Työn kourissa: Romaani - 07

-- Ei, ei, ei! -- huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja
nyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. -- Ei koskaan. Uuras oli
aina niin hyvä, niin hyvä!
Tyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena
pakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja
kykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.
Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan,
Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena
maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki
kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana,
olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli
anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.
Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse
jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan
kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota
hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut
kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen
toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon
kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi
ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle,
yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi
tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli
pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän
oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät
vihkinyt.
Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta
tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa
korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut
kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä
kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa
sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle
naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu
hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja
sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen,
jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.
Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.
Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin,
mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.
Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä
tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.
-- Mikä sinun on, kun olet itkenyt? -- kysyi hän levottomana.
-- Äiti on taas tullut tänne, -- sanoi hän katsomatta mieheensä. --
Hän on surupuvussa. -- Kuinka, onko isä -- --
-- Ei, eihän toki.
-- En minä osaa arvailla! -- sanoi Uuras maltittomana.
He astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä
poikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.
-- Anja on päässyt rauhaan, -- sanoi hän katsomatta Uuraaseen.
Tämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin
kysyvänä ja hämmästyneenä.
-- Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?
-- Oli ja ei, kuinka sen käsittää, -- selitti äiti vältellen.
-- Puhukaa nyt selvään! -- huudahti Uuras maltittomana.
-- Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas
kenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme
kaikki olleet ymmärtämättömiä, -- sanoi äiti.
Uuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka
sanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.
-- Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta
tuntuu -- --
-- Anja oli niin terve lapsi kuin kukaan voi olla, jos onni olisi
häntä suosinut -- --
Ulla-emäntä pyyhki kyyneleitään.
-- Jos onni olisi häntä suosinut -- ei, minä en voi sitä sanoa.
-- Kuoliko hän tapaturmasta?
-- Upotti itsensä.
He olivat kumpikin vähän aikaa vaiti ja itkivät.
-- Älkää kertoko Uuraalle, -- pyysi Leena, -- kuinka Anja kuoli.
-- Ei saisi tehdä syntiä synnin päälle tuntoonsa tulematta. Olen
minäkin ollut liian hellä, ja siksi tämä on tullut. Tyttö oli kuin
omani ja nyt kuolemassa vieläkin rakkaampi. Minun täytyy puhua
pojalleni.
-- Ei, äiti, Uuras on vielä niin nuori. Moittikaa minua.
-- Ettehän te tiennyt Anjasta.
-- Tiesin enkä tiennyt. Anja kävi täällä hääpäivänä.
-- Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! -- huokasi
Ulla-emäntä yhä itkien. -- Mitä hän sanoi?
-- Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!
-- Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.
-- Hän oli kaunis!
-- Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli,
jokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään
mennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua
lohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa
sanomatta, se lapsi.
-- Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!
-- Miksi en sitä sanoisi?
-- Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.
-- Se olisi ollut sanottava.
-- Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä
tahtonutkaan mitään muuttaa.
-- Totuus on aina lukuun otettava ja tietoon saatettava.
-- Ei, ei aina, silloinhan ei tuskalla loppua olisikaan. Mitä auttaa
meitä surullinen totuus, kun asia on jo tapahtunut eikä sitä voi
toiseksi tehdä? Anja on kuollut.
-- On vain yksi syy, joka minua pidättää. Pojallani on vaimo. Vaikken
hyväksy tämmöistä salaamista, en tahdo tunkeutua teidän kahden väliin.
-- Mutta jos asia tulee sanomalehtiin! -- huudahti Leena.
-- Tulee kuolemanilmoituksena, että äkkiä kuoli. Niin on sovittu.
-- Tietävätkö siitä ihmiset siellä -- -- kylässä? -- kysyi Leena.
-- Tottahan, kun löysivät joesta.
-- Oh!
Molemmat naiset viettivät keskipäivän synkissä mietteissä. Ja kun
Uuras tuli, oli hänellä mukanaan sanomalehti, jossa oli Anjan
kuolinilmoitus.
-- Kuinka se on tapahtunut? -- kysyi hän äidiltään.
-- Niinkuin kuolema toisinaan äkkiä kohtaa, -- sanoi äiti.
-- Minä kysyin: kuinka, älkää peitelkö!
-- Rakas Uuras, äiti ei kai voi muuta sanoa! -- huomautti Leena.
-- Äiti tietää sen.
-- Älä kiivastu!
-- Tämä asia koskee minua hyvin läheisesti, ja nyt minä tahdon sen
tietää.
-- Vaimosi tietää kaikki, minä olen jo kertonut hänelle. Ja nyt,
poika, ole mies ja tulkaa toimeen keskenänne.
He jättivät asian sillä kertaa, ja Ulla-emäntä lähti kotia kohti
samana päivänä.
Suru oli Leenalle vierasta. Hän ei sitä vielä tuntenut missään
muodossa eikä voinut ymmärtää miehensä tuskaa, joka suorastaan
loukkasi häntä.
-- Äiti on kertonut sinulle. Puhu, älä kiusaa minua! -- sanoi Uuras.
Leena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.
-- Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi
unohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä
sydäntäni hän oli. Kerro, kuinka...? --
-- Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani
ainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt -- -- --
-- Olet kuolleelle mustasukkainen.
-- Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on
tullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi
pitänyt käydä.
-- Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta
tahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!
-- Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä
ja otit minut.
Uuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:
-- Kerro, kerro, mitä tiedät!
Leena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen:
-- Siinä ei ole enempää kerrottavaa kuin mitä jo tiedät!
Uuras katsoi häneen epäillen ja tarttui väkivaltaisesti ranteeseen:
-- Sinä et puhu totta!
Leena irroitti kätensä ja hillitsi suuttumuksensa.
-- Me kaksi olemme syypäät. Siinä on jo kylliksi, enempää en tiedä!
Hän jätti miehensä yksin, poistuen hitain askelin.


