Työn kourissa: Romaani - 07

  -- Ei, ei, ei! -- huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja
  nyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. -- Ei koskaan. Uuras oli
  aina niin hyvä, niin hyvä!
  Tyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena
  pakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja
  kykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.
  Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan,
  Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena
  maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki
  kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana,
  olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli
  anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.
  Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse
  jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan
  kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota
  hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut
  kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen
  toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon
  kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi
  ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle,
  yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi
  tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli
  pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän
  oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät
  vihkinyt.
  Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta
  tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa
  korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut
  kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä
  kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa
  sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle
  naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu
  hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja
  sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen,
  jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.
  Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.
  Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin,
  mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.
  Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä
  tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.
  -- Mikä sinun on, kun olet itkenyt? -- kysyi hän levottomana.
  -- Äiti on taas tullut tänne, -- sanoi hän katsomatta mieheensä. --
  Hän on surupuvussa. -- Kuinka, onko isä -- --
  -- Ei, eihän toki.
  -- En minä osaa arvailla! -- sanoi Uuras maltittomana.
  He astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä
  poikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.
  -- Anja on päässyt rauhaan, -- sanoi hän katsomatta Uuraaseen.
  Tämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin
  kysyvänä ja hämmästyneenä.
  -- Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?
  -- Oli ja ei, kuinka sen käsittää, -- selitti äiti vältellen.
  -- Puhukaa nyt selvään! -- huudahti Uuras maltittomana.
  -- Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas
  kenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme
  kaikki olleet ymmärtämättömiä, -- sanoi äiti.
  Uuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka
  sanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.
  -- Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta
  tuntuu -- --
  -- Anja oli niin terve lapsi kuin kukaan voi olla, jos onni olisi
  häntä suosinut -- --
  Ulla-emäntä pyyhki kyyneleitään.
  -- Jos onni olisi häntä suosinut -- ei, minä en voi sitä sanoa.
  -- Kuoliko hän tapaturmasta?
  -- Upotti itsensä.
  He olivat kumpikin vähän aikaa vaiti ja itkivät.
  -- Älkää kertoko Uuraalle, -- pyysi Leena, -- kuinka Anja kuoli.
  -- Ei saisi tehdä syntiä synnin päälle tuntoonsa tulematta. Olen
  minäkin ollut liian hellä, ja siksi tämä on tullut. Tyttö oli kuin
  omani ja nyt kuolemassa vieläkin rakkaampi. Minun täytyy puhua
  pojalleni.
  -- Ei, äiti, Uuras on vielä niin nuori. Moittikaa minua.
  -- Ettehän te tiennyt Anjasta.
  -- Tiesin enkä tiennyt. Anja kävi täällä hääpäivänä.
  -- Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! -- huokasi
  Ulla-emäntä yhä itkien. -- Mitä hän sanoi?
  -- Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!
  -- Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.
  -- Hän oli kaunis!
  -- Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli,
  jokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään
  mennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua
  lohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa
  sanomatta, se lapsi.
  -- Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!
  -- Miksi en sitä sanoisi?
  -- Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.
  -- Se olisi ollut sanottava.
  -- Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä
  tahtonutkaan mitään muuttaa.
  -- Totuus on aina lukuun otettava ja tietoon saatettava.
  -- Ei, ei aina, silloinhan ei tuskalla loppua olisikaan. Mitä auttaa
  meitä surullinen totuus, kun asia on jo tapahtunut eikä sitä voi
  toiseksi tehdä? Anja on kuollut.
  -- On vain yksi syy, joka minua pidättää. Pojallani on vaimo. Vaikken
  hyväksy tämmöistä salaamista, en tahdo tunkeutua teidän kahden väliin.
  -- Mutta jos asia tulee sanomalehtiin! -- huudahti Leena.
  -- Tulee kuolemanilmoituksena, että äkkiä kuoli. Niin on sovittu.
  -- Tietävätkö siitä ihmiset siellä -- -- kylässä? -- kysyi Leena.
  -- Tottahan, kun löysivät joesta.
  -- Oh!
  Molemmat naiset viettivät keskipäivän synkissä mietteissä. Ja kun
  Uuras tuli, oli hänellä mukanaan sanomalehti, jossa oli Anjan
  kuolinilmoitus.
  -- Kuinka se on tapahtunut? -- kysyi hän äidiltään.
  -- Niinkuin kuolema toisinaan äkkiä kohtaa, -- sanoi äiti.
  -- Minä kysyin: kuinka, älkää peitelkö!
  -- Rakas Uuras, äiti ei kai voi muuta sanoa! -- huomautti Leena.
  -- Äiti tietää sen.
  -- Älä kiivastu!
  -- Tämä asia koskee minua hyvin läheisesti, ja nyt minä tahdon sen
  tietää.
  -- Vaimosi tietää kaikki, minä olen jo kertonut hänelle. Ja nyt,
  poika, ole mies ja tulkaa toimeen keskenänne.
  He jättivät asian sillä kertaa, ja Ulla-emäntä lähti kotia kohti
  samana päivänä.
  Suru oli Leenalle vierasta. Hän ei sitä vielä tuntenut missään
  muodossa eikä voinut ymmärtää miehensä tuskaa, joka suorastaan
  loukkasi häntä.
  -- Äiti on kertonut sinulle. Puhu, älä kiusaa minua! -- sanoi Uuras.
  Leena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.
  -- Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi
  unohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä
  sydäntäni hän oli. Kerro, kuinka...? --
  -- Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani
  ainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt -- -- --
  -- Olet kuolleelle mustasukkainen.
  -- Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on
  tullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi
  pitänyt käydä.
  -- Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta
  tahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!
  -- Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä
  ja otit minut.
  Uuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:
  -- Kerro, kerro, mitä tiedät!
  Leena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen:
  -- Siinä ei ole enempää kerrottavaa kuin mitä jo tiedät!
  Uuras katsoi häneen epäillen ja tarttui väkivaltaisesti ranteeseen:
  -- Sinä et puhu totta!
  Leena irroitti kätensä ja hillitsi suuttumuksensa.
  -- Me kaksi olemme syypäät. Siinä on jo kylliksi, enempää en tiedä!
  Hän jätti miehensä yksin, poistuen hitain askelin.
  
  
  XVII.
  
  Oli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli
  näinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt
  täältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli
  kokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta
  laivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan
  kartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea
  kaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta
  esikaupungista oli vain muisto jäljellä.
  Heti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon
  uudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta
  huoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten
  muutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin.
  Vaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä
  pikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja
  saanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle
  suotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja
  se ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän
  ja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut.
  Mutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden
  mukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin
  säästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa
  käsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla,
  teki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä
  kiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen
  hengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin
  oloissa olisi käynyt päinsä.
  Aluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut
  vastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen
  tunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen
  huomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen
  elämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet
  tehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa
  aviopuolisoiden välillä.
  Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi,
  vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa
  töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa",
  kuten hän sanoi.
  Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua,
  vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin
  sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle
  otti.
  -- Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, -- sanoi Leena. --
  Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät
  kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja
  uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!
  -- Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! -- sanoi ukki.
  -- Kuinka niin? -- ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.
  -- Täällä on niin hiivatin suurellista.
  -- Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä
  taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani.
  Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni
  anastaa.
  -- Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä -- siinä saa
  olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.
  -- Ainahan ne rettelöivät.
  -- Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä
  tällaista komeutta ja elämän makeutta.
  -- Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?
  -- Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus
  ja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin
  rupeaisi.
  Leena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:
  -- Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!
  -- Mistä, Uuraastako?
  -- Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?
  -- Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.
  -- Taisi olla aika velikulta!
  -- No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa
  hulluttelemasta!
  -- Sellainen monihenkinen veijari! -- nauroi Leena.
  -- Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli
  moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja
  kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti
  nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa
  sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana
  häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää
  reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään
  kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja
  itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina,
  ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja
  meni Helsinkiin.
  -- Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.
  -- Lieneekö tämä sen parempaa elämää?
  -- Ainoata mahdollista hänelle.
  -- Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.
  -- Onko Uuras puhunut teille rahoista?
  -- On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.
  -- Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.
  -- Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!
  -- Minulla on kuitenkin, -- sanoi Leena hiljentäen ääntään.
  -- Tietääkö Uuras?
  -- Ei, sehän siinä onkin tukalaa!
  -- Sanokaa suoraan pojalle kaikki!
  -- En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.
  -- Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! -- torjui ukki nostaen
  kämmeniään.
  -- Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, -- sanoi Leena huoaten
  raskaasti.
  -- Mitä puhetta se on?
  -- Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.
  -- Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?
  -- Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!
  -- Entä Uuras?
  -- Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina
  joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan
  päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja
  muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten
  kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.
  -- Onpa se suurireikäinen leipä, -- huomautti ukki.
  -- Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut
  tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.
  Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja
  kiirehti salin kautta omalle puolelleen.
  Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään.
  Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku
  kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi,
  tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko
  lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka
  tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin
  päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan,
  oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs
  ja kova.
  -- Terveisiä matkalta, isä! -- sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa
  makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.
  -- Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, -- sanoi ukki ja vei
  päällystakin eteisen naulaan.
  -- Menin sinne suoraan junasta, -- sanoi Uuras astellen lattialla
  kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. -- Poissa ollessani ne
  vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.
  -- Katselin sitä minäkin, -- muistutti ukki.
  -- Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? -- kivahti
  Uuras. -- Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet,
  jotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.
  -- Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.
  -- Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.
  -- Eikö miehet itse huomaa? -- ihmetteli hänen isänsä.
  -- Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin
  syy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.
  -- Eikös voi sopia? -- kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.
  -- Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua
  täynnä eikä kukaan tottele!
  -- Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin
  kiirehtimään!
  -- Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että
  joka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää
  olevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä -- pura pois,
  juopotellaan -- odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot
  myöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!
  Leena tuli salista sanomalehti kädessä.
  -- Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu,
  mikä päivä tänään on! -- sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka
  yhä astui lattialla otsa rypyssä.
  -- Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!
  -- Sinä et sitä koskaan muista.
  -- Et ole puhunut minulle mitään.
  -- Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat
  palvelijat -- --
  -- Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan
  palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!
  -- Kuitenkin oma hoitajani -- --
  -- Ota tänne hoitaaksesi! -- huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän
  muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen
  työpöydälleen. -- Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle
  tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut
  suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!
  Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.
  -- Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, -- jatkoi
  Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. -- Minulla ei nyt ole edes kahta
  tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi
  rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen
  suolattu.
  Ukki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko
  työmiehiä.
  -- Käykää peremmälle! -- sanoi hän.
  -- Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy
  ei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, -- puhui eräs muurari
  kaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.
  -- Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! -- sanoi Uuras varmasti.
  -- Ja mestari tuottaa väkeä muualta?
  -- Jos hyväksi näen.
  -- Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te,
  mestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi.
  Se ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se
  sopisi hyvin, -- puhui mies.
  -- Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?
  -- On ja hyvät onkin! -- vastasi mies.
  -- Saako tietää, keitä ne ovat? -- kysyi Uuras hiukan ihmetellen.
  -- Se on toistaiseksi liikesalaisuus, -- sanoi muuan nuori
  työnjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku
  urakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.
  -- Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä
  tietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn
  riippumaan tästä?
  -- Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari,
  kilpailette, ei sitä meille anneta.
  -- Kiristystä siis.
  -- Me odotamme päätöstänne.
  -- Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! -- huusi Uuras.
  -- Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun
  mieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen
  mekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte
  käskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin
  vuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella
  voimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa -- --!
  Miehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:
  -- Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!
  -- Tarjoukset tarkastetaan pian ja -- -- huomautti Murtola.
  -- Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! -- keskeytti Uuras.
  -- Teen aina parhaani, -- sanoi Murtola.
  -- Osaatteko totella?
  -- Osaan, kun näen sen hyväksi! -- vastasi nuori mies ja katsoi
  tiukasti Uuraaseen.
  -- Murtolaan me luotamme, -- sanoi muurari, -- mennään miehet, ei tää
  pyytelemisestä parane! -- ja he poistuivat.
  Murtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.
  -- Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.
  Murtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän
  oli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja
  esiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.
  -- Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi?
  -- kysyi Uuras suoraan.
  -- Minä olen heidän yhtiömiehensä.
  -- Ettekö voisi luopua?
  -- En!
  -- Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä
  miehistä irti, niin selkäänne saatte.
  -- Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme
  yhteistyössä, -- sanoi nuori mies tyynesti.
  -- Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko
  työmiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa
  kumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!
  -- Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, -- väitti Murtola.
  -- Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?
  -- Silloin se tietysti ei ole viisasta, -- myönsi toinen.
  -- Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi
  pannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.
  -- Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on
  jonkun verran yhteistyötä.
  -- On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon,
  suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt
  luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy,
  miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.
  -- Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, --
  muistutti Murtola.
  -- On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä
  en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä
  myöskään vastuussa.
  -- Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen
  onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.
  -- Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen,
  narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen,
  herra Murtola, me teemme liiton! -- puhui Uuras ojentaen kättä
  nuorelle miehelle.
  -- Emme, herra Uuras!
  Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.
  -- Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.
  Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.
  Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot
  olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva.
  Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen
  harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa
  suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja
  silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: -- Kuka hän on?
  Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle
  puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia
  paperikääröjä.
  -- Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?
  -- Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan
  sairaalan urakasta?
  -- Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa
  tutunomaisesti.
  -- Oletteko ennestään tutut? -- kysyi Uuras.
  -- Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, -- selitti Eliisa.
  
  
  XVIII.
  
  Eliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet,
  ensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti
  tytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja,
  ja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön
  omalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin
  omaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä
  vahvistunut.
  -- Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, -- sanoi Uuras. -- Oletteko
  ylioppilas? -- kysyi hän Murtolalta.
  -- En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, -- selitti
  nuori mies.
  Saatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.
  -- Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka
  nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain
  sinulle, lapsi, yhteistyöstä!
  -- Kassa onkin aivan tyhjä, -- sanoi Eliisa.
  -- Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja
  minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut
  jalassani ja ne aivan ehjät, -- puhui Uuras nauraen.
  -- Onhan tämä talokin omanne, -- huomautti nuori tyttö.
  -- Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.
  -- Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.
  -- Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä
  eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko
  sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti
  minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan
  vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella
  tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan
  yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi,
  siihen sanot?
  -- Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri
  omaisuus.
  -- Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä
  nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki
  kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt,
  olisin nyt yli korvieni velassa, -- selitti Uuras nuorelle
  konttoriapulaiselleen.
  Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään
  kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.
  -- Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian
  hyvää työtä -- --
  -- Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä
  muuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen
  vain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.
  -- Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.
  -- Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä
  työ on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän.
  Olisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla
  päättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä
  varmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, -- puhui
  Uuras tekeytyen huolettomaksi.
  Leena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan
  työhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.
  -- Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että
  sinäkin tulisit mukaan juhlaan, -- sanoi hän ja läheni miestään
  hymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän
  huolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei
  kasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja
  silmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. -- Aion pitää tänä
  iltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.
  -- Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna -- --
  -- No, mitä huomenna?
  -- Lauletaan kai! -- sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan
  työhuoneeseensa.
  -- Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin
  tyhjää.
  -- Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin
  peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä
  minuun ja lamauttaa kaikki voimani! -- Hän astui kiivaasti lattialla
  koetellen käsivarsiaan. -- Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja
  lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!
  -- Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä -- --
  -- Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.
  -- En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta
  viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.
  -- Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi
  tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!
  -- Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi