Uhri: Perheromaani - 10

Total number of words is 3707
Total number of unique words is 1880
23.9 of words are in the 2000 most common words
34.1 of words are in the 5000 most common words
38.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
palkitaan, sanoi hän hymyillen.
-- Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.
-- Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.
Viipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet
aukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse
kulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.
-- Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.
-- Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. -- Ajuri vie teidät
ystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti
lakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.
Hän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se
toivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin
melkein iloisella mielellä.
-- Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan
merkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja
tavattuani hänet kotona.
-- Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut.
Näin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia
tosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä...
-- Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?
-- Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.
-- Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.
-- No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan,
lauhdutti Maija.
Hän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään
hän tavallisesti asuu meillä.
Kerroin hänelle junassa sattuneesta kohtauksesta ja kysyin, tunsiko
hän sellaista miestä.
-- Ei ole kunnia..., vastasi hän, -- eikä niihin herroihin voi
luottaa.
Intoni ja iloni oli kuin tyhjää unta, ja uusi levottomuus palasi
entistä pahempana.
-- Onko Apu siis vaarassa? kysyin. -- Tiedätkö mitään?
-- Koko kaupunki tietää ja puhuu, mutta hiljaa.
-- Avustako?
-- Kaikista vangeista meillä on tieto. Minä olen erikoisesti
huolehtinut juuri Avun asiasta.
-- Oi, kiitos!
-- Älähän nyt hätäile. Ei pojallasi tällä kertaa ole pahaa vaaraa.
-- Entä ruoka ... saako hän sitä vankilassa?
-- Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt
hänelle säännöllisesti.
-- Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!
-- Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli
totisesti tärisyttävää.
-- Onko ollut selkkauksia?
-- Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä
juttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja
satuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan
välissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma
katseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä
kuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä
ajattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle,
kylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en
voinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen
vankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.
-- Mikä onni, että tunsit hänet.
-- Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen
kanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä
he vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten
elämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.
-- Huh, ja Apu...!
-- Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli
jäänyt tavaroiden joukkoon.
-- Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi
kaameana sydäntäni ahdistamaan. -- Missä se nyt on?
-- Hän keksi kyllä keinon saadakseen sen haltuunsa. Uhkarohkea poika!
-- Mitäs luonteelleen voi, sellainen hän on aina. Kuinka hän...?
-- Herra Ylänteen rouva toi vankikoppiin ruokaa joka päivä, ja Apu
kysyi tarkastettiinko häntä. "Ei suinkaan, miksi niin?" kysyi rouva
Ylänne. Sitten Apu kertoi pelostaan, ja rouva Ylänne lupasi ottaa
paperin mukaansa pois vankilasta. "Mutta millä keinoin tuon paperin
saamme tänne?" sanoi herra Ylänne.
-- Apu oli sitten lyöttäytynyt juttusille vahdin kanssa ja pyytänyt
saada tavarainsa joukosta erään kirjan. Hän oli mukamas lapsena
oleskellut Amerikassa monta vuotta, ja siksi hän nytkin kuljetti
mukanaan matkalukemisena englantilaisia romaaneja. Ja vahti oli niin
yksinkertainen, että lähetti noutamaan Avun kaikki tavarat hänen
koppiinsa.
-- Jännittyneinä he tutkivat sitä kirjaa, jonka päällyslehden ja
kannen väliin Apu oli pistänyt vaarallisen paperinsa, ja siellä se
vielä oli tallella. Seuraavana päivänä rouva Ylänne vei sen povessaan
kotiinsa.
-- Se vaara on siis vältetty. Ajattele, jos se olisi joutunut
punaisten käsiin!
-- Apu olisi varmasti ammuttu, sanoi Maija. -- Minä vain pelkään
sittenkin sitä paperia, jos juttu tulee punaisten korviin, sillä
joka puolellahan siitä seikkailusta puhutaan. Eihän rouva Ylänne ole
voinut pysyä vaiti.
-- Meidän pitää käydä häntä tapaamassa.
-- Ensi työksemme, varmisti Maija. -- Jos olisin uskaltanut hävittää
sen paperin, olisin jo aikoja... Ylänteen kotia pidetään silmällä, ja
tarkastus voi tapahtua koska tahansa.
Me menimme heti samana iltana tavoittamaan rouva Ylännettä ja saimme
levottomuutemme aiheen käsiimme. Se oli hyvin näkyvällä paikalla,
valokuvatelineen välissä pöydällä, ja pilkisti esiin houkuttelevalla
tavalla. Me poltimme sen juhlallisesti uunissa ja palasimme
rauhallisempina Maijan kotiin.
-- Sinä et voi aavistaa, missä jännityksessä minä olen nämä viimeiset
kymmenen päivää elänyt, sanoi hän.
-- Onko vielä jotakin vaarallista? kysyin uudestaan levottomana.
-- On ollut -- paljon. Seuraavana päivänä meni pastori jälleen
Apua tapaamaan mainiten hänen nimensä. Siellä vastattiin, ettei
ollut ketään sennimistä. "Työmies Rantanen on tuotu tänne eilen, ja
hänet on jo tuomittu. Ensi yönä se pannaan täytäntöön", selitettiin
lisäksi. "Viekää minut hänen puheilleen", pyysi pastori.
-- Ihmeellistä! Mitä se merkitsi? kysyin kauhuissani.
Pastori vietiin työmies Rantasen ja Ylänteen huoneeseen. Työmies
Rantanen oli juuri Apu.
-- Kuinka sellaista voi sattua?
-- Apu oli antanut heille sennimiset paperit.
-- Voi taivas? Miksi?
-- Hän oli aluksi pelännyt tuon sotilastodistuksensa vuoksi, ja
sitäpaitsi hänellä lienee ollut jokin muu syy salata nimensä. Kenties
hänelle on sattunut joitakin seikkailuja matkallaan itäistä rintamaa
kohti.
-- Kerro nyt pian! Minä tuskin uskon, että Apu on pelastunut.
-- Pastori kertoi sitten työmies Rantasen tuomiosta vahdin
läsnäollessa. Silloin Apu oli aluksi hämmentynyt, mutta pian vetänyt
esille toiset paperit matkatavaroista, jotka hän juuri oli saanut
haltuunsa. Niissä oli hänen passinsa, työtodistus ja valokuva. "Tässä
on totuus", sanoi Apu, "eikä miestä toki väärällä nimellä ammuta".
-- Vahti oli silloin kohta lähettänyt ilmoittamaan asianomaisille.
Mutta pastori ei luottanut siihenkään. Hän vartioitsi ulkopuolella
koko yön, kävi vain pikimmältään minulle ilmoittamassa.
-- Voit kuvitella mielentilani sinä yönä. Luulin kuulevani
laukauksia. Ja Apu, ihan sellaisena kuin olin nähnyt hänet
pistinniekkojen saattamana, oli edessäni, seisten ammuttavana.
-- Voi voi, kuinka se selvisi?
-- Pastori tuli aamulla varhain tänne ja kuiskasi minulle ovessa:
"Pelastettu!" Samassa lysähdin polvilleni, ja pastoriparka sai
hoidella minua, vaikka itse oli viluissaan ja nälissään, ääni ihan
käheänä.
-- No kuinka se oli selvinnyt se Avun asia?
-- Hm, punaiset ovat suuria lapsia, julmia ja herttaisia, aina kuinka
sattuu. Tuomio oli peruutettu ilman muuta, ja ne Rantasen paperitkin
jäivät penkomatta. Ei edes kysytty, mistä ne oli saatu. Apu oli vain
nauranut ja sanonut vahdille: "Taisin kiireessä kietaista ylleni
väärän takin, ja sen taskusta te sitten ne otitte."
-- Sitten Apu oli noilla papereilla sytyttänyt savukkeensa ja antanut
vahdille koko laatikollisen.
-- Onko sillä raukalla ollut rahaakaan?
-- Minäkö häntä siellä nyt rahatta pitäisin, sellaisessa loukussa?
sanoi Maija.
-- Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut
kuin omasta pojastasi.
-- Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä
vanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen
tuollaisen rakkaan pojan puolesta.
-- Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia
Maijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori ... milloin
ja missä saan häntä kiittää?
-- Ehditäänhän tässä.
Näin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin
tultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio
peruutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty
vapaaksi.
Aamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun
hämmästys, kun hän näki minut.
-- Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.
Vahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa,
kuinka asian laita oikeastaan oli.
-- Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän
parranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla,
juttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.
-- Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi,
vastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.
Puhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että
vahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä.
Samanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.
Yritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun
vapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli
sekamelskaa.
Minussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi
jotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet
olin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.
Kotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu
luottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä
ilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.
Pistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten
tutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne,
tuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai
ehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli
esille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.
Koko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneet
Avun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.
Hän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoi
palata muistiin.
-- Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin
hänelle.
En voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot
vanhoiksi.
-- Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla... Siitä ei ole hyvä puhua,
sanoi hän vältellen. -- Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.
-- Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.
-- Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun
töksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat
varoituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa.
Toverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten
laukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä
pääsivät. Luultavampaa on sentään...
-- Entä sinä?
-- Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli
elävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.
-- Ja sitten sinua kuulusteltiin.
-- Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin
häkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi
määrättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna
marssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme
toisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin
julmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin,
että hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään.
Minun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä
rintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.
-- Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos
uudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä
kohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän
minulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa
lähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas
kiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.
-- Hm, myhähti Taju. -- Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.
-- Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi
pyrkisin, vastasi Apu.
Hän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja
toimintahalu oli poissa.
-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.
-- On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.
Hän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse
muuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi
yhtä saavuttamattomana.
Mitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä
ei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään,
ei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa
syvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka
paljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!
Kun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut
jotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.


XII

Kuinka kummallisesti kaikki tuntui epätodelliselta. Päivät vierivät
yhä valoisampina kevään luvattua vapautta kohti, ja kuitenkin asui
raskas suru ja tuska kansan katseissa.
Avun mieliala pysyi painuksissa ja vaikutti minuunkin masentavasti.
Heikki huomasi myöskin tämän alakuloisuuden ja ehdotti, että
kutsuttaisiin vieraita.
-- Ehkä se repäisee pojan irti tuosta jurotuksesta, sanoi hän.
-- Voimmehan yrittää, vaikken minä sitä usko. Se on niin syvällä --
ehkä ikuisiksi ajoiksi hänen sieluunsa painunut.
-- Tuossa iässäkö? Älä nyt haudo sellaisia luuloja, varoitti Heikki.
-- Jospa tietäisit, kuinka raskasta lapsen murhe on nähdä! -- Vaikka
onkin, niin ei siitä saa puhua! huudahti Heikki kärsimättömänä, ja
nyt vasta ymmärsin, kuinka levoton hänkin oli Avun mielialasta.
Joukko nuorta väkeä kerääntyi kotiimme, ja pojilla oli täysi puuha
heidän vastaanottamisessaan. Näytti siltä kuin Apu olisi mielellään
ollut mukana ja tahallaan heittäytynyt reippaaksi.
Mutta kun kaikki oli valmiina ja leikki käynnissä, vetäytyi hän
syrjäiseen soppeen, ikäänkuin olisi unohtanut ympäristönsä.
Leikittiin postia, ja pieni pielus lensi jostakin hänen päähänsä.
-- Posti toi uneksijoita! sanoi heittäjä.
Apu heitti sen hidastellen takaisin lausuen harvakseen:
-- Posti toi onnellisia tietämättömiä! Mutta hän sai postin yhä
uudestaan. Se toi "sotavangin mietteitä, Lemminkäisen päiväkirjoja,
Graalin ritareita, mustaa mieltä ja tervasydämiä"... Näin syttyi
täysi sota Avun valloittamiseksi, eikä hän saanut olla hetkeäkään
mietteissään. Hänet karkoitettiin keskilattialle ja ympäröitiin
piirillä. Joku istuutui pianon ääreen, ja toinen komensi: -- Soita!