XVII.

Oli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli
näinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt
täältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli
kokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta
laivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan
kartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea
kaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta
esikaupungista oli vain muisto jäljellä.
Heti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon
uudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta
huoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten
muutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin.
Vaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä
pikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja
saanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle
suotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja
se ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän
ja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut.
Mutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden
mukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin
säästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa
käsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla,
teki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä
kiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen
hengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin
oloissa olisi käynyt päinsä.
Aluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut
vastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen
tunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen
huomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen
elämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet
tehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa
aviopuolisoiden välillä.
Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi,
vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa
töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa",
kuten hän sanoi.
Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua,
vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin
sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle
otti.
-- Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, -- sanoi Leena. --
Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät
kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja
uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!
-- Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! -- sanoi ukki.
-- Kuinka niin? -- ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.
-- Täällä on niin hiivatin suurellista.
-- Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä
taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani.
Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni
anastaa.
-- Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä -- siinä saa
olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.
-- Ainahan ne rettelöivät.
-- Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä
tällaista komeutta ja elämän makeutta.
-- Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?
-- Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus
ja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin
rupeaisi.
Leena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:
-- Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!
-- Mistä, Uuraastako?
-- Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?
-- Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.
-- Taisi olla aika velikulta!
-- No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa
hulluttelemasta!
-- Sellainen monihenkinen veijari! -- nauroi Leena.
-- Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli
moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja
kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti
nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa
sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana
häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää
reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään
kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja
itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina,
ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja
meni Helsinkiin.
-- Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.
-- Lieneekö tämä sen parempaa elämää?
-- Ainoata mahdollista hänelle.
-- Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.
-- Onko Uuras puhunut teille rahoista?
-- On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.
-- Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.
-- Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!
-- Minulla on kuitenkin, -- sanoi Leena hiljentäen ääntään.
-- Tietääkö Uuras?
-- Ei, sehän siinä onkin tukalaa!
-- Sanokaa suoraan pojalle kaikki!
-- En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.
-- Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! -- torjui ukki nostaen
kämmeniään.
-- Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, -- sanoi Leena huoaten
raskaasti.
-- Mitä puhetta se on?
-- Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.
-- Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?
-- Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!
-- Entä Uuras?
-- Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina
joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan
päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja
muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten
kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.
-- Onpa se suurireikäinen leipä, -- huomautti ukki.
-- Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut
tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.
Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja
kiirehti salin kautta omalle puolelleen.
Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään.
Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku
kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi,
tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko
lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka
tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin
päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan,
oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs
ja kova.
-- Terveisiä matkalta, isä! -- sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa
makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.
-- Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, -- sanoi ukki ja vei
päällystakin eteisen naulaan.
-- Menin sinne suoraan junasta, -- sanoi Uuras astellen lattialla
kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. -- Poissa ollessani ne
vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.
-- Katselin sitä minäkin, -- muistutti ukki.
-- Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? -- kivahti
Uuras. -- Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet,
jotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.
-- Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.
-- Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.
-- Eikö miehet itse huomaa? -- ihmetteli hänen isänsä.
-- Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin
syy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.
-- Eikös voi sopia? -- kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.
-- Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua
täynnä eikä kukaan tottele!
-- Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin
kiirehtimään!
-- Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että
joka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää
olevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä -- pura pois,
juopotellaan -- odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot
myöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!
Leena tuli salista sanomalehti kädessä.
-- Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu,
mikä päivä tänään on! -- sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka
yhä astui lattialla otsa rypyssä.
-- Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!
-- Sinä et sitä koskaan muista.
-- Et ole puhunut minulle mitään.
-- Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat
palvelijat -- --
-- Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan
palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!
-- Kuitenkin oma hoitajani -- --
-- Ota tänne hoitaaksesi! -- huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän
muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen
työpöydälleen. -- Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle
tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut
suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!
Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.
-- Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, -- jatkoi
Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. -- Minulla ei nyt ole edes kahta
tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi
rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen
suolattu.
Ukki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko
työmiehiä.
-- Käykää peremmälle! -- sanoi hän.
-- Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy
ei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, -- puhui eräs muurari
kaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.
-- Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! -- sanoi Uuras varmasti.
-- Ja mestari tuottaa väkeä muualta?
-- Jos hyväksi näen.
-- Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te,
mestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi.
Se ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se
sopisi hyvin, -- puhui mies.
-- Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?
-- On ja hyvät onkin! -- vastasi mies.
-- Saako tietää, keitä ne ovat? -- kysyi Uuras hiukan ihmetellen.
-- Se on toistaiseksi liikesalaisuus, -- sanoi muuan nuori
työnjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku
urakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.
-- Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä
tietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn
riippumaan tästä?
-- Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari,
kilpailette, ei sitä meille anneta.
-- Kiristystä siis.
-- Me odotamme päätöstänne.
-- Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! -- huusi Uuras.
-- Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun
mieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen
mekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte
käskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin
vuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella
voimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa -- --!
Miehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:
-- Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!
-- Tarjoukset tarkastetaan pian ja -- -- huomautti Murtola.
-- Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! -- keskeytti Uuras.
-- Teen aina parhaani, -- sanoi Murtola.
-- Osaatteko totella?
-- Osaan, kun näen sen hyväksi! -- vastasi nuori mies ja katsoi
tiukasti Uuraaseen.
-- Murtolaan me luotamme, -- sanoi muurari, -- mennään miehet, ei tää
pyytelemisestä parane! -- ja he poistuivat.
Murtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.
-- Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.
Murtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän
oli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja
esiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.
-- Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi?
-- kysyi Uuras suoraan.
-- Minä olen heidän yhtiömiehensä.
-- Ettekö voisi luopua?
-- En!
-- Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä
miehistä irti, niin selkäänne saatte.
-- Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme
yhteistyössä, -- sanoi nuori mies tyynesti.
-- Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko
työmiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa
kumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!
-- Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, -- väitti Murtola.
-- Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?
-- Silloin se tietysti ei ole viisasta, -- myönsi toinen.
-- Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi
pannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.
-- Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on
jonkun verran yhteistyötä.
-- On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon,
suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt
luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy,
miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.
-- Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, --
muistutti Murtola.
-- On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä
en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä
myöskään vastuussa.
-- Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen
onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.
-- Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen,
narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen,
herra Murtola, me teemme liiton! -- puhui Uuras ojentaen kättä
nuorelle miehelle.
-- Emme, herra Uuras!
Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.
-- Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.
Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.
Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot
olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva.
Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen
harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa
suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja
silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: -- Kuka hän on?
Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle
puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia
paperikääröjä.
-- Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?
-- Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan
sairaalan urakasta?
-- Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa
tutunomaisesti.
-- Oletteko ennestään tutut? -- kysyi Uuras.
-- Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, -- selitti Eliisa.


XVIII.

Eliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet,
ensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti
tytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja,
ja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön
omalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin
omaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä
vahvistunut.
-- Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, -- sanoi Uuras. -- Oletteko
ylioppilas? -- kysyi hän Murtolalta.
-- En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, -- selitti
nuori mies.
Saatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.
-- Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka
nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain
sinulle, lapsi, yhteistyöstä!
-- Kassa onkin aivan tyhjä, -- sanoi Eliisa.
-- Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja
minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut
jalassani ja ne aivan ehjät, -- puhui Uuras nauraen.
-- Onhan tämä talokin omanne, -- huomautti nuori tyttö.
-- Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.
-- Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.
-- Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä
eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko
sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti
minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan
vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella
tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan
yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi,
siihen sanot?
-- Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri
omaisuus.
-- Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä
nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki
kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt,
olisin nyt yli korvieni velassa, -- selitti Uuras nuorelle
konttoriapulaiselleen.
Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään
kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.
-- Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian
hyvää työtä -- --
-- Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä
muuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen
vain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.
-- Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.
-- Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä
työ on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän.
Olisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla
päättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä
varmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, -- puhui
Uuras tekeytyen huolettomaksi.
Leena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan
työhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.
-- Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että
sinäkin tulisit mukaan juhlaan, -- sanoi hän ja läheni miestään
hymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän
huolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei
kasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja
silmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. -- Aion pitää tänä
iltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.
-- Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna -- --
-- No, mitä huomenna?
-- Lauletaan kai! -- sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan
työhuoneeseensa.
-- Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin
tyhjää.
-- Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin
peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä
minuun ja lamauttaa kaikki voimani! -- Hän astui kiivaasti lattialla
koetellen käsivarsiaan. -- Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja
lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!
-- Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä -- --
-- Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.
-- En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta
viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.
-- Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi
tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!
-- Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi