Työn kourissa: Romaani - 09

tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään
katukäytävällä.
-- Tule sisään! -- sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa,
huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen
saapumista.
-- Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta -- -- se mies ei
osaa pitää naamaria!
-- Mikä sinun on? -- kysyi Eliisa ihmeissään. -- Olethan aivan
suunniltasi!
-- Herra Uuras -- -- --!
-- Älä sano mitään, jos se on ikävää, -- sanoi Eliisa sävähtäen
punaiseksi.
-- Minä olen kuvitellut -- --
-- Mitä?
-- Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut,
vanha vierustoveri!
-- Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua
vaivaa!
-- Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! -- pyysi Murtola
pidellen Eliisaa käsistä.
-- Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin
kaikki ovet olisivat lukossa.
-- Sinähän vapiset, Eliisa kulta! -- puhui nuori mies vetäen tyttöä
lähemmäksi.
-- En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!
-- Kuiskaa korvaani! -- sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. -- Kas
näin, nyt uskallat, olen utelias!
-- Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta -- --
-- Se siis koskee jotakuta kolmatta?
-- Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. -- Luuletko, että nyt
voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen
toverini!
-- Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.
-- Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja
sitten! -- ja Murtola poistui ovelle.
-- Ei, älä mene, älä jätä minua -- -- tuntuu kuin hukkuisin ilman
sinua. Sinä olet aina ollut -- -- -- en tiedä kuinka, niin läheinen
minulle!
-- Puhu, kerro kaikki!
-- Anna kätesi -- -- älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on
tukala?
Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen,
arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.
-- Sydämesi lyö niin rajusti! -- kuiskasi Murtola.
-- Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, --
sanoi Eliisa hymyillen.
-- Itke, itke vain, ei se ole hupsua!
-- Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole
suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei
ollakaan kihloissa?
-- Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?
-- Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella
nyt on!
-- Niin, ehkei!
-- Minä en välitä mistään, kun sinä olet -- --
-- Oikein, oikein lähellä! -- huudahti Murtola painaen Eliisaa
povelleen.
-- Minä olin äsken niin onneton!
-- Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri,
rakas Eliisa! -- ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.
-- Niin, minä rakastan, rakastan, -- sanoivat he kuin yhdestä suusta.
-- Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha
poika, mikset sitä jo ennen sanonut?
-- En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.
-- Nyt on -- --
Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään
rupattelemaan.
-- Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt
sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.
-- Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.
-- Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.
Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä
kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.
-- Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, -- sanoi hän.
-- Hän on tuolla sisällä! -- ja Uuras viittasi saliin päin.
-- Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!
Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka
haki talon rouvan.
Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.
-- Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja
minä olemme juuri menneet kihloihin!
Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän
suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli
sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille
tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi
kylmästi:
-- Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut -- -- hän on vielä
alaikäinen, ja minä olen holhooja!
-- Eliisan onnea me emme tahdo estää, -- sanoi Leena.
-- Ja kuitenkin -- --!
Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta
ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja
nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.


XXIII.

Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen
saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon
ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki
hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.
Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka
raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin.
Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän
märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen
estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet
tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä
laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia
ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja
onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän
koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan,
toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset -- unohtaa,
unohtaa -- elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha,
jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota
alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta
sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta,
minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä
lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.
Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä
pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten
johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.
Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa
ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli
itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän
oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen
sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi
unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja
ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja
tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan
valtoihinsa.
Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä
ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa
lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien
elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa
kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.
Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta
pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä
naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.
Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:
Levolle lasken, luojani,
armias ole suojani,
jos sijaltan' en nousisi,
taivaaseen ota tykösi!
mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen
ja hän samoin.
Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus
ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä
täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki
inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että
Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme
määrä.
Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa
taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut
sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa
tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa
ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja
tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon
takia.
Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan
taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja
tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi
voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä
sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.
Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen
musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella
uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi
synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein
himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä
uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki
hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä -- --
Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus
oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin
piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran -- -- oh, se
aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa
vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin
olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan
mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!
Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta
ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan
kaistaletta -- -- pyytää luottoa!
Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin -- -- aivan yksin oli
erämaa vallattava!
Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle
konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein
ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei
nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut
menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen
tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen
hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.
Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä
kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon
kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin
varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä
tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin
liikemiehistä.
Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa,
ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin
puhuisi Forsille ja Hillille.
Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli
Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin
että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.
Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.
Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä
osakkaiksi tai takaajiksi.


XXIV.

Uurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa,
joka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset
ja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta
lähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta
huolesta.
Palvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä
Leena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella
verhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.
-- Mieheni ei ole kotona, -- sanoi Leena väsyneesti.
-- Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, -- vastasi pormestari,
laski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja
hyväntuulisena. -- Voinko puhua peittelemättä? -- lisäsi hän
vilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.
-- Miten vain tahdotte, -- sanoi Leena.
-- Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne
viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?
-- Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.
-- Teidän mielestänne ei -- -- minun mielestäni se ei ole unhotukseen
heitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän
viisaimpana neuvotella kanssanne.
-- Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.
-- Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista
ja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.
Leena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan
peittääkseen mielenliikutustaan.
-- Se seikka, että teidän sydämenne silloin -- -- Uuraan tultua
kaupunkiin -- -- äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta
sopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää
siltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin
asiat kaipaavat järjestämistä, -- jatkoi Fors varovasti.
-- Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne.
Se -- se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää
vastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään
tämäntapaista tulevan puheeksikaan.
-- Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan.
Senhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin
joskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä
omaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun
joutumassa?
-- En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on
voinut olla paljonkin -- --
-- Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, --
huomautti Fors yhä hymyilevänä.
-- Se on niin raskasta, -- sanoi Leena hiljaa.
-- Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan
hyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko
kaupungin uskomaan Uuraasta suurta.
-- Niin, se on ollut riemuani! -- huudahti Leena kuin elpyen.
-- Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen
viehättävissä väreissä.
-- Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut
hänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme,
pöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia -- -- enpä tiedä!
-- Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan,
mutta Uuraalle se oli hyvä afääri!
-- Herra pormestari!
He katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors
kylmästi hymyillen.
-- Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan
ole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, -- sanoi Leena.
-- Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle?
Pelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten
olisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin
ja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka
johtomieheksi.
-- Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan
kuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, -- puhui Leena
hehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.
-- Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian
huomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani -- -- Uuraan vuoksi,
-- puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.
-- Te vihaatte Uurasta!
-- Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista
hinnasta. Minä aion lakata ostamasta, -- selitti Fors peittelemättä.
-- Minä en käsitä -- --
-- Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.
-- Ja te?
-- En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän
kanssanne.
-- Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta.
Ja tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta
itse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, -- sanoi
Leena.
-- Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? -- kysyi Fors
syrjäyttäen Leenan puheen velasta.
-- Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.
-- Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!
-- Entä sitten?
-- Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.
-- Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?
-- Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, -- vastasi
Fors tähystäen Leenaa tutkivasti.
-- Jos Uuras suostuisi sellaiseen -- -- sopimukseen, entä sitten?
-- Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.
-- Se on jo liian myöhäistä.
-- Riippuu siitä kenen kanssa.
-- Täytän jo pian viisikymmentä, -- sanoi Leena hymyillen.
-- Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!
Fors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan,
joka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.
-- Otaksutaan, -- sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan
vastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin
suostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, -- ja hän
painosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta
poskille. -- Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä
käsiteltävä tätä sopimusta.
-- Niinkuin tahdotte.
Fors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle
miettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas
jatkamaan keskusteluja.
-- Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä
liikekumppaneina, -- sanoi Uuras vilkastuen.
-- Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat
ystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, -- lisäsi siihen Fors.
-- Luonnollisesti, -- myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää
sen puolen asiata.
-- Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, --
sanoi Fors.
-- Miten? -- kysyi Uuras.
-- Olen ottanut lainan herra Forsilta, -- riensi Leena selittämään.
-- Miksi sinä olet ottanut lainan? -- kysyi Uuras yhä
jännittyneempänä.
-- Silloin olit matkoilla.
-- Ja sitten, kun tulin kotiin -- --?
Leenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan
äänettömän kehoituksen jatkoi:
-- Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain
huomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.
Minä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.
-- En ymmärrä -- tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa,
mutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?
-- Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin
tämän summan, jos rouvasi sen sallii.
-- Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.
-- Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu
antamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.
Uuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen
Forsin sanat.
-- Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun
vaatimuksestasi -- --?
-- Onko se niin ihmeellistä! -- sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja
jatkoi tukehtuneella äänellä: -- Herra Fors on älykäs, rikas, naiset
häntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista
vuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! -- Leenan ääni selveni
ja kiihtyi. -- Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun
päälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt -- miksi sinua
nyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka
minä kärsin?
Tuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.
-- Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän
sinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten
tahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.
Leena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli
todellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä
yhdentekevänä.
Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että
Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli
ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.


XXV.

Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat
kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin.
Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena
jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä,
ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi
lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön.
Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä
taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.
Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet
lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta
yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko
suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta
päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti
osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi,
vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi
voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä
olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä
tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa
suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.
Junassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän
palasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä.
Ne kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta
yhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen
aina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin
kierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä
näissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät
hänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti
aloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota
oli kiihkeästi kaivannut.
Ensimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä
sairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja
hirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään
varma, kuin hän ennen oli uskonut -- eikö se ollut tylsistyttävää
ja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa,
samalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset
epäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän
kerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.
Vuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi
oikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa
oli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.
Ulla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen
kalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä
kaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi
kaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin,
ettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet,
niinkuin aviovaimon velvollisuus on.
Näinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut,
tuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli
entistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan "tehtaan"
väliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut
hänelle oikea intohimo.
-- No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä
edessäsi! -- tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa
pois tieltään.
-- Tässä on kirjoitettu pojasta, -- härnäsi ukki. Muori kävi
uteliaaksi.
-- Mitä ne nyt pojasta?
-- Täällä kävi sellainen kirjoitusherra tehtaalla katsomassa, ja minä
sille latelin yhtä ja toista. Ja nyt se on pantu lehteen.
-- Sitten se ei mahda olla mitään oikeata, kun sinä pääsit latelemaan.
-- Kuulehan nyt: Tunnettu rakennusmestari Uuras on raivannut
itselleen metsään oikean uutisasutuksen. Metsän sisältä kuuluu
kilkutusta ja kalkutusta, ja mustat naamat vilkkuvat puiden välissä.
Kaikki on kuin amerikalaista. -- -- Herra Uuras on itse kuin karhu,
pysyy pesässänsä kaiken talvea. Täysin amerikalainen hän on myöskin
työnteossa, käyttää omia kouriaan ja hartioitaan antaen palttua
hienojen herrojen tavoille -- -- --
-- Olethan taaskin syöttänyt ihmisille juttujasi. Tarvitsisit
uuniluutaa paltustasi. Pitäisihän sinun nähdä, että poikaa painaa
rahanpuute.
-- Mihinkä sitä omista nahoistaan menee, ennenkuin on syli maata
sylissä. Kun on ollut niin suuri herra kuin Uuras, niin ei ole hyvä
olla pieni herra, täytyy heittää se herruus tykkänään, muuten ei tule
hyvä.
-- Viis minä siitä! On tuota nyt sitten keisari taikka kerjäläinen,
niin määrä sillä pitää olla työllä ja touhullakin.
-- Milloin sinä olet nähnyt Uuraan määrää pitävän?
-- Missä se poika nyt viipyy? -- Ulla-muori tähysti arkihuoneen
laajasta akkunasta konepajalle päin, josta kuului työväen äänekästä
melua.
-- Kuuletkos tuota liehumista nyt taas? Mitä ne tahtovat?
-- Mene sitä tietämään -- paljon palkkaa ja vähän työtä! -- vastasi
ukki. -- Vaikka eihän ne nyt palkoista. Vallan ne tahtovat!
-- Minkä vallan?
-- Komennon siellä tehtaalla.
-- Kun on tehdas kuin koura, eihän tuossa nyt voi montaa herraa olla.
-- Niin monta kuin siellä mustanaamoja riittää.
-- Onko se nyt sitten oikein? Poikahan siinä on enimmän raatanut ja
rahat hankkinut.
-- Poika ei voi tehdä kaikkea yksin, ja siksi täytyy antaa osa
apureille.
-- Yksin, kaikkea yksin, niinkuin sinä mukamas omalla rättänälläsi!
-- kivahti muori.
-- Olkoon vain rättänä, mutta sielläpä ei komennakaan kukaan muu kuin
minä!
-- Vastahan se on puolisen vuotta ollut käynnissä ja nyt jo pitäisi
ruveta jakamaan!
-- Ruoki sinä vain poikaa ja anna maailman otella. Tee vaarinkaljaa
ja juota sitä muorinkaljana, pane humalaa sekaan, niin tullaan
tuuleen!
Ukki pyöräytti muoria hartioista ja kiirehti ovelle.
-- Senkin myllynsiipi! -- ärähti muori. Jonkun ajan kuluttua kuului
portailta raskaita askelia.
Uuras oli käynyt kaupungissa tapaamassa Hannulaa kutsuakseen häntä
tehdasta katsomaan, varmasti uskoen, että pankinjohtaja suostuisi
panemaan siihen lisää varoja liikepääomaksi ja mahdollisesti
laajennukseenkin.
Hän heitti lakkinsa eteisen hyllylle ja astui sisään raskaissa
saappaissaan. Kasvot olivat käyneet luiseviksi, entistä laihemmiksi,
mutta katse oli terävämpi. Hän liikkui hitaammin ja rauhallisemmin,
melkein tahdissa, kuin olisi jokin taakka hartioilla sitä vaatinut
tasapainossa pysyäkseen. Pöydän ääreen istuessaan hän kumartui
hiukan, otti leipää hartaana ja hitaasti ja alkoi lujilla leuoillaan
ja hyvillä hampaillaan pureskella perusteellisesti, katseen yhä
miettivänä tuijottaessa yhteen kohtaan.
-- Sinä huokaat, mikä on huolena? -- kysyi äiti.
-- On asioita ja vastuksia.
-- Päivä kerrallaan. Mikä tänään on hätänä?
-- Nousee seinä eteeni, ja juuri nyt, kun olen päässyt alkuun ja
tehdas on hiukan tuottanut!
-- Olisiko se sitten niin vaarallista, vaikka työväki saisi osuuksia?
Voisithan jäädä johtajaksi.
-- Eihän se ole niin yksinkertaista, -- huokasi Uuras.
-- Onhan tehdas sinun.
-- Onhan se. Työni ja parhaat voimani olen siihen haudannut ja itseni
melkein vaivaiseksi raatanut.
-- Ihmeitä olet tehnyt, sen lapsikin ymmärtää. Ei vain niin, että
itse työstä kiinni otat ja muita lujemmilla hartioillasi kannat
ja terävämmällä älylläsi harkitset ja sillä herätät muittenkin
työnhalun. Sinä olet oman työsi voimalla pilkkahinnasta nostanut
työpajasi tänne maan kolkkaan. Siihen asti on kaikki hyvää, mutta
siinä on sittenkin vika, -- puhui äiti.
-- Mikä vika, äiti? -- kysyi Uuras pannen arvoa äitinsä sanoihin.
-- Tehdas ei ole yksin sinun.
-- Ei, minullahan ei ole rahaa, täytyy ottaa muita osakkaiksi.
-- Niinkuin raha olisi ihmisen vapauden mitta. Pitäisihän sinun se jo
uskoa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut rahasta ja herruudesta.
Ei, tässä on suurempi vika.