa, omat pikku huolensa ja ilonsa,
jotka syöksyvät toisinaan ryöppynä ylitsemme, toisinaan taas soluvat
tasaisina ja hyväntuulisina virran mukana.
Meidän oma maailmamme, lapset, Heikki ja minä, olemme nyt kerta
kaikkiaan kokonaisuus, ja me tunnemme liittyvämme yhä kiinteämmin
toisiimme.
Meille näyttää kehittyvän yhä selvemmäksi ominainen
maailmankatsomuksemme. Se tarkastelee ulkomaailmaa mielellään etäältä
arvostelevana, hiukan ivaillen eristetyssä asemassaan, josta ei
herkästi luovuta, koska se suo meille oman vapautemme noudattaa
viattomia mielitekojamme. Samasta syystä emme myöskään tartu
ulottuvissamme oleviin ulkonaisiin etuihin, vaikka pikku aluksemme
onkin perin työläs hoidettava, vaatien Heikiltä ja minulta täyden
ponnistuksen ja valppauden.
Ja kuinka pikkumiehet jo osaavat olla käskijöitä, vaatijoita,
ikäänkuin olisivat tietoisia vaikutusvallastaan minuun, valitakseen
juuri ne sanat, ne liikkeet, ne luottavan avuttomat vetoamiset,
kyyneleet ja hymyt, joita en voi vastustaa, en silloinkaan, kun
päivän työt ja rauhattomuus on vienyt voimat niin tyyten, että tuskin
jaksaa jalkaa jalan eteen nostaa.
Heidän ulkoasunsa, vaatteensa, terveytensä, iloisuutensa ovat minulle
yhtä tärkeitä kuin ilma hengittääkseni. Istun koneeni ääressä väliin
päivät perättäin myöhään yöhön tyydyttäen intohimoista haluani saada
valmista, nopeasti jotakin näppärää ja hauskaa, josta sitten itse
enimmin nautin, kun pojat uusissa tamineissaan ovat entistä somempia.
Heidän reippautensa vapisuttaa minua ylpeydellä ja minä kuvittelen
heissä jo ilmenevän niitä mahdollisuuksia, jotka kerran kehittyneinä
ominaisuuksina antavat minulle oikeuden heistä todella ylpeillä.
Tämä minun uskoni on taika, joka tekee meidät aivan välttämättömiksi
toisillemme. Se liittää meidät järjellä ja tunteella tajuttavasti
yhteenkuuluviksi, niin että heidän elämänsä on minun elämääni, heidän
ilonsa ja surunsa minussa kajahtavaa, heidän liikkeensä, äänensä,
unensa, onnensa ja vaaransa kuin heijastusta, joka ulottuu minuun
läheltä ja kaukaa.
Meidän yhteinen elämämme on kuin soittokone, jossa soinnut ja
kosketus saa alkunsa milloin heidän, milloin minun puoleltani.
Heidän näppäyksensä, olkoon se kuinkakin kevyt tai hapuileva,
saa silmänräpäyksessä olemukseni väräjämään. Heidän sielunsa
sointupohjasta helähtää elämän sävel, painellessani rakkauden lakien
mukaan niitä ääniä, joita on itsessäni ja samalla heissä. Elämämme on
kuin satua ja samalla loppumatonta työtä ja itsensä unohtamista.
Toisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta
elämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka
loisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita
minua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua
korkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni
lapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä
heidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja
luonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi
heidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.
-- Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, -- niin se on suuri, suurempi
kuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu...
* * * * *
Kuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän
päästä havaita.
Hän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta,
lähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset
ja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen
kirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu
hävisi.
-- Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.
-- Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.
-- Mitä sitten?
-- Kirkkoa.
-- Minne?
-- Hiekkaan.
Taju levitti suuret silmänsä kuin ihmetellen minun levottomuuttani
ja tarttui levollisena käteeni, kun lähdin viemään häntä kotiin,
jatkaakseni sitten tutkimuksiani.
Kului monta tuntia harhaillessani kaupungilla, kunnes Apu
iltapäivällä asteli vastaani esplanaadilla.
-- Missä sinä olet ollut? sain sanotuksi kumartuessani ottamaan hänet
syliini.
-- Olisinhan minä tullut! oli hänen varma vakuutuksensa.
-- Missä ihmeessä sinä olit?
-- Rakentamassa.
-- Mitä sinä rakensit?
-- Hiekasta taloja.
-- Missä?
-- Saunan edessä.
-- Kuinka sinä sinne löysit?
-- Minä hain sen.
-- Mutta kuinka?
-- Ne hakkaa.
-- Eihän äiti kuule.
-- Hevonen vie hiekkaa.
-- Sinä veitikka! Ja minkä näköinen sinä olet? Savessa ja porossa ja
housunläppä repsottaa takaa. Nappi on pudonnut vasemmalta puolelta.
Me olimme keskellä esplanaadia, josta olin häntä epätoivoisena
etsimässä, ja ihmiset hymyilivät ymmärtäen seikkailumme
perinpohjaisuuden.
Oli aloitettu muuan uusi rakennus, eikä se ollut varsin lähelläkään.
Sen hän oli vainunnut ja seurannut hiekkakuormia. Niitähän kulki
meidän ohitsemme nytkin katua pitkin. Apu oli tepsutellut mukana, yhä
ajatellen omaa taloaan, ja sitten kaikenlaisten rakennustarpeiden
keskellä tyydyttänyt leikkimishaluaan koko päivän.
Kuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella
valloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.
Vasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä,
tulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.
-- Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!
-- Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.
-- Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos
joku menee kauas kotoa.
Apu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.
* * * * *
Tätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on
levitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun
on ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni
olla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku
sormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä
eteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin
puistossa juostessamme.
-- Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.
-- Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.
-- Sinä olet tuhma, eihän paavi tanssi! inttää Taju.
Apu hakee punaisen kahvipannumyssyn pöydältä, painaa sen päähänsä
ja riipaisee eteisen naulasta väljän kauluksen, jonka levittää
hartioilleen. Sitten hän hyppii lattialla huutaen:
-- Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!
Sillä aikaa minä ehdin hiukan kahmaista tietoja Vatikaanista, ja
meidän retkeilymme jatkuu pikkuhiljaa.
Apu on maltiton ja tiedustelee kesken kaiken, kuinka suuri maailma
on, ja sitten hän alkaa laskea mustia kaupunkien merkkejä.
Pääkaupungit nimitellään siinä ohimennen tarkalleen ja niiden
väkiluku. Taju on apuna laskemassa kaupunkeja, mutta lukumäärä paisuu
liian suureksi, ja maailman suuruus häipyy meiltä toistaiseksi.
-- Mennään Amerikaan! huudahtaa Apu ja yltyy sitten kertomaan:
-- Paha poika meni ostamaan pullaa. Ja sitten se söi sitä. Siinä oli
nuppineuloja. Siitä se poika suuttui ja lähti Amerikaan. Ja kun se
tuli sinne, niin Amerikan portti oli lyöty kiinni. Ja sitten se poika
purjehti Atlantilla, eikä sillä ollut äitiä. Merestä nousi Vaara ja
tarttui pitkällä kädellään sen pojan niskaan ja pisti pohjaan.
-- Sinä valehtelet! julisti Taju.
Samassa he yltyivät kahden purjehtimaan suurimpiin satamiin,
ostivat ja möivät valtamerien takaisia tavaroita eikä Itä-Intian
komppania ole suinkaan tehnyt suurempia kauppoja eikä ottanut
haltuunsa laajempia alueita kuin Taju ja Apu salin lattialla. Enkä
usko kuningatar Victorian olleen niinkään ylpeän ministeriensä
voitokkaasta politiikasta kuin minä olin poikieni maailmanmatkoista.