-- Mitä? kysyi komennettu.
-- Riemuhymni!
-- Ja niin edespäin! huudettiin toisaalta. -- Ja varsinkin valssia!
Se oli tuskin sanottu, kun jo parit kiitivät lattialla ja Apu oli
tempaistu mukaan. Hän tanssi rajusti, "lennätti" entiseen tapaansa,
mutta siinä oli jotakin outoa, liiaksi kiihkeätä. Ja hänen äänensä
kuului ylinnä muita, kasvot hehkuivat, ja silmissä paloi uhmaava tuli.
Tämä ilonpito huolestutti minua enemmän kuin hänen miettiväisyytensä
ja synkkyytensä.
Säde oli siitä myös tietoinen.
-- Täti, onko Apu jostakin pahoillaan? kysyi hän minulta hiljaisella
äänellä arasti ja kainosti kuin olisi pelännyt ilmaista sydämmensä
syvintä salaisuutta.
Kuinka hän oli minulle kallis tuon tunteen vuoksi, koska se ilmaisi,
että Apu oli hänelle todella rakas.
-- Voi, lapsi, kotiin palattuaan hän on ollut niin synkkä ja miettii
yhtä mittaa.
-- Minkätähden?
-- On syitä, joita emme saa pyrkiä koskettamaan, kipeitä haavoja...
Säde vaikeni ja palasi toisten tyttöjen pariin, ja minä jäin
ihmettelemään, että hän noin osasi peittää nousevan murheensa.
Illemmalla kuiskasin hänelle:
-- Älä ole milläsikään. Avulla on lapsesta saakka ollut säälintunne
voimakkaampi kuin muilla ihmisillä, ja sinä ymmärrät, että sota...
-- Kyllä käsitän, mutta Apuhan on aina ollut niin luja ja
perinpohjainen, sanoi Säde.
-- Ehkä juuri sen vuoksi tämäkin tunne nousee niin voimakkaana
hänessä.
Tunsin vaistomaisesti, että Avun mielentila vaikuttaisi
vieroittavasti Säteeseen, mutta tuota outoa iloisuutta ei riittänyt
kauan. Apu erkani äkkiä nuorisoparvesta ja piiloutui pimeään
huoneeseeni.
Jotakin oli kuitenkin voitettu pienellä ilonpidolla. Jännityksen
kärki taittui ja pojat neuvottelivat saksalaisten vastaanotosta. Se
kiinnitti myös Avun mieltä.
-- Menetkö taas toisten mukana taisteluun? kysyin häneltä.
-- Menen, kerran tästä kurjuudesta pitää tulla loppu, mitä pikemmin
sitä parempi, vastasi hän.
Vapautuksen toivo kävi yhä varmemmaksi ja meikäläisten mieli oli
päässyt raskaan talven taakasta. Mutta sittenkin tuntui kaikki
epätodelliselta, kuin unelta tai haaveelta, josta hapuillen pyrki
tavoittamaan todellisuutta eikä uskonut, mitä silmin näki ja korvin
kuuli.
Avun omituinen mielentila ei muuttunut sen kummemmaksi, ja vähitellen
pidinkin sitä aivan luonnollisena. Hän kävi minulle siitä vain
rakkaammaksi ja läheisemmäksi.
Hänkin tajusi vaistomaisesti tämän, katsoi silmiini luottavaisena ja
nyökkäsi kuin olisin sanonut jotakin.
Vanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja
minä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja
mitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin
valloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä
eikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä
ollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo
menneet.
Avun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä
hänet komennettiin Sörnäisiin.
-- Ei surmata...! sain sanotuksi hänen lähtiessään.
-- Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni -- eikä
vastakaan!
Hyvä Jumala -- mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se
oli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein
kuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.
Mutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli
niin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin
voimakas?
Näiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää
mukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että
rakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten
alttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn,
toiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.
Ja murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä
konekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.
Keskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään
täysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon
ullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää,
ajoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten
merkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin
valtaus jo oli tapahtunut.
Kuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta
oli nähdä omaa kansaansa vangittavan... Tavatessani pitkän,
toivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun
mielialan. Se oli nyt minunkin.
Iloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin,
joka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.
Mitä oli oikeastaan tapahtunut?
Turha kysellä, raskas havaita todeksi.
Apu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä.
Tuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat
puuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken
heidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän
terveytensä kärsi.
Apu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa
tilapäisissä kasarmeissa.
-- Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. -- Voin kestää
siinä kuin toisetkin.
Taju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä
hyväksynyt.
-- Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä
liiasta uhraavaisuudesta.
Ja ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen
mielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.
Ja kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla
ja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki
istui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka
liike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti
siellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä
hilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat,
ja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki
ja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.
Taju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin
tyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.
Vasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat
kertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin
kuvitellut.
-- Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.
-- En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa
ennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. -- Ei mahdu
enää vaikka itkisi!
-- Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse
ollut mukana missään vangitsemispuuhassa.
-- Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä,
ja itse ne niitä toivat, ja sanoin: "menkää nyt, minne mahtuu ja
nopeanlaisesti!" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.
-- Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä
omaan nilkkaasi, sanoi Taju.
-- Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.
-- Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja
kauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.
-- Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.
Aika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä
päivänä tuli sanomaan minulle:
-- Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi
mahdottomaan tehtävään.
Hänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja
syvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta
mielestä.
-- Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua
heti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.
-- Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät...
-- Eihän, ei sinun -- kuka tahansa muu -- ehkei kukaan, et sinä!
-- Ei siinä kysytä minun mieltäni.
-- Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.
-- Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus
tulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.
-- Mitä sinä aiot?
-- En ainakaan ampua aseettomia -- usein syyttömiä -- omaa kansaa!
-- Jos täytyisi -- -- mitä sitten teet?
-- En vielä tiedä.
Tämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun
ja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti
siltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan,
tahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.


XIII

Tämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä
päivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus
Santahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle
itselleenkin.
Eräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi.
Näin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea
lohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin,
se oli kohdistunut poikaani -- nuorukaiseen, jonka äänen kuulin
kutsuvan: -- Äiti, äiti!'
Se oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä
Avun enkä Tajun ääneksi.
Se soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku
paisui kaikkeuden täytteiseksi.
Kaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven
liepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.
Ääni kutsui yhä: -- "Äiti, äiti!"
Se oli kuin hukkuvan ääntä, kuin kuolemassa ikävöivän kutsua.
Käteni ojentuivat häntä tavoittamaan, ja minua poltti halu saada
nähdä hänet, koskettaa!
Kaipauksen huuto pusertui rinnastani.
Heräsin siihen. Mutta tuskaa jatkui yhä, en päässyt siitä irti.
Se oli iskenyt minua raatelemaan herkeämättömänä, yltyvänä
epätoivoisuutena.
Nousin, pukeuduin, herätin perheen jäsenet, olin kuin mieletön
kärsimyksessäni, joka kidutti minua hetkeksikään hellittämättä.
Voi, olinko menettänyt järkeni? Ei, ei, olinhan siitä ehdottomasti
varma. Ajatukseni riipoivat minua entiseen ja nykyiseen, kysymykseni
lensivät vaanivina, vertailevina ja nostattivat aavistuksen,
sitten selvän tajunnan. Tämä oli merkinanto, huuto, varoitus --
onnettomuus uhkasi, joku tuhon isku oli lähellä! Puhuin siitä
Heikille. Tuskallinen vaitiolo ja epätoivoinen torjuminen, taistelu
näkymättömien voimien kanssa oli meille nyt yhteinen.
Tunsimme kohtalon raskaan käden painuvan hitaasti meitä kohti, ja sen
käyristetyt sormet uhkasivat otteellaan.
Heikki mutisi:
-- Rauhoitu, eihän ole mitään vaaraa!
Ja kuitenkin hänen kalpeutensa ja kangertavat sanansa ilmaisivat että
kolkko aavistus yhä piti häntäkin vankinaan.
Päivä oli jo kulunut puolilleen ja mielentilani vaimennut raskaaksi
surumielisyydeksi. Heikki oli lohdutellut, todistellut ja moittinut
minua mielettömistä arveluistani.
Mutta kaikki ulkonainen luisui ohitseni koskematta tai liikuttamatta
minua. Oli vain yksi ja varma olemassa -- aavistukseni.
Apu tuli tapansa mukaan kotiin. Näin heti hänen ilmeestään, että
hänen mielensä oli keventynyt.
-- Tänään sinä näytät iloisemmalta, sanoin.
-- Nyt minä olen keksinyt pääsyn tästä pulmasta.
-- Oletko? Ja kuinka? kysyin jännitettynä.
-- Lähden Vienan-Karjalaan. Sinne menee meitä paljon!
Sanoma tuli niin äkkiä, yllätyksenä, en käsittänyt mitään. Se
riipaisi minut avuttomana tapausten uuteen pyörteeseen.
-- Luultavasti ei siellä tule mitään taistelua. Tutustumme maahan ja
voitamme heidät hyvällä Suomen puolelle, ja sitten aivan läheisessä
tulevaisuudessa on Vienakin liitettävä emämaahan! puhui hän
vakuutettuna.
-- Oletko jo varmasti päättänyt?
-- Ilmoitin liittyväni retkeen tänä aamuna varhain, vastasi Apu.
-- Tämä tulee yllätyksenä, ja minulla on ollut raskas hetki.
Tiedätkö, lapsi, minä pelkään sinun puolestasi... Voi, Heikki, kerro
sinä, minä en voi. Puhu, se on välttämätöntä. Minä näen Jumalan
sormen!
-- Äiti on ollut hyvin järkytetty tänä aamuna, emmekä me ole
toistemme tuomitsijoita, emme saa sanoa sitä mielettömyydeksi.
Tiedäthän sinä niinkuin Tajukin, että äiti toisinaan vaistonsa avulla
voi aavistaa vaaran, puhui Heikki.
-- Mistä vaarasta te nyt puhutte? Eihän siinä matkassa voi mitään
vaaraa olla. Tulee kaunis kesä ja retkeily ihanassa, suuressa
luonnossa huuhtelee minusta pois tämän talven tympeän maun. Ole
huoletta, äiti!
Hän oli niin varma ja tyyni. Hänen hellä huolenpitonsa ja hilpeä
vakuuttelunsa oli parantavaa lääkettä järkytetylle mielelleni.
-- Nyt saan lomaa ja jään viikoksi kotiin valmistelemaan matkaani ja
lepäämään, lisäsi hän.
-- Vihdoinkin. Sinä tarvitsetkin lepoa ja sitten keskustelemme,
menetkö vai etkö mene, sanoin.
-- Minä olen jo ilmoittautunut, toisti hän kuin sivumennen ja
naurahti. -- Pitäisihän sinun olla tyytyväinen, kun vältetään se yksi
vaara, joka on todellinen.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Uhri: Perheromaani - 11
  • Parts
  • Uhri: Perheromaani - 01
    Total number of words is 3611
    Total number of unique words is 2001
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 02
    Total number of words is 3657
    Total number of unique words is 2005
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 03
    Total number of words is 3541
    Total number of unique words is 2134
    19.3 of words are in the 2000 most common words
    28.4 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 04
    Total number of words is 3621
    Total number of unique words is 2074
    20.7 of words are in the 2000 most common words
    30.8 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 05
    Total number of words is 3646
    Total number of unique words is 1972
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 06
    Total number of words is 3599
    Total number of unique words is 2060
    20.7 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 07
    Total number of words is 3673
    Total number of unique words is 2006
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.3 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 08
    Total number of words is 3610
    Total number of unique words is 2102
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 09
    Total number of words is 3670
    Total number of unique words is 1889
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    40.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 10
    Total number of words is 3707
    Total number of unique words is 1880
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Uhri: Perheromaani - 11
    Total number of words is 2833
    Total number of unique words is 1561
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    34.9 of words are in the 5000 most common words
    40.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.