Työn kourissa: Romaani - 03

kamariin. Tosin se oli pimeän pihan perällä, mutta kuivassa, vanhassa
puutalossa, ja ruokamummokseen hän valitsi oikein siistin eukon.
Teatterissakin hän alkoi käydä joka sunnuntai ja meni muutamien
kauppa-apulaisten kanssa tanssikouluun. Hänessä oli nyt herännyt maku
kaupungin elämään. Kaasuvalo ja musiikki toisinaan esplanaadilla
oli sentään toista kuin pikku öljylamput ja hanurinrenkutus siellä
kotona, vaikka hän ensi aluksi oli niitä ikävöinyt ihan tuskallisesti
ja monet kerrat ollut vähällä heittää tiilenkannon sikseen ja lähteä
kotiin.
Rahoja hän säästi, varsinkin sitten, kun oli saanut kokoon
ensimmäisen satasen, mutta pian hän taas kävi maltittomaksi. Säästöjä
karttui liian hitaasti. Silloin hän kuuli, että Hankoniemessä oli
erinomaista kivityötä valtion satamarakennuksilla, ja sinne hän aikoi
yrittää. Hänen mielensä paloi rakennuskouluun, mutta kuulusteltuaan
hän sai tietää, että sen koulun käynti kyllä nielisi pari tuhatta.
Hän koetti pitää huolta siitä, etteivät entiset tiedot unohtuisi, ja
luki paljon, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Yksinäinen kamari oli
siinä suhteessa verraton apu, sillä päästyään eroon juopottelevista
huonetovereistaan, jotka enimmäkseen karkoittivat Uuraan kaduille,
hän huomasi nyt aikansa riittävän ja voimiensa karttuneen
moninkertaisiksi.
Päätettyään lähteä Helsingistä hän meni työnjohtajalta pyytämään
todistusta työtaidostaan.
-- Mitä hittoa te sillä teette? -- tiuskaisi työnjohtaja.
-- Itse tiedän, -- sanoi Uuras.
-- En minä sellaista anna kellekään, enempää teille kuin muillekaan.
-- On antaminen! -- kovisti Uuras katsoen tuimasti hintelään mieheen
ja astui aivan likelle.
-- Ettehän vain rupea hävyttömäksi?
-- Kyllä, ellei todistus ilman lähde ja vielä päälliseksi hyvä.
Mies kokoili papereitaan aikoen poistua, mutta se oli jo liikaa
Uuraan kärsivällisyydelle. Hän kiskaisi miehen kauluksesta takaisin
tuolille ja painoi kynän käteen:
-- Nyt sinä, senkin mäyrä, kirjoitat! -- huusi hän hampaittensa
välistä.
Mies näki parhaaksi taipua ja sohaisi todistuksen, jonka Uuras itse
saneli.
-- Kiitoksia paljon ja hyvästi. Ette minua enää näe näillä mailla, --
sanoi hän erotessaan päällysmiehestään, joka oli niin monet markat
nipistänyt nuoren, kokemattoman pojan palkasta.
Laitettuaan tavaransa matkakuntoon hän kirjoitti kotiin:
-- -- Älkää hämmästykö, vaikken tästä lähin kirjoittaisi niin usein
kuin ennen. Alkaa nimittäin uusi kamppailu toisella seudulla. Lähden
Hankoniemeen kivenhakkuuseen. Täällä on työansio mielestäni liian
hidasta. -- --
Ja Uuras lähti, sai kyllä mieleistään työtä ja joutui hyville
ansioille, kun suoritti yhdessä toisten kanssa pikku urakoita.
Mutta hikisenä raataessaan syksyn kylmien tuulten mereltä päin
raivotessa hän ei tullut ottaneeksi lukuun, mitä ihmisruumis voi
kestää. Tulisessa kiihkossaan saada tuhannet kokoon, joita tiesi
tarvitsevansa päästäkseen teollisuuskoulun rakennusosastolle, hän
hakkasi kiviä usein äärimmilleen uupuneena ja palasi koleina iltoina
vasta pimeän tultua ruokailemaan ja lepäämään. Hänen voimansa
hupenivat, ja lääkäri totesi hänessä vilutaudin.
-- Ei minulla ole aikaa sairastaa! -- vastasi nuorukainen.
-- Kai te sitten joudatte kuolemaan! -- sanoi lääkäri.
Eikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen.
Hänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin
oli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai
väistyä vilutaudin tieltä.


VI.

Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli
huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen,
kuten lääkäri olikin ennustanut -- sisämaan ilman vaikutuksesta
--, alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys
kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää
vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.
Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden
takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin
äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein
sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:
-- Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.
-- Ei se mene, ei se mene! -- valitti äiti.
-- Sinun pitää tulla saunaan, -- sanoi hän illemmalla hyvin
salaperäisenä.
Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä
lukien hänelle sanomalehteä.
-- Voinhan tuota tullakin, -- myönsi Uuras.
Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään
ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin
tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen
vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta
kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika
tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja
mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä
olla.
Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista
päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan
sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.
Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka
pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois
parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen
kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa
niskaan.
Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen
lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai
kuulla kunniansa.
Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki
juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu
muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa,
mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode,
missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli
peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli
ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle,
uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan
nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein
tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.
-- Mikäs päästäjäinen nyt on? -- kysyi mestari tultuaan nokisena
pajasta mennäkseen hänkin saunaan.
-- Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan
oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle
tuulelle, -- selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät
levällään.
-- Jopas... millä ihmeellä se säikytys...?
-- Hys, nyt ne tulevat, -- varoitti Anja.
Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan
puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa.
Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut.
Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet
tarjotakseen ne saunasta tulevalle.
Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta
avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja
kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.
-- Akkojen juonia...! -- mutisi hän.
-- Tässä on housusi, -- ehätti Anja.
-- Vie hemmettiin! -- tiuskaisi toinen.
-- Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta -- --
kas nyt, kun et löydä reikää -- -- tuonne. Ja malta, niin harjaan
tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän
päähän.
Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.
-- Etkö sinä mitään huomaa? -- kysyi Anja.
-- Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? -- tokaisi Uuras.
-- Katso pöydälle.
-- Mitä, tuoko kangas?
-- Niinpä niin, se vain kangas.
-- Mitä siitä?
-- Katso!
Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja
hypistellä.
-- Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta
herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita
juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin
kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, -- puhui Anja
hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.
-- Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, -- sanoi Uuras
katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta.
-- En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen
mittaan.
Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut
penkille viereensä, ja pysyi vaiti.
He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.
-- Pane kengät jalkaasi, -- sanoi Anja lopulta. -- Muuten saat taas
sen väristyksen.
Uuras totteli.
-- Luuletko sinä, että minä pian paranen? -- virkkoi Uuras.
-- Luulen.
-- Ja sitten -- -- --
-- Sitten kai sinä taas lähdet.
-- Tahtoisitko sinä, että lähtisin?
-- Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin
paljon -- --
Uuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.
Heidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun
Anja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:
-- Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei
yhtään hikeä!
Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen
suuttumuksensa ja sanoi:
-- Se äidin taika, näinköhän se auttaa?
-- Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin -- kahvi kiehuu
kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko
pannussa.
Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.
-- Täällä kotona on sentään hyvä olla, -- sanoi Uuras, -- kun sinä
olet täällä.
-- Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.
-- Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin...
-- Niin, mitä sitten? -- kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.
-- Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä
ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja
riipaisi itsensä irti.
-- Sellaiset pihdit! -- huusi hän työntäen syrjään vaaleata
suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski
vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden
säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:
-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.
-- Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?
-- Ei! -- sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli
äkkiä tullut aivan saamaton.
-- Kahvi jäähtyy, -- sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.
-- Menetkö sinä Impolan häihin? -- kysyi hän.
-- Entä sinä...?
-- Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.
-- Onhan minua pyydetty.
-- Ethän lupaa toiselle?
-- Kuinka minä, jos sinä...!
Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen
sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten
sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia
lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki
ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja
itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka
rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla
ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen
pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas
tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen
siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle...
Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.
-- No, näinkös se vilu hellittää? -- kysyi isä.
-- Vähemmälläkin, -- hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.
Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt
uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään
onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa
kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen
oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen
aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.
Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis
soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan
erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja
tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän
lauloi niin, että kaikki ihastuivat.
Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi
tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä
katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän
jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt
poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista
selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja
alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän
velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras
ja Anja kuuluivat yhteen.
Häät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan
tyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit
ja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt
itkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki
hyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat
pohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman
morsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:
Häitä, häitä, häitä vain,
kun jo oman kullan sain!
Mutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.
-- Oletko sinä uudestaan sairas? -- kysyi Anja.
-- Ehkä sinä sitä toivotkin! -- murahti Uuras.
Anja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta
tytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen.
Hän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut
kaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin
kukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin
pääsemästä sisimpäänsä.
-- Älä ole pahoillasi, Uuras, -- sanoi hän pujottaen kätensä toverin
käteen.
-- Nyt sinä olet kuin lammas, -- jupisi nuorukainen vieläkin yrmeänä.
-- Et vain jaksanut olla tanssimatta sen tiskinnuolijan kanssa!
-- Uuras, äiti sanoi, että pitää tanssia kaikkien kanssa, kun kerran
on tyttö!
-- Niin, te hameväki olette raukkoja! -- ivasi Uuras, mutta tunsi
vihansa kuitenkin jo lauhtuvan.
Hän piti kiinni Anjan kädestä, joka arasti pyrki irtaantumaan, ja
hevosen nykäistessä vinhaan vauhtiin alamäessä hän kiristi ohjia
toisella kädellään ja lisäsi:
-- Sinä olet nyt minun tyttöni, Anja, muista se!
-- Muistan! -- sanoi Anja vakavasti. Kumpikaan ei enempää puhunut,
mutta Uuras ihmetteli vain, miksi hänen teki mieli laulaa, ja kun ei
osannut, alkoi hän viheltää, niin että metsä kaikui, ja pian Anja
säesti häntä laulaen. Sävel oli tuttu, ja reestä rekeen tarttui
lauluninto, kunnes koko hääsaattue laulaen ajoi metsän halki nuorikon
uuteen kotiin.


VII.

Oli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä
paistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi
akkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.
Uuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin
kylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana
hanuria soitellen.
Eräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua
tuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti
kädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä
tuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja
pitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi
kaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen
satuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään,
syöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta
siitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä
hartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä
ja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta,
joka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa
ulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä
Tupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja
paitahihasillaan.
Uuras riisui heti takkinsa -- palttoota hänellä ei ollut -- ja kietoi
sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen
takaisin ylleen.
-- Tulet uudestaan sairaaksi, -- sanoi hän.
-- Entä äiti sitten?
-- Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut,
-- ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti,
että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.
Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä
juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa
purkamaan.
Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi
kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman
ovensa ja vieraat hiipivät sisään.
-- Älä herätä Anjaa! -- kuiskasi Ulla-emäntä. -- Isä kotona on
humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä
yösydämen? -- puhui hän hiljaa.
-- Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun
kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin
-- ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä -- niin, sattuuhan sitä.
Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin
lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla
tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja
kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa
vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.
Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet
painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä.
Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen
työntouhussa kukin.
Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää
seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju
katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan
vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen
ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin
takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi,
astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen
leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:
-- Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta
tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko
sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä
elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.
Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti
nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan
katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille
Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla
oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka
tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä
syödäkään.
Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:
-- Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun
äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.
Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi
hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä
ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois,
jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän
sammuttamiseksi.
Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.
-- Puehan yllesi! -- sanoi isä ja hymyili.
Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin.
Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi
mestari:
-- Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä
tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä
siihen kiinni.
Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.
-- Mikä rakennus se on?
-- Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu
olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran...
-- Lepolasta saa hevosen! -- sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.
Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui
pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie
olivat jälleen vanhoja tuttuja.
Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin
ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena
päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi
parhaita herkkujaan.
Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.


VIII.

Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä
soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.
-- Näätkös tuota rakoa katossa? -- kysyi eräs isäntä toiselta.
-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.
-- Siitä sataa sisään.
-- Kai, kai.
-- Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.
-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.
-- Sieltä sataa Kristukseen!
-- Oo, peijakas! -- innostui mies.
-- Tulee kalliiksi seurakunnalle. -- Toinen nyökkäsi. -- Kuuluu
olevan paha laittaa.
-- Ja paha sikseenkin jättää, -- jaksoi harvasanainen toveri lisätä.
-- No, se Lehvin seppämestarin poika...
-- Niin, se niin Uuras...
-- Kuuluu olevan koko peijakas.
-- Poikanen se vielä on.
-- Äläpäs, johan se on kuin täys mies.
-- Oletkos nähnyt?
-- No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.
-- Kai, kai, -- tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli
"kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään
ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon
korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan
kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha
korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja
johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.
-- Jopas jotakin, -- vohki Lehvin seppä pojalleen, -- kun tekivät
sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!
-- Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, -- sanoi Uuras näyttäen
olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli
jotakin erikoista mielessä.
Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten
kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa
varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti
kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta
mukavuudesta.
Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden
kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina
aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla
vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi
niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli",
niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa
kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin
vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.
Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä
saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.
-- Sekös tässä aina nirkun narkun, -- sanoi hän ukoille, jotka olivat
työssä mukana. -- Nyt mennään ostamaan konjakkia!
Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa
ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti.
Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä
juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.
-- Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois
vaan, -- sanoi mestari.
Miehet hiukan arkailivat.
-- Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos
se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä...! -- esteli vanha
kivimies.
-- Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari
kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he
ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän
laitaan.
Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi
viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli
juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku
jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro
oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään
sattunut mukana olemaan.
-- Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja
konjakilla pikarit täytettämän, kippis! -- puhui seppä. -- Se poika
peijasi puolellensa suuremman osan -- kippis! -- omaani nyt juon
-- kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän
tienoilla toista -- kippis! -- Ja kun minä juon, niin juon minä
ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!
Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään
haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly,
kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.
Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet
nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat
jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit
paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse
hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä
katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin
muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä
ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka
vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja
vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.
Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat
pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt
kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen
leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi
luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.
Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua,
lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen,
ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä
ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja,
ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs,
jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana
ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita.
Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet
nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.
Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti
hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja
suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä
herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä,
paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet
päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan
pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas,
ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista
joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi
ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi
katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli
nuorukaisesta isku iskulta mies.
Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä
taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva
silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ
kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja
Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen
kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti
ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?