Työn kourissa: Romaani - 10

-- En tahdo arvailla, mikä se on! -- huudahti Uuras kärsimättömänä.
-- Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.
-- Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin
takoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei
tunnu olevan järkeä.
-- Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi
järjenmukaista?
-- Teille se on ollut oikeaa elämää -- -- minulle ei, aika on toinen.
Ja sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.
-- Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma
vapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!
He kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi
akkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.
-- Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla
jossakin roikkumassa ja joukko perässä!
-- Joukkovapautta ja joukkovaltaa.
-- Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin
isäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.
-- Eihän toki! -- hymähti Uuras.
-- Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään
tovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista
lohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja
katkerana, olit häijy ja umpimielinen.
-- Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.
-- Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina
tupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja
hosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä,
että sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.
-- Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän
minua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa,
-- puhui Uuras lakaten syömästä. -- Jos tuo joukko olisi vaikka
satapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu,
niin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole
yksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä,
säännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen
työni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää
kysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni
valmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään.
Pitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.
He seisoivat akkunassa katsellen ulos.
-- Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut
niistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat,
en saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.
-- Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet
raatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja
palkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin
paremmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?
Samalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat
kaupungissa onnistuneet.
-- Huonosti, -- vastasi Uuras, -- en saanut rahaa.
-- Kuinkas nyt sitten palkat maksetaan?
-- Odottakoot. Voihan luvata korotusta, jos alkavat töihin mennä.
-- Eivät ne siihen tyydy, vaatimukset venyvät kuin pitkä piimä. Ne
tahtovat niitä osuuksia. Anna heidän saada, täytyyhän sinun kuitenkin
jakaa!
-- Jakaa, kelle jakaa?
-- Ne ryöstävät ja rikkovat, ellet suostu!
-- Pääni halkeaa harmista! -- huusi Uuras astuen lattialla päätään
pidellen. -- Tämä kaikki on niin järjetöntä!
Ukki pyörähti, ja hänenkin terävässä katseessaan oli neuvottomuutta.
-- No, se järki, sinä yrität nykiä ja sysiä ihmisiä kuin näppipajan
puuäijiä. Nykäys, sysäys, ja niiden pitäisi takoa niin riivatusti.
Mutta sitäpä ne ei tee, ellet saa pajaasi rasvatuksi. Ihmiset,
katsos, tahtovat tulla viekoitelluiksi, kuvittele niille jotakin
riivatun rikasta ja rakasta, puhu punaisista mökeistä ja kirjavasta
lehmästä, metsistä ja mannuista ja piru ties mistä, kunhan saat
kuuntelemaan ja työtä tekemään. Älä vain koskaan jyrkästi kiellä
äläkä puhu laista ja esivallasta, se on kuin punaista vaatetta
vihaiselle haralle!
-- En minä rupea sellaiseen himphamppuun. Kunhan vain tietäisin, mitä
ihmeitä siellä kaupungissa on tapahtunut!
-- Unohdin sanoa sinulle, että posti toi kirjeitä. Tässä ne ovat! --
sanoi Ulla-muori laskien postin pöydälle.
Uuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan.
Siinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan
kanssa.
-- Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo
saapunut.
Muorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja
ukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.
Uuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt
ensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti.
Hänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä
pitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa
kodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi
niin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina
öinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi
sitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero
oli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin
kaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina
sovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain
Uurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä
pukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli
nyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi
viehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja
vasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi.
Leenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se
oli hänen luonteensa mukaista.
Sen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden
tunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa
vastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin
vaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta
ja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa
tuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten
muistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut
antaa mitään nimeä.
Eliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen,
mitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja
kauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi
ihmiseksi.
-- Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! -- sanoi hän astuen
huoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.
-- Olette varmaan kasvanut, -- sanoi Uuras hellittämättä katsettaan
valoisasta vieraastaan.
-- Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! -- sanoi
Eliisa nauraen.
-- Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.
-- Niin, minusta on tullut tyhjäntoimittaja, ehkä se onni johtuu
siitä. Mutta te olette totisesti pitänyt sananne, ja teillä on koti
ja paja erämaassa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa!
-- Teillä kuuluu olevan myöskin huvila. Eikö se sentään ole kauniimpi
kuin tämä? -- kysyi Uuras.
-- Meillä on pieni maapalsta, puutarhaa, kanoja -- ja muita eläimiä.
Minäkin keksin olevani koti-ihminen!
-- Hyvä on hyvä kaikkeen!
-- Voi, tietäisittepä, kuinka me olemme tänne ikävöineet ja teistä
puhuneet. Leena vaan ei ole tahtonut tulla ennemmin.
-- Täällä on perin köyhää Leenalle, -- sanoi Uuras kääntyen poispäin.
-- Voi, ei sen vuoksi, itsensä vuoksi hän ei tahtonut. Sanoi
kurittavansa itseään ja kasvattavansa.
-- Entä nyt, tahtooko hän -- --?
Eliisa huomasi Uuraan kiihkeästi haluavan tietää syyn heidän tuloonsa.
-- On eräs syy, joka nyt lopultakin riennätti tuloamme. Pankinjohtaja
Hannula oli teidän osakkaananne tehtaassa.
-- On kylläkin, hänen osuutensa on viisikymmentä tuhatta.
-- Hannula on myynyt osuutensa Forsille.
Uuras hätkähti jääden ääneti katselemaan Eliisaa.
-- Niin, hänelle oli kerrottu valheellisia juttuja teistä ja
Leenasta, -- selitti nuori rouva punastuen tuskallisesti, niin että
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
-- Mitä juttuja, sanokaa toki!
-- Arvasimmehan sen, kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä teille.
-- Puhukaa!
-- Se on niin kiusallista.
-- Kas niin, vanhan hyvän toveruuden vuoksi!
-- Niin, sentähden tulinkin edellä. Kaupungissa puhutaan ja uskotaan
aivan yleisesti, että te olette Leenan kautta ottanut käsilainoja,
joita ei voi todistaa saaduiksi eikä siis muka maksettukaan.
Uuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.
-- Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti,
mietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään.
Teistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.
-- Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa
Forsille. Onko Leenalla kuitti?
-- On kyllä!
-- Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?
-- Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.
Uuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään
pöytään.
-- Konnamaista, ne koirat! -- huusi hän samalla tavoittaen päätään.
-- Minun pääni, minun pääni! -- ja hän kulki edestakaisin lattialla
unohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.
-- Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme
keinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin.
Arvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin
ohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin
Leena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja
paljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan
lainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei
onnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!
-- Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!
-- Ja nyt Fors on ostanut osuuden tehtaaseen. Voitteko käsittää,
minkä vuoksi?
-- En tosiaankaan, en!
-- Mieheni on puhunut Hannulan kanssa, ja Fors kuuluu uskotelleen
pankinjohtajalle, että hän tahtoo auttaa teitä saamaan hyvän
maineenne takaisin ja tukea tehdasta.
-- Ja se yksioikoinen Hannula uskoo kaikkea.
-- Nyt Fors kuuluu tulevan tänne tarkastamaan tehdasta, ja Leena
tahtoo puhutella teitä sitä ennen.
-- Kylläpä kestää, se roisto -- onpa sillä sisua! -- huudahteli Uuras
pääsemättä tasapainoon.
Hän oli pörröttänyt tukkansa käsin päätänsä pidellen, ja katse
hurjistuneena hän oli peloittava jäntterässä rotevuudessaan, selkä
hiukan kumarana ja suuret kädet ilmaa hapuilevina.
-- Näkemiin, herra Uuras, nyt menen noutamaan Leenaa. Hän odottaa
Ulla-muorin luona. Näkemiin!
-- Näkemiin! -- mörähti Uuras istuutuen penkille uupuneena ja
epätoivoisena.
Mutta se päivä oli nyt kerta kaikkiaan myrskyn päivä, eikä hän ollut
istunut viittä minuuttia yksin, kun työmiehet tulivat huoneeseen.
-- Olemme nyt neuvotelleet, -- sanoi yksi miehistä.
Uuras nosti päätään istuessaan kumarassa.
-- Se on sillä tavalla kuin mestari tietää, että olemme sijoittuneet
tänne elämään ja asumaan, mutta kun meikäläisellä on aina se
uloskäsky ovenvartijana, niin meinattiin, että --
-- Se on päätös! -- puuttui toinen kiivaampi puheeseen. -- Tyydymme
kohtuullisiin palkkoihin sen mukaan kuin liike kannattaa, mutta
tahdomme osuuksia tehtaaseen!
-- Mutta ellen minä voi suostua, -- äännähti Uuras.
-- No sitten kai se on tykkänään tenä tässä tehtaassa!
-- Niin, miten?
-- Miksi mestari kyselee? Se on vanha tahti, taistelua vain, ja
meillä on valta ja voima panna kovat, ellei hyvällä hellitetä.
-- Tiedän, tiedän, mutta tällä kertaa ei minulla ole aikaa neuvotella
kanssanne. Rouvani on juuri saapunut kaupungista tärkeässä ja
kiireellisessä asiassa. Myöhemmin neuvottelemme.
Miehet katselivat toisiaan hiukan empien, mutta Uuraan ulkomuoto
puhui heille kylliksi, ja he poistuivat ilman muuta.
Hetken kuluttua astui Leena huoneeseen.
He olivat kaupungissa tavanneet toisensa selvitellessään yhteisiä
asioita eikä varsinaisesta avioerosta oltu puhuttu sen koommin, kun
Uuras oli siirtynyt pois kaupungista.
Uuras hämmästyi nähdessään Leenan tuskan murtamana, vanhentuneena ja
katkerana. Ja Leena puolestaan sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan
Uuraan liian aikaisin kumartunutta selkää ja harmaantunutta tukkaa.
-- Rakas Uuras, -- sanoi Leena ojentaen kätensä ja istuutui miehensä
viereen penkille. -- Eliisa jo kertoi sinulle -- --
-- Eliisa, niin, se on tukala asia, -- sanoi Uuras, joka hetkeksi oli
unohtanut kaiken muun kiintyessään katselemaan vaimoaan.
-- Fors on matkalla tänne, mutta minä tahdoin päästä ennen häntä. Hän
tekeytyy ystäväksi ja tarjoo apua. Saat nähdä!
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Hannulalta. Ole varuillasi!
-- Ennen minä kuolen nälkään kuin rupean sen miehen kanssa asioihin,
hyi hitto! Jos hän tulee tänne rettelöimään, heitän hänet ovesta
pellolle!
-- Tuolla hän tulee miesjoukon saattamana. Minä menen tuonne
sivuhuoneeseen. Tahdon kuulla, mitä hän sinulle sanoo, ja sitten
vasta vetää hänet kireälle.
Leena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein
keikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.
-- Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, -- ja hän läheni ojentaen
kättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.
-- Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan
kolkkaan.
-- Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä
olet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen
sinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella
naurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä
tuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.
-- Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.
-- Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen
määrän.
-- Liike menee huonosti, työväki rettelöi, -- sanoi Uuras.
-- Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.
-- Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, -- sanoi Uuras niin
tyynesti kuin taisi.
-- Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on
riippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, -- ja Fors
nauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.
-- En rupea sinun kanssasi yhteistyöhön, sen jo sanoin, ja jos sinä
täällä rupeat määräilemään ja valtaasi käyttämään, ajatan sinut
pois työrauhan rikkojana! -- puhui Uuras voimatta hillitä paisuvaa
vihaansa.
-- Viisaammin tekisit, jos kuitenkin hyvällä suostuisit. Tahtoisin
muun muassa näyttää Leena-rouvalle, ettei meitä miehiä niin vain
nolata. Hän on vaarallinen nainen. Sinun maineesi hän on saattanut
epäilyksen alaiseksi eikä paljoa puutu, etten minäkin joutunut saman
kohtalon uhriksi.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun Leena astui huoneeseen ja Fors kävi
aivan harmaaksi kasvoiltaan.
-- Noo, hyvää päivää, herra pormestari, teidän käynnillänne näyttää
olevan hyvin pätevät syyt, ja puheestanne päättäen on olemassa
asianhaaroja, joiden takia mieheni tehtaan osuus on käynyt teille
hyvin halutuksi tavaraksi. Pahaksi onneksi te erehdytte kaupassa,
joka on hyvin uskallettu, ja samoin siinä perusteessakin, miksi sen
teitte.
Leena venytti sanojaan voittaakseen itsensä ja hillitäkseen sydämensä
rajuja lyöntejä, ennenkuin tarttui itse pääasiaan. Hän tiesi kyllä,
kuinka vaarallinen ja ovela Fors oli tällaisissa asioissa, ja tahtoi
saada hänet ansaan.
-- Rouva puhuu arvoituksia.
-- Te sanoitte miehelleni, että minä olen vaarallinen nainen, ja
lisäsitte siihen selityksen. Herra pormestari, olen jo kerran
heittänyt tämän syytöksenne sille, jolle se kuuluu, teille
itsellenne. Se ei näytä riittävän. Te olette myöskin syyttänyt minua
eräästä teosta Hannulan ja erään toisen henkilön läsnäollessa.
Tahdotteko, että minä vedän teidät oikeuteen siitä syytöksestä?
-- Hyvä rouva, te ette ole suinkaan terve.
-- Täydellisesti, tahdotteko?
-- Uuras, ole hyvä ja pyydä rouvaasi poistumaan. Hän häiritsee meidän
sopimustamme liikeasioissa ja -- --
-- En suinkaan, -- sanoi Uuras, -- nyt on kysymys meistä molemmista,
ja ellet tosiaan tahdo, että vedämme sinut oikeuteen parjauksesta ja
väärästä syytöksestä, josta minun kunniani ja menestykseni
riippuu -- --
-- Niin vaadimme, että luovutatte osuutenne Uuraalle taikka hänen
määräämälleen henkilölle siitä hinnasta, jonka itse olette maksanut,
-- lisäsi Leena.
-- Tämähän on mieletöntä!
-- Ei ollenkaan, tuossa on paperia ja kynä. Olkaa hyvä, herra
pormestari, mitä pikemmin sen teette, sitä parempi itsellenne!
Leenan silmät leimusivat, ja ääni vapisi, mutta hän hymyili puhuen
niin hillitysti kuin olisi lausunut herttaisimpia kohteliaisuuksia.
Fors väänteli itseään, ravisti päätään, tekeytyi uhriksi.
-- Te naiset, te naiset, tämä näyttää olevan Leena-rouvalle
erikoisesti arka kysymys. No niin, olkoon menneeksi, mutta sillä
ehdolla, että minä itse saan määrätä, kelle osuuteni siirrän. Minä
luovutan koko saatavani työväelle viiden sadan markan suuruisina
osuuksina, joista maksetaan sekä vuotuinen korko että liikkeen
tuottama voitto-osinko, ja kullakin osuudella on yksi ääni yhtiön
kokouksissa. Osuuksia voidaan siirtää ainoastaan liikkeeseen
kuuluville tai liittyville, ja niistä saa omistaja ja sitten hänen
leskensä kuolemaansa saakka koron ja voitto-osingon, samoin kuin myös
alaikäiset lapset, vaikkeivät kuuluisi työväkeen. Muutoin joutuu
osake tehtaan lunastettavaksi nimellisarvosta ja myydään uusille
työläisille. Tämän sopimuksen kirjoitan tässä valmiiksi.
Forsin kirjoittaessa seisoivat Uuras ja Leena hämmästyneinä toisiinsa
katsoen. Uuras kuuli sanat, mutta niiden kantavuus ei ensi tuokiossa
hänelle selvinnyt.
-- Toivottavasti nyt voimme sopia, -- sanoi Fors hymyillen, kun oli
saanut asiakirjan valmiiksi, ja tarjosi Leena-rouvalle kättä.
Leena empi, hänen vastenmielisyytensä ja vihansa tuota miestä kohtaan
oli suuri, mutta hän ojensi kuitenkin kätensä tajuamatta ja uskomatta
Forsin tarkoitusta.
-- Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, --
jatkoi Fors kätellen Uurasta. -- Sinun oma osuutesi on ainakin
samansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan
tarvitse joutua vaaraan.
-- Se on minun asiani, -- murahti Uuras.
-- Rouva hyvä, -- jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, -- me
olemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa
korteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle
joukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin
vasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.
-- Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen
piiriimme riitakapulan, -- sanoi Leena.
Pormestari Fors nauroi:
-- Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja
maailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon
todistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, -- --
no, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian
yhteydessä.
Hän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.
-- Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, --
sanoi Leena. -- Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan
itseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun
kireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka
minä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän
naimisiinmenoamme.
-- Kyllä minä sen muistan, -- sanoi Uuras painavasti.
-- Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille
ystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen
keimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle
juorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin
vain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin
tulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten
tekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on
hirveän arka yleisestä mielipiteestä.
He vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin
ratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään
ujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten
ilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään
huolehtimaan.
-- Uuras, -- sanoi Leena viimein arasti. -- Täällä on niin somaa ja
kodikasta.
-- Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.
-- Älä sano, tiedäthän -- --!
Hänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan
luotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja
vaipuivat pitkään syleilyyn.
Leena jäi miehensä uuteen kotiin.


XXVI.

-- Eikö totta, Uuras, -- sanoi Leena heidän istuessaan kahden
arkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, -- meidän olisi heti
naimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan
paratiisi.
-- On, -- myönsi Uuras, -- hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en
enää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.
Hän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut
ponnistuksia, joita piti karttaa.
Hitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina
miettivänä ja vakavana.
-- Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään,
mitä väsymys on! -- vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras
sittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.
Tehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen
jälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden
osuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat
tyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi
hiukan syrjään kiistoista.
Vain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua
yksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi
töitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä.
Leena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen
onnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti
vihalle.
-- Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! -- sanoi Uuras. -- Kun
on viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken
kiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on
vahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä!
-- puhui Uuras tahallaan liioitellen.
-- Voi sinua, parantumaton porvari! -- pilaili Leena. -- Tingi
pikkusen, niin pääset vähemmällä!
-- On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin
kauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun
alueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn
tahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät
kestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan
minuakaan säästä.
-- Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, -- uskalsi Leena puolustella.
-- Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja
nautintoa.
Tehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten
ahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja
kun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello
seitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.
Leena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut
Uuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt
vakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.
Tehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä
Uuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi
luopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin
kuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi
saaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen
osakkaina ja komenteli toisia.
Tyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta
entiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia,
kutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja
uhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta
ajettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät
työhön.
Uuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko
tehtaan.
Työväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui
vaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.
Kaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä
tiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.
Samoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen
miniälleen:
-- Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet,
mutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä
kasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken
rattaani lepäämään.
Ulla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.
-- Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? -- kysyi Leena.
-- Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, -- sanoi ukki tuoden sisälle
puita ja vettä.
Vanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut
Ulla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä.
Toisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja
karkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen
tuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.
Henriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun
tapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki
ohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.
Ulla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän
sai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei
tahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.
Uuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin
levoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena
sähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle
kuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.
Ulla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja
nukkui hänen syliinsä.
Leena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä
raskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja
Uuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.
Oli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi
oli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.
-- Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen
ja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!
-- Ehkä, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä
kaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne
sanat, jotka hän kuuli.
-- Kuka voi elää ilman sydäntä, -- jatkoi Henriika. -- Lapsi käveli
joen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: "Tule ottamaan, täällä on
kylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä
minä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota
minut jälleen lämpöiseen poveesi", ja Anja meni jokeen ottamaan
oman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein
kertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta
se ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken
ole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.
Henriika nousi levottomana ja salaperäisenä.
-- Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on
kutsunut koko päivän.
-- Älkää menkö, -- esteli Uuras.
Henriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni
aikoen taluttaa takaisin.
-- Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä
Anjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja
kiroan!
Hullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä
ja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä
eukko kyyristyi kokoon ja itki.
-- Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika