Työn kourissa: Romaani - 04

Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa
saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu,
kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle
suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja
hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.
Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä
portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata
tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut
pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille
saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne
löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi
kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan
turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka
työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön
rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja
vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen
hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua
rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.
Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt
hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli
auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä
kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.
-- Risti, tule siis minunkin tuekseni! -- jupisi hän hymyillen, mutta
nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä
kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa
mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen
tukevaksi.
Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt
ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan
navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina
ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki
äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin
heläjämistä ja näki -- poikansa ilmassa huimaavan korkealla
torninhuipun kyljessä.
Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen
sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä
uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.
-- Senkin naakka! -- mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä
korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi
kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:
-- Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!
-- Jokos, vai eikös konjakista?
-- Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin
lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!
-- Eikös vatsaan se mene?
-- Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun
pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.
-- Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!
-- Vai juomisesta -- -- vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!
-- Voi sinuas, voi!
-- Mene -- me -- mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja
maan välillä!
-- Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja
juonut, niin pysyn jaloillani.
-- Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi
lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?
-- Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!
-- Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana,
ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole -- --
-- Ethän vaan itke?
-- I-i-itken! -- hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen
housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.
Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.
-- Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! -- torui hän
kylvettäessään. -- On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki.
Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!
Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja
käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa,
kun hän oli kirkonkylässä hummannut.
Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne
kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.
-- No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat
esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.
-- Olkaa vaiti siitä asiasta! -- tiuskaisi Uuras. -- No, no, voinhan
olla vaitikin, -- myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat
kotiin.
Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä
muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta
ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja
puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.
Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.
-- Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt -- --
-- No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? -- sanoi Ulla-emäntä.
-- He, mikäs muu kuin -- piru!
Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka
vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.


IX.

-- Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! -- sanoi Uuras eräänä
sunnuntai-iltana Anjalle.
He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti
käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana
kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin
huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.
-- Ethän sinä paljon kesästä piittaa, -- sanoi Anja.
-- Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait
käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi,
aina ovat tiellä.
-- Annas tänne! -- sanoi Anja veitikkamaisesti.
-- Tuossa on, jos mielesi tekee!
Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä
kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: -- Kili, kili, kassis! --
kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että
tyttö tuskasta huusi.
-- Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, -- sanoi Anja viimein
taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.
-- Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun
tyttöni.
-- Muistatko sinä sen? -- kuiskasi Anja punastuen.
-- Kun on aikaa -- -- nyt minulla on aikaa.
-- Sanovat, että olet tullut häijyksi.
-- Vai sanovat. Entä sinä?
-- En ole kanssasi puhunut.
-- Sinä olet vielä lapsi!
-- Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.
-- Mistä tiedät, mikä minä olen?
-- Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.
Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli
pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma
ja huulet punaiset ja silmät -- -- Hiljalleen uskalsi nuori mies
nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen
sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen
hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.
Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli
uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa
taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn,
huumaavaan unhotukseen...
-- Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, -- sanoi Anja heleästi kuin
uutena ihmisenä.
Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi
suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden
kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille
se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien
hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta
ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin
omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon
toivottiin.
Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin
tointuva sairas suloisessa levossa -- muutamia viikkoja syksypuoleen,
-- kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli
pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras
oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen
työnjohtajan.
Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan
epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään.
Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin
jännittävä seikkailu. Uuras lähti -- ei, hän ei vain lähtenyt, vaan
rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei
yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi
päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin
enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä
alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.
Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna
opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina
lukujensa ohella piirustustöitä.
Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta
opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain
suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin.
Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä
taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa.
Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin
lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun
he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä
lopulta ollenkaan.
Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö
veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt
aikaa.
-- -- Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, -- oli hän
sanonut Anjalle, -- en velvollisuudesta enkä kiireessä. -- --
Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.
Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä
ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden
ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja
sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen
jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön
lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja
siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää
ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti
kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli
niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.


X.

Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan
kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt
täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin
henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat
kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan
antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän
päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut
viisasta.
Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia
yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa
varsinkin liikemiespiireissä.
Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut
edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita.
Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli
monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän
pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin
tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran
kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet
auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä
ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin"
sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun
ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.
Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi
pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen
soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien
törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi
torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen
valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean
kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa,
samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta
huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua
ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.
Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken
seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: --
Palokunta on minun palveluskuntani, -- ja siinä hän oli ihan oikeassa.
Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa
vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: -- Olisi taas hauska saada
ihmiset pyörimään, -- kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa
ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas
huudahdus säesti häntä.
-- Niin, milloin, miten ja missä? -- Eikä siinä sitten enää
perääntyminenkään auttanut.
Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen
repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi
pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään
tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan
hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin
"ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi
tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan
torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti
ihan väkisin lattialla.
Kaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen
muukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa
rakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän
keskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi.
Mutta aina sillä vain oli vanha nimensä "Mospeli".
Leena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen
aina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano,
Onttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa
myyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle
tilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein
vain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi
harrastanut.
Heerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen
viihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja
ylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys
kukkarossa, -- kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat -- pakotti
ajattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun
ohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle
alalle.
Sattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin.
Kauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen
seurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu,
itsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä
kymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka
silloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.
He ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha
puutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät
huolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se
oli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten.
Onttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen
onnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen
heijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan,
leikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja
juhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat
asiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä
sillä taholla kuviteltiin.
Heerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja
havaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että
Leenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös
antanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne
riittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan
puutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ
tehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin
tarkasti.
Kuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan.
Niinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen
ritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies,
rakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja
kun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä
voi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin,
olisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin
synkäksi.
Leena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit
pysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.
-- Niin; milloin, miten ja missä? -- kysyttiin taas kiihkeästi.
-- Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua
tästä ihanasta valtakunnasta, -- puhui muuan nuorukainen, jonka
kasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. -- Leena, sinähän annat
sanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!
-- Niinkuin viime lauantaina ja sitä ennen sunnuntaina ja sitä ennen
viikolla.
-- Leena kulta, älä kiellä, tahdothan sinäkin, tahdothan! --
rukoilivat tytöt.
-- No, jos sanoisin, olkoon menneeksi ensi sunnuntaina, -- sanoi
Leena teeskennellen vastahakoisuutta, vaikka itse asiassa halusi
kiihkeästi.
-- No, lapset, tahdotteko vielä masurkkaa vai Amerikan polkkaa?
-- Amerikan polkkaa! -- huudettiin, ja joku hyräili:
Amerikan polkan tahtia,
ei sitä kaikki taidakaan,
joka ei sitä taidakaan,
eipä sitä naidakaan!
Nuoret pyörivät lattialla, ja vanhan rakennuksen akkunat
helähtelivät. Leena soitti tahdikkaasti, mutta lopetti äkkiä kovalla
lyönnillä kuin päättääkseen päivän ilot.
-- Mikko, sinä saat viedä sanan kauppias Hillille, että sunnuntaina...
Mikko oli Leenan pikkuserkku, kotoisin pääkaupungista, mutta vietti
aina kesänsä Onttolassa ja oli Leenan uskollisena hovipoikana.
Tytöt ja muut pojat olivat paikkakunnan pikkukauppiaitten,
talonomistajien ja virkailijoiden nuorta väkeä, joka usein kerääntyi
Leena-rouvan kotiin aina tietäen olevansa tervetullut.
-- Tiedätkö, kuinka vanha Leena Heerman on? -- kysyi eräs neitonen
toveriltaan heidän astuessaan kadulla kotimatkalla Leenan luota.
-- Hän ei koskaan sano sitä oikein tarkoin, kujeilee ja nauraa joka
kerta, kun viettää suuria syntymäpäiviään, tiedäthän, -- puhui toinen.
-- Kolmenkymmenen hän ainakin on! -- päätti toinen.
-- Niin kauhean vanha! -- huudahti toinen silmät pyöreinä.
-- Kuinka sinä olet hassu, silloinhan sitä vasta on ihminen. Etkö ole
huomannut, kuinka Hillin Artturi on silmittömästi rakastunut Leenaan?
Toveri painoi käden suulleen hillitäkseen nauruaan.
-- Artturiko? Ilmankos hän puhuu aina niin syvämietteisestä ettei
ymmärrä kymmenettä osaa.
-- Niin, me olemme hänestä vain pikku tyttöjä. Leena on ainoa nainen.
-- Entä Leena? Hänen mielestään me olemme kaikki lapsia, -- jatkoi
toinen tyttö. -- Ja niin kai se asia onkin.
-- Leena ei välitä vanhemmista herroista. Etkö ole huomannut, kuinka
hän ivailee pormestari Forsia!
-- Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon
hampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet
huulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.
Tytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen.
Kadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti
kohteliaasti nostamalla hattuaan.
-- Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja
miehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!
-- Että Leena on ihastunut -- --
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on
ihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai
jossakin muualla.
-- Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!
-- Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.
-- Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle
ja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa
pöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä.
Rakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle:
-- "Oliko hyvä pelionni?" -- "Kohtalainen", sanoi herra Uuras ja
huomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään
ollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. -- "Mitä saan tuoda teille?"
kysyi herra Uuras ottaen lautasen. -- "Mitä hyväksi näette, jotakin
herkullista, minulla ei ole nälkä", sanoi Leena hymyillen sillä
tavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän
ääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni,
ja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat
tutut, niin että minä olen ihan varma...
-- Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää
siinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu
tanssivan oikein hyvin.
Tytöt erosivat, ja Uuras oli aikoja sitten hävinnyt heidän
näköpiiristään.
Kun Uuras saapui rouva Heermanin iltakemuihin, tervehtivät häntä
joka puolella iloiset äänet ja silmää hivelevä näky avautui pitkässä
huonerivissä. Naisten pukujen vaaleita värejä, verhostimia,
ilta-auringon hohdetta, kasvien vihreyttä, kukkien runsautta,
kristallikruunuja, maljakoita, koristettuja lamppuja ja hohtavan
valkoisia pöytäliinoja.
Kaikki tämä oli hänelle uutta ja lumoavaa, josta hän nyt ensi kertaa
elämässään sai nauttia.
-- Tervetullut, herra Uuras. Emme kai tarvitse monellekaan esittää,
olettehan jo tunnettu meidän pienessä yhteiskunnassamme.
Uuras olisi tahtonut jäädä herrojen huoneeseen, joka oli lähinnä
eteisestä, tuntien noloa ujoutta, mutta emäntä ei jättänyt häntä.
-- Ei, herra Uuras, teille en myönnä oikeutta jäädä tupakoimaan, kuka
sitten tulisi meidän naisten puolelle?
Uuraan oli siis astuttava emännän rinnalla huoneesta huoneeseen.
Leena ylpeili uudesta vieraastaan, jolla niin nuorena oli
tarmokkaissa piirteissään käskevä ilme, kun vielä lisäksi huhu tiesi,
että hän oli erittäin kyvykäs alallaan.
Muuan nuori kirjanoppinut pääkaupungista korjasi silmälasejaan ja
sanoi ivaillen:
-- Leena-rouvalla on omituinen maku. Seminaristi tai
teollisuuskoululainen, hyi hemmetti sellaista puolisivistystä. Mies
on tietysti täysi raakalainen.
-- Kuulehan, suomea, Leena puhuu herra Uuraan kanssa suomea, --
ihmetteli eräs vanhempi rouva.
-- Ja aivan puhtaasti, -- lisäsi hänen miehensä, suomenkielen lehtori
kaupungin lyseossa. -- Se on ilahuttava merkki, ja suotavaa olisi,
että kaikissa sivistyneissä kodeissa...
-- Herra Uuras, lehtori... -- esitteli Leena keskeyttäen hänen
lauseensa.
-- Puhuimme juuri suomenkielen käyttämisestä, -- sanoi lehtori.
-- Niin, se vanha ruotsinkielen hapatus istuu täällä lujassa, mutta
nyt olette saanut liittolaisen, herra lehtori, -- sanoi Leena
viitaten Uuraaseen.
-- Hyvin tervetullut, -- sanoi lehtori ravistaen Uuraan kättä.
-- Parasta on puhua suomea, kun ei ruotsia osaa, -- myönsi Uuras.
Lehtori ja Uuras siirtyivät jonkin kummallisen vetovoiman
vaikutuksesta herrojen puolelle, ja kohta otettiin esille kunnan
polttavin kysymys, joka koski esikaupunkia. Keskustelussa oltiin
hyvin halukkaita kuulemaan, mitä Uuras, suuren rakennustyön johtaja,
arveli ehdotetusta kaupungin laajentamisesta.
Hän oli heti kaupunkiin tultuaan ja kurjat hökkelit nähtyään aseman
ja kosken välillä ryhtynyt itsekseen suunnittelemaan sille kohtaa
uusia leveitä liikekatuja ja rakennuksia, suoden mielikuvitukselleen
vapaan vallan.
-- Kaupungin pitäisi viipymättä ostaa koko ala, kaikki maa kosken
toisella puolella asemalle asti. Vaikka se nyt tuntuu olevan
syrjässä, muuttuu asia piankin toiseksi, kun liikkeen täytyy
vastaisuudessa siirtyä sille puolelle, -- selitti Uuras.
-- Täytyy siirtyä, miksi niin? Liike on tällä puolella ja saa pysyä!
-- sanoi vanha kauppaneuvos, jolla oli taloja.
-- Suokaa anteeksi, mutta yhteinen ja teidänkin etunne vetää toiseen
suuntaan. Tällä puolella tulee kaupungin levenemiselle este;
täällähän on vastassa kallioita, jotka liittyvät ihanaan puistoon.
Kosken toisella puolella on kurjia taudinpesiä, jotka ihmisyyden
nimessä täytyy raivata pois terveen ja työteliään elämän tieltä.
Kauniin ja vuolaan kosken varrella voi ainoan täkäläisen tehtaan
lisäksi hyvin suunnitella kaupungin myllyn ja sähkölaitoksen. On
vedettävä suora ja laaja pääkatu asematalolta sillalle ja sen kadun
varrelle nostettava liike- ja asuntopalatseja. Pitää myös istuttaa
puita, ja kosken ranta on kivitettävä ja äyräät kaunistettava.
Kuvittelen vielä enemmänkin. Pienelle saarelle, joka on kuin luonnon
oikusta heitetty virran matalikkoon, on rakennettava teatteri
kreikkalaiseen tyyliin. Sen valkoiset pilarit ja suoraviivaiset
piirteet hohtaisivat satumaisen kauniina kuvastuen kimaltelevaan
veteen kuutamossa taikka tulevaisuuden sähkövalossa.
Uuraan ääni soi vielä huoneessa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kun
Leena, joka oli kauan aikaa ollut saapuvilla, sanoi:
-- Te sanotte sen niin luonnollisesti ja kaikki tuntuu nyt olevan
aivan itsestään selvää ja yksinkertaista, mikä vielä äsken oli
hämärää ja mahdotonta.
Illallispöydässä kävi ajatusten vaihto yhä vilkkaammaksi ja syntyi
kuuma sanakiista Uuraan rohkeista suunnitelmista. Lopuksi Leena-rouva
sai taas sanan vuoron:
-- Hyvät herrat ja kaupungin isät, laittakaa meille vesijohto! Sitä
minä naisena kaipaan kaikkein enimmän, ja sitten joskus valoisassa
tulevaisuudessa, kun minä jo olen vanha muori, voimme saada tännekin
salaperäistä ja satumaista sähkövaloa.
-- Eihän sitä ihmettä vielä ole Suomessa nähtykään, -- sanoi vanha
kauppaneuvos.
-- Kyllä, Helsingissä vedetään johtoja, eikä muutaman vuoden päästä
kaasua tarvita muualla kuin keittiöissä.
-- No, no, herra Uuras, älkää tehkö minusta muoria liian aikaisin!
-- nauroi Leena, ollen parhaimmalla tuulella saadessaan kiistellä
herrojen kanssa oikeista asioista, jotka häntä enimmän viehättivät.
-- Silloinhan vasta kaikki nuoriksi tulevat, sanoi lehtorin rouva. --
Se kuuluu olevan niin merkillistä valoa, että kaikki rypyt ihmisen
kasvoissa tasoittuvat ja silmät kirkastuvat.
-- Ja synnitkin pois huuhtoutuvat! -- ivasi pormestari Fors, joka oli
ollut myrkyllisellä tuulella koko illan.
Vieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä
runsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.
Vanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi
vapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.
-- Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, --
sanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen
huoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. -- Minulla on eräitä
suunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma,
kukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.
Hän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta
istumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän
eteen.
Leena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa
muodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän
vartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle
kellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat.
Leuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka
helmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät,
liikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta.
Hänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.
Uurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota