Työn kourissa: Romaani - 02

Henriikan elinkeinona oli nyt ompeleminen, ja suuressa kylässä
tarvittiin sellaista hyvin kipeästi, sillä ompelukone oli jo sinänsä
siihen aikaan harvinainen kapine.
Henriikaa pidettiin kylällä suuressa arvossa, ja pikku Anjaa ympäröi
aivan erikoisen ihailun sädekehä. Olihan tyttö ollut herrasväen
koulussa ja kävi hattu päässä ja lyhyt hame yllä, ja sepän emäntä
kuiskasi kylän emännille:
-- Tytöllä on pitsilliset pöksytkin.
Henriika osasi kyllä ylläpitää pientä herraskaisuuden tuntua
kotioloissakin. Hänellä oli miehensä jälkeen pieni eläke ja hiukan
omaisuutta, ja ompeleminen tuotti kaiken elannon. Lisäansionaan hän
vielä leipoi kaikenlaista nisua myötäväksi, kun oli palveluksessa
oppinut tekemään piparkakkujakin.
Sepän uusi naapuri tuli pian kylän naismaailman parhaaksi tueksi
kaikkein mieluisimmissa asioissa, ja hänen tupansa somuus ja
erinomainen siisteys oli esikuvana, jota koetettiin jäljitellä.
Kun Henriika lauantaina lasten kanssa lähti kirkkomatkalle jalkaisin,
tuli pitkin tien vartta tunnetuksi, että Tupalan Henriika oli
asettunut entiseen kotiinsa Lehviin neulojaksi. Häntä pyydettiin
poikkeamaan entisten tuttavien luo, mutta lapsia hän kehoitti
sillaikaa jatkamaan matkaansa hiljalleen.
Uuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää
yksin osaavansa perille.
-- Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa
paikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta.
Mikä konsti se nyt on! -- puhui hän luottavaisena.
Kylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi
ja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja
soraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin
suoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli
uusi kylä vastaan.
Lapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain
jaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan
Kotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.
-- On siellä kaupungissa monta suurta porttia, -- sanoi Anja.
-- Mimmoista porttia? -- tokaisi Uuras epäilevänä.
-- On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.
Uuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.
-- Vai on, -- sanoi hän huoaten.
-- Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan
luuranko! -- sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi
ihmetellä.
-- Narraat.
-- On se, sitä sanotaan museoksi, ja minä kävin sitä isän kanssa
katsomassa.
-- Oliko se niin suuri kuin minun kotini? -- kysyi Uuras levittäen
silmiään.
-- Sekö museo?
-- Niin.
-- Häi, suurempi. Se on kivimuuri, ja siinä on paljon, paljon
huoneita ja kaikenlaisia eläimiä.
Anja kertoi ja Uuras kyseli, ja näin keskusteluunsa vaipuneina he
marssivat ensimmäisessä tienhaarassa väärälle suunnalle.
He olivat kulkeneet jo pari tuntia odotellen ensimmäistä tienhaaraa
tulevaksi, kun kuulivat junan viheltävän.
-- Nyt on tultu väärään, -- sanoi Uuras, ja he kääntyivät takaisin,
mutta väsymys alkoi vaivata varsinkin Anjaa, jonka jalat olivat
käyneet kovin aroiksi.
Uuras astui nopeammin ja otti lakin päästään, pyyhkien tukantupsua
pois otsaltaan. Hän levitti puolivillaisen harmaan takkinsa liepeet
ja oli käärinyt pitkät housunlahkeet polviin saakka ylös saadakseen
vilpoista.
Anjan oli vaikea seurata, vaikka olikin vain pieni eväsnyytti
käsivarressa heilumassa ja hattu ja kengät toisessa kädessä. Hän oli
harvinainen ilmiö täällä metsässä kaupunkilaispuvussaan ja suuri,
vaalea tukka osaksi palmikoituna, osaksi valloillaan, sillä Henriikan
sitomat "piiskannauhat" valuivat aina solmuista auki ja tipahtivat
tielle, kun vain saivat kylliksi aikaa. Tällä matkalla ne tosin
olivat kestäneet lukemattomia heilahduksia ja nykäyksiä, heittoja ja
sipaisuja edestä taakse, mutta lopulta tipahtaneet tielle jättäen
vangittavan tukan omiin valtoihinsa tyttösen hartioille.
He pysähtyivät kumpikin eri puolelle tietä kuultuaan takaa rattaiden
ratinaa. Sieltä tulivat suuret nelipyöräiset vaunut. Niiden lähetessä
lapset näkivät, että vaunuissa istui yksinäinen nainen ja ajaja
kuskipukilla.
Kun vaunut pääsivät kohdalle, pysähtyivät ne, ja nainen kysyi:
-- Minne te olette menossa, lapset?
-- Kirkkoon, -- sanoi Uuras hetken kuluttua, sillä hän oli niin
kiintynyt katselemaan parihevosia, upeita valjaita ja kauneudesta
säteilevää rouvasihmistä, ettei aivan heti osannut vastata.
-- Sinne on hyvin pitkä matka, -- sanoi vieras. -- Mistä te tulette?
-- Lehvistä, -- vastasi Uuras nyt jo nopeammin.
-- Se on minulle outo paikka ja lienee kaukana. Tulkaa vaunuihin,
niin pääsette melkein perille saakka, -- sanoi vaunuissa istuva nuori
nainen avaten oven ja itse siirtyen toiselle puolelle.
Lapset olivat ujoudesta ja ihmettelystä mykistyneet, uskaltamatta
edes toisiinsa katsoa, ja tuijottivat metsään päin pidellen kiinni
vaunujen laidasta, ikäänkuin peläten kaiken vaihtuvan toiseksi, jos
hetkeksikään hellittäisi.
Nuori nainen tarkasteli heitä mielihyvillään, ja hänen silmänsä
viipyi varsinkin kolmetoistavuotiaassa pojassa, joka yhä tuijotti
metsään, siirtämättä kiinteää katsettaan syrjään ja jonka kasvoissa
hiukan kaareva nenä ja luja leuka veti erityisesti huomiota
puoleensa. Leveistä ja luisevista hartioista, hoikasta uumasta ja
jäntevistä sääristä kaartuviin jalkapöytiin saakka poika oli oikean
voimamiehen alku. Hänen pitkät ja laihat, hiukan likaiset sormensa
olivat tervehtiessä tukevasti tarttuneet nuoren neidin käteen, ja nyt
ne pitelivät lujasti kiinni vaunujen laidasta.
Vieras kyseli heiltä hetken kuluttua nimen ja kotipaikan, ja Uuras
vastasi Anjankin puolesta. Kumpikaan ei uskaltanut kysyä, oliko
vieras ehkä se, jota he molemmat ehdottomasti ajattelivat, Kotkan
kartanon morsian.
Kun lasten vastaukset olivat lyhyitä ja puhelu jäi yksinomaan nuoren
neidin ponnistelun varaan, otti hän lopulta sanomalehden ja luki sitä
tasaisesti vierivissä vaunuissa metsän suloisessa siimeksessä. Puro
puikkelehti väliin esille pitkin tienvartta ja kaivautui toisinaan
poikki tien saaden ylleen enemmän tai vähemmän upean sillan;
toisinaan se paisui suorastaan pauhaavaksi kosken tapaiseksi jossakin
etäämpänä. Kerran tultiin mäelle, josta nähtiin alempana mylly, ja
sen alitse ryöppysi vallaton vesi pursuten ja voihkien kuin äkeissään
siitä, että oli uskallettu sen kulku uomaan johtaa ja kahleisiin
kytkeä.
Salaperäinen jännitys oli vallannut lasten mielet, ja toisiinsa
vilkaisten he odottivat yhä uusia seikkailuja, eikä mikään olisi
heitä enää ihmetyttänyt. Ja kun vaunut lopulta pysähtyivät
komeapuitteisen portin eteen ja ajaja hyppäsi porttia avaamaan, luki
Uuras sen nimikilvestä hiljaa: "Kotkan kartano".
Siinä se siis oli se portti, korkea kuin talo, ja tuo nimi keskelle
kolmioon maalattuna aivan kuin talon päätyyn. Sen alitse he
nyt ajoivat vaunuissa pitkin lehtokujaa, jota ulottui vihreään
nurmikenttään saakka.
Heille avautuivat samalla värikkäiden kukkapengerten lumoavat ryhmät
kuin satumaailman salaisuudet, eikä kumpikaan kyennyt puhumaan taikka
liikahtamaan. Joku auringossa kimalteleva kirkas hopeapallo lähetti
pistävää valoa heidän silmiinsä, ja he hieroivat niitä vaistomaisesti.
Nuori neiti katseli lapsia hymyillen ja sanoi:
-- Täällä minä asun; nyt voitte astua vaunuista ja katsella puutarhaa.
Sitten hän kiirehti ylös leveitä portaita laajaan ja kauniiseen
taloon, josta lapset näkivät vain muutamia valkoverhoisia akkunoita
korkean parvekkeen yläpuolella. He tuskin uskalsivat polkea
hiekoitettua käytävää ja pysyivät paikallaan, katsellen siihen
suuntaan, minne nuori neiti katosi.
Pian hän ilmestyi uudestaan valkoisessa kesäpuvussa ja vei heidät
korkeita portaita ylös. Sieltä he näkivät kaikki kukkapenkereet,
nurmikon, lehtokujan ja korkean portinkin maantielle saakka. Nuori
neiti antoi heille maitoa ja voileipää ja sanoi:
-- Kiitos seurasta, oliko hauska ajaa tänne?
Lapset katsoivat toisiinsa ylen vakavina ja touhusivat lähtöä.
Anja niiasi syvään sanoen: -- Kiitos! -- kuten oli oppinut
"fruntimmerin" koulussa, ja Uuras koetti kumartaa niinkuin oli nähnyt
opettajan tekevän, kun tarkastaja kävi koulussa.
He hiipailivat alas portaita kuin unessa, jättäen taakseen
ihmemaailman salaisuudet, ja jatkoivat matkaansa lehtokujaa pitkin
korkeaa porttia kohti.
Uuraalla oli mieli täynnä kaikkea näkemäänsä kaunista ja ihmeellistä.
-- Kuules, Anja!
Anja katsoi häneen, ja molemmat lapset huohottivat kuin olisivat
juosseet korkeata mäkeä nähdäkseen laajan näköalan.
-- Täällä on niin kaunista!
-- Ei kaupungissakaan ole näin kaunista, -- sanoi Anja.
-- Ei missään ole, -- vakuutti Uuras. -- Kun minä vielä olen kotona
kaksi talvea, niin sitten lähden pois!
-- Minne sinä lähdet?
-- En vielä tiedä, mutta minä lähden maailmalle. Ja sitten, kun tulen
suureksi, laitan tällaisen kartanon, niin, vielä paljoa suuremmankin!
-- Ethän, -- nauroi Anja, jonka Uuraan suurellisuus vapautti
näkemänsä kauneuden lumoista.
Tultuansa tielle he tapasivat kappaleen matkan päässä Henriikan, joka
astui vinhaa vauhtia heidän edellään. Lapset kertoivat seikkailunsa,
ja Henriikan haaleat silmät vettyivät ilosta ja huulet värisivät
liikutuksesta. Minkä hän sille mahtoi, että aina itketti, kävi sitten
hyvin tai huonosti.
Kirkko ei ollut niinkään ihmeellinen Anjan mielestä, sillä
kaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili
nähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa
yksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän
erotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien
mahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen
suuruuden.
He asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän
neuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä
ja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona
omaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea
ymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää
keväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä
mielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli
pieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä
olisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa
perille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi
olkikuvolle nukkumaan.
Kun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit,
sykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään
saanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt
liikkeelle.
Ihmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki
kädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen
päänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia,
istuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden
tekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen
ihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli
hohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla
syliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla
oli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja
hän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen,
tuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki
odottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä
hänen päälaelleen.
Tämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle
sysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta
tekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta
saamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja
piirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun,
mutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi
se pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.


V.

Uuras soitteli ratokseen hanuria ja piti sen avulla kyläläisille
tansseissa monet lystit. Hän alkoikin jo olla aika tanssimestari,
samalla kuin Anjasta oli kehittynyt pitkä ja hoikka tyttö, joka oli
vasta myöhään mennyt Tohun kouluun ja siellä oppinut laulamaan.
Hän viserteli kaiket päivät kotona metsikössään ja iltaisin Uuraan
hanurin säestäessä. Kylän kaikkein nuorin väki eli Tohun vanhemmat
oppilaat kerääntyivät usein Henriikan tuvalle, ja Anjan aitta ja
rinteli oli melkein joka pyhäilta iloa ja melua täynnä. Siellä ei
tarvinnut ketään kaihtaa, nuorilla oli oma valta ja oma huvi, miten
kukin vain tahtoi, ja poutaisina päivinä soi hanuri vielä myöhään
yölläkin, ja tanhua tömisi tanssivien askelista.
Henriika leipoi pullaa ja keitti kahvia, ja kestitys maksoi aina
itsensä. Vähitellen nuorten ilonpitoon kerääntyi vanhempiakin
juttelemaan, ja vihdoin ilmestyi eräänä sunnuntaina opettaja Tohu
tuoden mukanaan valkolakkisen, jonka kyläläiset tunsivat hauskaksi
luennonpitäjäksi ja kirjojen tekijäksi. Viimeksi oli juuri täällä
Henriikan tuvalla luettu "Kiperäsarviset", jonka lauseet yhä
sinkoilivat nuorten kesken sovitettuina hyvin hullunkuriseen
yhteyteen.
Uuras oli viime aikoina osoittanut toisinaan umpimielisyyden merkkejä
ja tahtonut käydä täydestä miehestä, vaikka olikin vasta kuusitoista
täyttänyt. Nyt hän lyöttäytyi ylioppilaan seuraan ja näytti kyselevän
häneltä kaikenlaista hyvin innostuneena, mutta vieras heitti asian
leikiksi ja sanoi:
-- Teistä tulisi tosiaan oivallinen muurari. Käykää minun matkassani
kaupungissa, niin saatte itse nähdä!
Sitä ei tarvinnut Uuraalle kahdesti sanoa. Kun nuori herra myöhemmin
illalla teki lähtöä, meni Uuras hänen mukaansa. Kotona hän ei puhunut
aikomastaan matkasta mitään, kun hyvin aavisti, että lähtö olisi
silloin estetty.
Hän oli muuten jo kauan ajatellut matkaansa ja sykkivin sydämin
keräillyt kokoon muutamia tamineitaan, jotta olisi valmis jonakin
kauniina päivänä pujahtamaan maailmalle. Nyt oli hetki tullut ja
luotettava opaskin mukana alkumatkalla, joka sentään tuntui hiukan
peloittavalta ikäänkuin kylmään veteen heittäyminen.
Matka piti junalla pääkaupunkiin. Uuras oli isänsä kanssa
kerran käynyt lähimmässä kaupungissa, mutta siihen hänen
maailmantuntemuksensa supistuikin. Sykkivin sydämin hän vaunussa
painui akkunan viereen nähdäkseen yhä jotakin uutta, ja hänen
mieleensä muistui taas Kotkan kartanon ihanuus. Mutta asema asemalta
hän tunsi yhä suurempaa pettymystä.
-- Luulin reilumpaa näkeväni, -- sanoi hän viimein torkkuvalle
matkatoverilleen.
-- Ka, mitä reilumpaa? -- mörähti ylioppilas.
-- Sitä vaan, että komeampia taloja. Toveri ei ollut puhetuulella,
torkahteli vain, sillä olihan hän aamulla varhain lähtenyt matkaan,
ja kun koko eilinen päivä oli oudostaan vietetty ulkosalla, niin
nukutti häntä, kirjamiestä, junan tasainen jyrinä ja vaunun lämpö.
Oltiin jo toukokuun puolivälissä, ja aurinko paistoi täydeltä
terältä. Purot olivat aikoja sitten purkaneet liiat vetensä ja
puut saaneet vaaleata vihreyttä. Äkillisestä kotoa lähtemisestään
levottomana tuijotti Uuras apealla mielellä ohikiitävään metsään,
aivan kuin olisi kaikkialta etsinyt selitystä oman sydämensä
rauhattomiin lyönteihin ja mielensä outoon ja epämääräiseen
kaipaukseen. Vähitellen, Helsinkiä lähetessä, alkoi kirvelevä
koti-ikävä häntä ahdistaa, mutta hän ei kuitenkaan olisi millään
ehdolla tahtonut palata nyt eikä myöskään katunut tätä retkeään.
Päinvastoin hän maltittomana odotti saavansa nähdä kaikkea sitä uutta
ja outoa, mikä varmasti eteen sattuisi, ja kuvitteli vastuksia,
sellaisia, että oikein pitäisi olla mies niitä voittamaan. Hän tahtoi
nyt olla mies, tuli mitä tuli, kotiin hän ei juokse. Hän hymähti tätä
ajatellessaan.
-- Eihän täälläpäin suurellisempaa olekaan, -- sanoi hän toverilleen.
-- Maltappa, kun näet Grönqvistin kivimuurin, etköhän ällisty? --
sanoi ylioppilas.
Pääkaupungin ahtaassa asematalossa oli junan tultua sangen vilkasta,
ja Uuras joutui hetkeksi ymmälle, minne päin mennä. Hänen toverinsa
vei hänet lähimpään ravintolaan yöksi, jättäen hänet sinne pienen
vaatemyttynsä kera.
Uuraalla oli muutama kymmen markkaa kukkarossaan; ne hän oli
ansainnut pienellä näpertelyllä kotona pajassa veitsistä,
korkoraudoista, sokerisaksista, vieläpä kahvimyllyistäkin, joita jo
parina vuonna oli isän johdolla valmistellut. Jo seuraavana päivänä
hän huomasi olevan parasta etsiä halvempaa huonetta vakinaiseksi
asunnoksi. Levottomuus ja into ajoi hänet jo aikaisin aamulla
kaupungille ensinnäkin hakemaan sitä ihmeellistä kivimuuria,
josta ylioppilas oli puhunut. Hän asui Kaivokadulla, vanhassa ja
rähjäisessä Rautatienhotellissa, joksi sitä komeasti mainittiin, eikä
sieltä ollut pitkä matka esplanaadille. Vaistomaisesti hän seurasi
pääkatuja tajuten jo kaukaa, mitä rakennusta hänen matkatoverinsa oli
tarkoittanut. Hän läheni ihmetellen, mikä tuossa talossa oikeastaan
oli niin merkillistä, ja etsi katseillaan jotakin erikoiskohtaa,
jotakin kaikesta muusta poikkeavaa, itsekään tietämättä mitä...
Mutta sellaista selittämätöntä lumousta kuin Kotkan kartanossa ja
kotipitäjänsä kirkossa hän ei tuntenut, pysytteli vain etäämpänä
esplanaadilla, laski akkunain monilukuisuutta ja mittaili
silmämäärällä seinien laajuutta ja paksuutta saamatta mitään
kokonaisvaikutusta.
Äkkiä se kuitenkin iski häneen. Kun hän vilkaisemalla otti suuresta
hirviöstä silmämittaa, välähti se hänen tajunnassaan kuin suuri,
suunnaton eläin, jolla oli sarvet päässä ja sadat silmät. Nuorukainen
naurahti itsekseen ja vapautui jostakin painostavasta ja odotetusta,
mikä vihdoinkin oli tullut, vaikka aivan toisella tavalla kuin
oli kuviteltu. Hän astui nyt lähemmäksi kivimuuria ikäänkuin sitä
kesyttääkseen ja hyväili kädellään seinän rappausta, mutta kun kylmä,
likaisen karhea pinta raapaisi ilkeästi, heitti hän koko rakennuksen
mielestään muistaen olevansa etsimässä itselleen työtä ja asuntoa.
Ylioppilas oli neuvonut häntä katselemaan työmaita ja pyrkimään
niille. Hän seurasi nyt työpukuisia miehiä ja joutui hetkeksi
astumaan rinnan erään nuoren tytön kanssa. Tyttö katsoi häneen ja
naurahti. Uuras käytti tilaisuutta hyväkseen kysyen:
-- Tietääkö tyttö, mistä saisin asunnon?
-- Kyllä tämä tyttö tietää, -- tirskui vieressä kulkija painostaen
"tyttö" sanaa. -- Poika voi tulla meille.
-- Mitä maksaa? -- kysyi Uuras maalaisten suoraan tapaan.
-- Kunhan poika jaksaa antaa viisi markkaa kuussa, niin se riittää.
Uuras sai tarkan osoitteen ja nimen ja lupasi heti käydä siellä
katsomassa.
Tyttö silmäili vaanien nuorukaisen rotevaa vartaloa ja leveitä
hartioita, jotka liian ahtaasta takista huolimatta tekivät miehekkään
vaikutuksen. Tukka tuppasi pilkistämään kiiltonahkalippaisen lakin
alta otsalle, ja niskastakin se oli liian pitkä verrattuna muihin
kaupunkilaisiin. Hänen saappaansa narisivat, sillä kotoa lähtiessään
hän oli ollut juhla-asussa, johon kuuluivat myös narisevat saappaat.
Luvattu asunto oli narinkan puolella, akkuna kyllä kadulle päin,
mutta kellarikerroksessa, ja sinne päästiin pihan äärimmäisestä
sopukasta erään pesijäeukon keittiön kautta. Hänellä tulisi olemaan
kolme muuta toveria, nuoria miehiä. -- Kyllä hän saa olla "nöidi",
-- sanoi akka. -- "Viiniä" miehiä ne on nää meidän maalarit ja halpa
maksu. Viis markkaa kuukaus.
Uuras vuokrasi asunnon, vaikka huoneessa hänen mielestään tuoksui
epämääräisen ilkeältä. Työmaita ei ollut vaikea löytää, sillä nyt
uusien talojen parhaana rakennuskautena niitä oli tiheässä, mutta
työväkeä tuntui myös olevan kaikkialla kylliksi. Erään työnjohtajan
kanssa tuli vihdoin vähän pitempi keskustelu. Kysyttiin todistuksia.
Ei ollut. -- Oliko ollut ennen työssä? Oli, pajassa. -- Miksei mennyt
sinne? Tahtoi oppia rakentamaan.
-- Oo, peijakas! -- huudahti työnjohtaja. -- Herraksiko sinä aiot
putkahtaa?
-- Kunhan nyt ensin muurariksikin! -- sanoi Uuras.
-- No hiidessä, tartu kiinni sitten, niin nähdään, mitä luusi kestää,
-- sanoi työnjohtaja.
Uuras seurasi kehoitusta sopimatta palkasta. Hänet käskettiin
kantamaan neljänteen kerrokseen tiiliä eräälle vanhalle muurarille.
Ennestään oli siinä työssä naisia ja kasvavia poikia, joista Uuras
oli rotevin.
Hän otti aluksi yhtä suuren määrän kuin näki toisillakin olevan,
mutta jo ensimmäisellä nousulla hän sai piston kylkeensä ja pääsi
vaivalloisesti perille.
-- Ota ensin neljäsosa taakasta, -- neuvoi muuan nainen.
Uuras puri hammasta ja latoi itselleen uudestaan yhtä raskaan taakan.
Mutta se ei auttanut, täytyi seurata neuvoa ja oppia kantamaan
lisäämällä joka päivä vähitellen taakan painoa. Jo ensimmäisen
työviikon lopulla hän jaksoikin kantaa hyvän joukon painavampia
taakkoja kuin toiset pojat.
Tuli palkanmaksu, mutta hän sai niin vähän, ettei se riittänyt
edes ruokaan, vaan täytyi kuluttaa matkarahoja. Hän puhui siitä
toisille kantajille ja sai kuulla heillä olevan kolme vertaa enemmän.
Samana päivänä hän meni urakoitsijan konttoriin. Siellä oli hänen
työnjohtajansa.
-- Tahdon saman palkan kuin toisetkin samasta työstä.
-- Ei ole ollut puhetta palkasta. Sinähän tulit toisilla ehdoilla --
oppimaan!
-- Täytyy elää.
-- Hiisi vie, jos herraksi aikoo, pitää olla herrain keinot.
-- Minä menen rakennusmestarin puheille, -- sanoi Uuras kahden
vaiheilla mitä tehdä. Hän huomasi olleensa varomaton ilmaistessaan,
että hänellä oli aikomuksena oppia ammattia.
-- Noo, voinhan sen korotuksen minäkin myöntää. Saat saman kuin muut,
mutta se koskee vain tiilenkantoa; muuta jos yrität, saat vähemmän --
kunnes olet täysoppinut.
Uuras meni miettien, mitä työnjohtaja oli tarkoittanut täysoppineella.
Muutettuaan uuteen asuntoonsa hän oli pian huomannut olevan
mahdotonta oleskella siellä muulloin kuin yöllä. Kaikki kolme
huonetoveria olivat juoppoja maalarinsällejä, jotka toivat
tavaraa kotiin ja melusivat. Sunnuntaisin he säännöllisesti
hävisivät jonnekin pulloineen, ja silloin Uuras käytti tilaisuutta
kirjoittaakseen kotiin.
Mutta siinä oli pahana pulana, kelle sinne kirjoittaisi, kun ei äiti
eikä isä osannut edes lukea kirjoitusta. Hän päätti siis kirjoittaa
Anjalle.
Muutenkin hän nyt muisteli Anjaa entistä syvällisemmin ja useammin,
tuntien siitä salaista mielihyvää täällä yksinäisyydessä. Pesijäeukon
tyttöä, joka melkein julkeasti lähenteli, hän ei tahtonut hyväksyä
seurakseen enempää kuin juoppoja sällejäkään, jotka tyrkyttivät
hänelle väkevää joskus keskellä yötäkin.
Hän tarvitsi ruumiilliset voimansa torjuakseen heidät luotaan. Mitään
halua maistamiseen hänellä ei ollut, kun lisäksi miesten räyhäävä
elämä herätti tuskallista inhoa heitä vastaan.
-- Hentulleenko hän nyt breivin kirjoittaa, -- sanoi pesijättären
tytär, kun Uuras kirjoitti Anjalle.
Uuras punastui ja painoi päänsä kumaraan ollen kirjoittavinaan,
vaikkei sanaakaan saanut syntymään, ennenkuin tyttö oli jättänyt
hänet rauhaan.
Tässä haisevassa kellarihuoneessa, sunnuntain kaihoisassa
yksinäisyydessä koti-ikävän kalvaessa, väikkyi Anjan lapsekas kuva
hänen mielessään, ja kirjeet syntyivät kuin itsestään. Hän oli
ostanut koreita paperiarkkeja, joissa oli yläkulmassa värillinen
ruusu tai kyyhkynen kirje nokassa tai muuta somaa. Anjalle hän oli
lähettänyt samanlaisia, kuoret mukana, joihin oli kirjoitettu osoite
valmiiksi.
Kiihkeän uteliaana hän aina odotti Anjan kirjeitä. Ensimmäisessä
niistä Anja kirjoitti:
Rakas Uuras.
Lähestymme sinua näillä riveillä ja tietää annamme, että sepän
emäntä ja mestari voivat hyvin ja että sinua niin kaipaamme.
Mestari on nostanut kaikki sinun työaseesi tuvan parhaimmalle
seinälle ja silittelee niitä, kun ei luule kenenkään huomaavan.
Emäntä on laittanut uutta kangasta, sai sen juuri reivatuksi,
ja siitä tulee sinulle oikein täysvillaista vaatteiksi. Äiti
ja minäkin saimme kehrätä lankoja, ja niiden piti sitten olla
niin ohuita, niin ohuita. Kyllä sepän emännällä vaan on ikävä.
Ja kun sinä niin äkisti lähdit. Sinä olet nyt sitten nähnyt
Helsingin eikä minulla ole sinulle enää mitään kerrottavaa. Mene
sinä tähtitornin mäelle, siellä olen usein leikkinyt niissä
vallikuopissa, ja sinne olen leikannut nimeni "Anja" yhteen
penkkiin. Me voimme täällä hyvin ja sitä samaa Herran lahjaa
toivotamme sinulle.
Anja.
Näitä lapsellisia kirjeitä Uuras säilytti povessaan lukeakseen
niitä yksinäisinä sunnuntainaan, kun käveli Tähtitorninmäellä,
josta oli tullut hänen lempipaikkansa. Itse hän kirjoitti joka
sunnuntai ja mitä useampia kirjeitä hän kyhäsi, sitä pitempiä
niistä venyi ja vähitellen hän kertoi Anjalle kotioloistaan, jotka
nyt niin kultaisina ja rakkaina muistuivat mieleen. Näin hän kesti
vastenmielisen asunnon ja inhottavien kumppanien tukalaa rasitusta,
eläen itse aivan toisessa maailmassa.
Kotikylän sunnuntainvietto Keinumäellä tuli elävästi mieleen, ja kynä
piirsi:
-- -- Voit uskoa, että ikävöin kylän keinulle, jonne niin usein
karkasin äidiltä jo pienenä nallikkana. Olihan se niin lähellä, ja
meille kuului melu ja laulu sieltä aivan puhtaasti. Ensi aikoina
äiti haki minut sieltä visusti kotiin, ankarasti toruen ja tapansa
mukaan tiuskuen, mutta sitten hän hyvitti voileivällä ja kertoi
isälle, kunnes he yhdessä katsoivat minuun hymyillen, niin että
tunsin tehneeni jotakin oikein miehekästä kiikulla käydessäni. Yhä
useammin karkasin sinne, kohta kun kuulin sieltä ääniä, laulua,
naurua ja hanurin säveliä. Suurempien avulla kiipesin keskilaudalle
ja sain istua isojen tyttöjen sylissä, jotka naureskellen mainitsivat
minua koreaksi pojakseen, lellitellen ja kiusoitellen, jos sattui
olemaan suuria poikia heittämässä. Ymmärsin hyvin, että tytöt olivat
olevinaan, työnsin ylpeästi säpien pois heidän kätensä ja tarrasin
kiinni keskitankoon käsin ja molemmin polvin, jalat niin lujasti
laudassa kuin pieni painoni suinkin salli. Siinä seisoin jyskivin
sydämin ja tunsin tuskallista hipaisua rinnassani joka kerta, kun
kiikku heilahti korkealle ja akselin yläpuolelta sain väläykseltä
nähdä laajan alan peltoja, jokiniittyjä, kumpuja ja suuren Tuorakan
kylän joen toisella puolella. Se nousu oli minusta hirmuista, se
hämmensi tajuntani ja riipaisi pois maan lähettyviltä jonnekin
epämääräiseen, mutta samalla se tuotti erinomaista riemua, niin että
siinä tangossa seisominen muuttui oikein himoksi enkä välittänyt
kiellosta tai vaatimuksista luopua paikastani.
Samanlaista on tämä täälläoloni. Ikävää ja harmia, nälkää ja
siivottomuutta saan kärsiä ja työtä tehdä niin paljon kuin vain
ruumis kestää, mutta heittää en huoli sittenkään. Minä en vielä ole
päässyt keskitangolle, niinkuin kotona keinussa, mutta minun täytyy
sinne päästä. Minun keskitankoni täällä on muurattava seinä, joka
törröttää huimaavan korkeana ja josta näkee kauas. -- --
Eräänä päivänä Uuras pantiin toisten kanssa ketjussa tiiliä purkamaan
korkeilta pinoilta. Ylimmäinen mies heitti tiilen, joka oli lennossa
kiinni otettava ja heitettävä seuraavalle.
Eräs miehistä nyrjäytti käsivartensa, ollen sitten työkyvyttömänä
useita viikkoja, toiselta meni peukalo sijoiltaan, mutta Uuraalla
oli hyvä onni. Hän kesti terveenä kaksi viikkoa ja sai yhtä huonoa
palkkaa kuin tiilenkannossa. Mutta huomattuaan toisille maksetun
samasta työstä enemmän hän valitti.
-- Miksette pyytänyt enempää? Kuka tässä kellekään rupee rahojaan
kauppaamaan? -- sanoi työnjohtaja.
Uuras otti oppia ja sai palkkansa ylenemään.
Se muurari, jolle hän oli tiiliä kantanut, oli vanha ja hyvänlainen
mies, ja kun Uuras puoliväkisin tuppautui käyttämään hänen aseitaan
ja liittämään tiiliä seinään, salli hän hymyillen "pojan reistailla".
Ja kun reistailija joudutti tiilenkantoaan päästäkseen yhä useammin
muuraamaan, huomasi sen vihdoin itse rakennusmestari ja nähdessään
pojan kelpo otteet antoi hänelle oman nurkan.
Nyt oli työ toista ja palkka parempi. Hän muutti pahanhajuisesta
kellarikerroksesta kolmen maalaripahaisen seurasta yksinäiseen