Työn kourissa: Romaani - 01

TYÖN KOURISSA
Romaani

Kirj.
SELMA ANTTILA

Otava, Helsinki, 1919.


I.

Seppä Henrikssonilla oli tapana tehdä kaikki perinpohjin, ylen
jykevää ja tukevaa. Nyt hän rakensi itselleen uutta kotia, ostettuaan
kylän vanhalta räätäliltä hänen tilavan asuinrakennuksensa, jonka
oli purkanut ja kuljettanut omalle maapalstalleen. Ja mäelle nousi
vähitellen uusi talo ja hiukan erilleen siitä laajahko paja ja
myöhemmin aitta, sauna ja navetta latoineen.
Päärakennukseen nähden seppä ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että oli
sen uudestaan pystyttänyt.
-- Sen pitää olla niin luja, ettei henkeä läpäise, -- sanoi hän.
Sitten hän kesällä valmisti tiiliä ja pisti kuhunkin tiileen reiän.
Kun häneltä kysyttiin, mitä se reikä siinä tiilessä toimitti, sanoi
seppä:
-- Kai se reikä siinä pysyy kuin tiilikin, kun siitä naulan seinään
lyö.
Ja niin hän tekikin. Rakennus sai siten tiilipeitteen, joka rapattiin
valkoiseksi.
Tulos oli kerrassaan hämmästyttävä. Koko kylä ja pitäjä, vieläpä
ulkokuntalaisetkin ihmettelivät, mikä pappila se sellainen valkoinen,
uusi rakennus oli laakealla mäentöyräällä, ympärillä kiviaita ja
hiukan peltomaata. Mutta kun kirkkoa tähyilevä silmä osuikin sen
sijaan näkemään tukevanlaisen pajan erikoisessa sitä varten aidatussa
tarhassa, ymmärsivät oudotkin, että siinä asui vain joku vauras
käsityöläinen.
Päärakennus olikin vähän liiemmäksi tyhjentänyt Henrikssonin varat
ja innon. Ulkorakennukset jäivät vähemmälle varustamiselle ja
näyttivät hiukan mitättömiltä komean asuinrakennuksen läheisyydessä.
Aitta ja sauna olivat kyllä somat ja uusi rinteli hohti valkoisena
ja vastaveistettynä, mutta navetta, talli ja lato yhtenä jonona ja
saman katon alla oli jokseenkin vaivainen rakennus, varsinkin jyrkän
olkikattonsa vuoksi, jonka korret tuppasivat aina roikkumaan oville.
Sepän nuori emäntä Ulla oli tuotu toisesta kylästä ja häät vietetty
oikein komeat. Hän oli talon tytär ja sai myötäjäisiksi muutamia
satoja ruplia ja runsaat kapiot, eläimiä, ryijyjä, peitteitä,
liinavaatteita, silkki- ja musliinihameita sekä tarvekalua
kaikenlaista.
Henriksson oli myöskin talollisen poika, ja käsityöläismestariksi
päästyään hän oli rovastin toimesta saanut nimeensä ruotsalaisen
"son"-päätteen. Karl Henrik Henrikinpoika Tuomalasta oli sillä tapaa
tullut Henriksson. Yleensä häntä kylässä mainittiin mestariksi tai,
jos tahdottiin olla täsmällisiä, seppämestariksi.
Sepän emäntä, reipas ja aina liikkeellä oleva nuori nainen, lauloi
paljon askarrellessaan sisällä ja navetassa ja pääsi pian kyläläisten
erikoiseen suosioon. Mutta hänen laulunsa olivat hengellistä laatua
ja pukunsa aina sama harmaa kotikutoinen. Ne kirjavat silkit ja
musliinihameet sekä "tykkimyssyt" koreine nauhoineen, vieläpä
krinuliinitkin, jotka nyt olivat aitassa, todistivat kuitenkin
hänen ennen olleen mieleltään toisenlaisen. Vielä nytkin joskus
suurissa häissä hän "mestarin" vakavasti vaadittua piti välkkyvää,
vihreäsilkkistä "tykkimyssyä", jonka kirjaillut nauhat ulottuivat
täyteläiselle povelle, ja tummapohjainen, vihertävä, täplikäs
musliinihame valui laajapoimuisena lanteilta aina maahan asti. Lyhyt
liivi oli uumalta tiukka ja kalanluilla pönkitetty, joten nuoren
emännän melkein liiaksi täyteläinen vartalo kiristyi pyöreäksi ja
aika somaksi.
Eikä seppä itse ollut arvostaan vähemmän tietoinen. Ylpeänä eukostaan
hän kulki suorana, veitikkamaiset, tummat silmät tiukasti eteenpäin
tähdättyinä, yllänsä pitkäliepeinen, musta, hiukan karkeanlainen
sarkatakki ja vasikannahkaiset narskuvat kengät jalassa.
Myöhemmin, kun häät olivat painuneet paremmalle puolelle toisena
ja kolmantena päivänä ja ukot maistelleet esituvan puolella
kotipolttoista runsaanlaisesti, hörpäten palan painimeksi monet
kannulliset emännän väkevää olutta, kuului Henrikssonin mörisevä
ääni yli muiden laulua yritellessään, ja hänen emäntänsä ilme kävi
yhä vakavammaksi ja päättyi harmin punaan. Mutta samassa hän myös
keksi keinon, valjastutti hevosen ja pyysi kylän nuoria miehiä
"taluttamaan" ukkonsa rekeen, ja niin mentiin kunnialla kotiin eikä
kukaan saanut nähdä mestaria pöydän tai penkin alla kolmantena
hääpäivänä, kuten yleinen tapa muuten oli.
Mutta vaikka Ulla-emäntä piti ukkonsa kurissa ollessaan häissä
ja muissa pidoissa itse mukana, ei hänen vaikutuksensa ulottunut
"paistinajoon".
Seppä Henrikssonilla oli oma "lääninsä", jonka hän oli ottanut
summakaupalla. Hän teki kyläkunnassaan talojen jokapäiväiset
pajatyöt, työkalujen korjaukset, valmisti nauloja, veitsiä ja
kirveitä, viikatteita, sirppejä ja kaikenlaista pienempää tarvekalua
ja sai kaikesta tästä palkakseen sovitun määrän viljaa ja muita
luonnontuotteita. Joulun tienoilla hän sitten lähti paistinajoon
käyden talosta taloon muka perimässä saataviaan. Itse asiassa
hän kuitenkin oli vain kestitettävänä, saaden rekeensä pienempiä
tuliaisia: limppuja, munajuustoja, voita, lampaanjalkoja, rieviä ja
nisupullia. Suuremmat jyväsaatavat, halot, rehut ja heinät talolliset
kyllä toimittivat sepälleen kotiin.
Tämä paistinajo oli emännän kauhistus, sillä seppä ei pysynyt koko
jouluna tolkullaan. Kun yhdestä humalasta toipui, niin toiseen jo
kiireellä ajoi ja aina laulaen ja kerskuen kotiin palasi, ellei häntä
viina vallan rentona reessä pitänyt, niin että oli täytynyt ottaa
kyytimies ja sitten emännän kanssa yhdessä sisään kantaa.
Yhä harvemmin mestari sai emäntänsä pukeutumaan juhla-asuun. Ullan
omatunto oli herännyt tuomitsemaan kaiken salaisen viinanpolton
synniksi ja häpeäksi, ja juopumisen pahetta oli hänen mielestään
vältettävä. Ja kun Henriksson yhä useammin paistinajojen välilläkin
kulki juomareisuilla, alkoi hän sitä hartaammin veisata hengellisiä
lauluja ja lukea Jumalan sanaa. Kotona hän hartauttaan enimmäkseen
harjoitti, sillä kirkkoon oli pari penikulmaa, ja heidän hevosensa
oli hukattu pois, kun ei heillä maan hoitamisesta oikein tolkkua
tullut eikä hevosta muutenkaan ajoihin tarvittu. Kyläläiset kyllä
aina auliisti antoivat hevosen, kun siten pääsivät tuomasta entistä
luvattua määrää heiniä ja kauroja.
Yhä hartaammaksi Ulla muuttui yksinäisinä hetkinään mestarin
ollessa työmatkoilla tai juomaretkillä, rukoillen armahdusta tässä
tyhjyydessä ja synninlaaksossa, uskaltamatta ääneen suruaan valittaa.
-- Kunhan Kaikkivaltias katsoisi armollisesti hänen puoleensa ja
soisi siunatun lapsen, poikalapsen, joka olisi isällensä otollinen ja
tulisi hänelle hyväksi esimerkiksi, ettei enää kehtaisi eikä voisi
poikansa vuoksi itseään alentaa! --
Tämä oli hänen ilta- ja aamuhuokauksensa, kun hän yksinäisessä
talossaan toimitteli ilta-askareitaan ja aamulla varhain, ennen
päivännousua, kävi eläimiä ruokkimassa.
Toisin oli laita, kun mestari oli kotona. Pajassa tohisi ahjotuli,
niin että se kuului peltojen poikki kauas maantielle, ja vasara
kilkutti aikaisesta aamusta herkeämättä kuin kellon naksutus. Iloiset
äänet täyttivät pajan ja pajamäen. Siellä oli kärryjä, pyöriä,
työaseita ja kalua kaikenlaista. Hevoset seisoivat pitkässä rivissä
aitaan sidottuina odotellen kengitystään tai isäntiään. Nokisia
miehiä työntyi tupaan aterioimaan avaten runsaat ruokakonttinsa ja
vetäen esille herkulliset eväät, emäntiensä parhaat rievät, juustot
ja voit, kinkut ja muut lihat, sillä jokainen tiesi, ettei Lehvin
sepän emäntä niitä hyväksyisi mestarille ruuaksi, elleivät ne olleet
kaikkein parasta lajia.
Ulla-emäntä oli tehnyt sen havainnon, että hänen rukouksensa oli
kuultu. Salaperäinen riemu täytti hänen sydämensä ja loistavin
kasvoin ja vapisevalla äänellä hän viritti usein aamuvirtensä,
kirkkaan ilonkyyneleen vieriessä hiukan kalvenneille poskille.
Mestari siveli hiljaa ja hellästi kovalla moukarin karaisemalla
kourallaan vaimonsa tummaa päätä ja sanoi hymyillen jonkun mehevän
sanan. Silloin Ulla hotaisi häntä kämmenellään ulottumatta hipaista
muuta kuin parransängestä karkeaa leukaa, kun jo tunsi kaksi kouraa
hartioissaan ja kieppui ympäri, sepän nauraa hohottaessa:
-- Näin se pappilan muori paistia kääntää. Vai poika, ha, ha, toinen
mestari, pikku mestari! -- ja yhä hohottaen seppä harppasi pajaansa
ja kertoi siellä ukoille iloisen uutisen.
Pian oli siitä levinnyt tieto kaikkialle, ja ihmiset kuiskailivat,
että mestarille oli tulossa pikku mestari.
Ja kun sitten sepän emäntä sai ylen reippaan pojan, oli kaikki juuri
niinkuin ollakin piti. Nimi "pikku mestari" oli jo ennen pojan
syntymää niin monasti kuultu Henrikssonin pajassa, että se nyt
vain varmistui ja sovitettiin kohdalleen. Ja vaikka pappi komeissa
ristiäisissä antoi pojalle nimet Karl Henrik isän mukaan, ei niitä
kumpaakaan käytetty kotona eikä kylässä.
Pieni veitikka, tukeva maalaislapsi, kasvoi äitinsä rinnoilla
vahvaksi ja oli kova tappelemaan. Molemmat, äiti ja poika, olivat
varmat asiastaan: toinen siitä, ettei tahtonut eikä voinutkaan aina
olla pojan kanssa, ja poika siitä, että hänen oli saatava muutama
kerta päivässä "namia" äidiltä, vaikka olikin jo hampaat suussa ja
itse osasi selvin sanoin pyytää: -- Uuras tahtoo namia, äiti! ja
kun ei yksinkertainen pyyntö auttanut, tarttui hän äidin hameeseen
ja kiskoi kaikin voimin nauraen ja itkien, karttaen ja parkuen niin
sisukkaasti, että äiti aina lopulta myöntyi.
Isä kiusoitteli usein sanoen: -- Oletpa sinä koko uuras, uuras,
uuras! -- ja tätä hokiessaan hän notkisteli polviaan pajaan
mennessään.
Mutta poika näytti sittemmin olevan uuras muissakin suhteissa. Isän
tupakkilauta, jossa oli leikkuuterä saranoilla kiinnitettynä, oli
pojalle kovin mieluinen kapine, ja mitä hän vain käsiinsä sai, kävi
hänelle tupakasta ja joutui terän alle. Kirveet penkin alla pihdissä,
veitset, porat, höylät ja sahat, kaikki oli poika uuras sieppaamaan,
ja ennenkuin täytti toista ikävuottaan hän kiipesi polvenkorkuisen
pajankynnyksen yli, vaikka sitten muksahtikin pää edellä noesta
mustalle multalattialle.
-- Uuras, Uuras! -- huusi isä ylpeydestä hytkyen ja kantoi kirkuvan
pojan äidille tupaan.
Vähitellen tarttui tämä isän antama nimi kaikkien mieleen, ja ilman
muuta sopimusta hän sai nimekseen Uuras.
Pitkällinen imettäminen liitti äidin ja pojan läheisesti toisiinsa.
Ulla-äidin ajatukset liitelivät kauas, lapsen levätessä hänen
povellaan, kauas etäiseen tulevaisuuteen, jonka piti suoda hänen
lapselleen sellaista, mitä hänen vanhempansa eivät osanneet oikein
kuvitellakaan.
-- Voi sinua, piipattaja, -- puheli hän pojalle, -- sinä saat mennä
maailmalle ja nähdä ja kuulla uusia!
Niihin sanoihin sisältyivät Ulla-äidin salaiset ajatukset
poikansa tulevaisuudesta. Hänen piti saada käydä pystyssä päin
ja kompastelematta; jokin salaperäinen kaitselmus ohjaisi häntä
onneen. Mikä se onni oli, sitä hän ei varmasti osannut itselleen
selvittää. Mutta hänen uskonnollinen mielenlaatunsa kohosi arkielämän
yläpuolelle rukoillen ainokaiselleen sielunvoimaa ja hengenrikkautta.
Samalla sivalsi tämä äidinylpeys kuitenkin häntä itseään ikäänkuin
moittien siitä, että hän oli lapselleen toivottanut maallisia
koettelemuksia, joita ilman nuo hyvät lahjat olivat hänen mielestään
saavuttamattomat.
Hänen pojalleen piti paljon annettaman, niin että hänkin voisi paljon
antaa ja paljon tehdä, -- se oli Ulla-äidin toivomus.


II.

Lehvin koulu oli pitäjän ainoita ja ensimmäisiä, rovastin toimesta
perustettu vastoin isäntien tahtoa, he kun pelkäsivät siitä koituvan
ylettömiä maksuja ja lapsille ajanhukkaa. Kukin ajatteli itsekseen:
-- En minä vain lapsiani kouluun pane, ei minulle lisämaksuja
tarvitse sälyttää.
Kylä kuului rikkaaseen seutuun, missä talot upeina ja uusina
muodostivat ryhmiä tai olivat hiukan erillään toisistaan.
Naapuruussuhteet pidettiin pyhinä ja loukkaamattomina. Pahoja puheita
pelättiin, sillä sellainen vaikutti lamauttavasti läheisten naapurien
kesken, missä jokapäiväinen elämä oli kehittynyt aivan yhteiseksi.
Pienimmilläkin lomahetkillä pujahdettiin naapureihin, ja lapset
tepastelivat yhtä paljon kylän lattioilla kuin kotosalla. Karjat
kulkivat samoja kujia rakennusten nurkitse etsien kukin tiensä omiin
tarhoihin ja tanhuoille. Koiratkin kujeilivat kylän pihoilla kuten
omillaan nostaen yhteisen rähäkän, kun vieras raitilla ajoi. Silloin
tulikin niin kova meteli, että jokaiseen akkunaan maantien varrella
ilmestyi pää pään viereen ja lapset kelkkoineen, pitkät kynttilät
nenässä, pysähtyivät tien viereen katselemaan.
Koululle oli vuokrattu erään talon esitupa luokkahuoneeksi ja
sen perällä kaksi kamaria opettajan asuttavaksi. Varsin rauhaisa
paikka se ei ollut maantien risteyksessä, josta tiet haaraantuivat
asemalle, pitäjän kirkolle ja lähimpään kaupunkiin. Pihan nurkassa
oli kiikku ja siinä melkein aina joku kyläläinen tai outo vaeltaja
lepoa nauttimassa taivallettuaan pitkät matkat. Ja ensin alussa,
kun koulu oli aivan uusi ja outo ilmiö kylässä, kerääntyi tielle
aitaan nojautuen kyläläisiä ja ulkokuntalaisiakin katselemaan lasten
leikkiä, jota opettaja johti.
Siihen aikaan, jolloin ensimmäiset koulut perustettiin, ei vielä
oltu niin vaateliaita opettajain täyspätevyyden puolesta. Lehvin
kouluun otettiin opettajaksi muuan nuori pohjanmaalainen nimeltä
Tohu. Hän oli itseoppinut, kirjoitti sujuvaa käsialaa toimittaen
kylällä kaikki kynätehtävät ja puhui kaunista, puhdasta suomenkieltä
ilman minkäänlaista murteellisuutta, niin että häntä Lehvin kylässä
pidettiin jo senkin vuoksi herrana.
Opettaja Tohulla oli myöskin laulun lahja; joten hänen johtamansa
lastenleikit kävivät erittäin viehättäviksi nurmisella pihamaalla,
eivätkä kyläläiset ja sivukulkijat malttaneet olla pysähtymättä
katselemaan ja innostuneesti seuraamaan pienokaisten puuhia.
Oli jo syyspuoli kesää, kun Tohu oli saapunut kylään ja heti
aloittanut toimintansa niiden muutamain oppilaiden kanssa, jotka
olivat heti ensimmäisenä päivänä ilmoittautuneet. Näiden joukossa
oli myöskin Lehvin sepän ainoa poika. Uuras oli jo kahdeksan vuotta
täyttänyt, mutta suurikasvuisena hän näytti vähintään kymmenen
vanhalta.
Hän seisoi nyt keskellä piiriä ja katseli kiinteästi opettajaan,
tarttuen lujasti hänen käteensä. Jotkut toiset tekivät samoin, mutta
Uuras työnsi heidät syrjään, loistavin katsein anastaen opettajan
pariksensa. Silloin opettaja irroitti pienen käden vaatien Uurasta
pysymään vielä vapaana.
Nyt järjestettiin leikki, ja opettaja tarttui erään pikku tyttösen
käteen. He kaksi ottivat kiinni taas toiset kaksi, pysyen kaikki
käsi kädessä, ja niin tavoitettiin vähitellen koko luokka yhdeksi
ketjuksi. Lopulta ei ollut muita jäljellä kuin Uuras, sillä "mies
se, jota ei kiinni saada" oli opettaja sanonut, ja Uuras tahtoi
olla mies. Toisten oli vaikea tavoittaa vikkeläsääristä poikaa,
joka kieppui keskivaiheilla viisaasti karttaen ketjun päitä, missä
kädet uhkasivat ottaa kiinni. Paraiten hän pysyi turvassa ketjun
selkäpuolella, koska etupuolella yritettiin nopeammin muodostaa piiri
hänen ympärilleen.
Katselijat huudahtelivat aidan takana jännittyneinä: -- Kas noin,
käänny ympäri, soh, soh, pujahda aukosta, juokse -- juokse, se
tavoittaa selästä!
Jännitys yhä kasvoi, ja ajomiehet, seisten työkärryillään matkalla
pellolle eloja hakemaan, pysäyttivät hevosensa ja jäivät katselemaan.
-- Peijakas, sepäs puikkelehtii kuin syöstävä. Kas, jo meni säärien
välistäkin! Ha ha ha! -- He nauroivat täyttä kurkkua.
Mutta Uuras kiiti pitkin pihaa silmät kiiluvina kuin ainakin
vainotun, vilkuen joka puolelle, missä vaara vaanisi. Hän pysyi aina
puolustusasennossa, koskaan tekemättä tarpeetonta liikettä. Se oli
hänessä aivan vaistomaista.
Viimein opettaja pani ehdon suodakseen reippaalle pojalle
voitonkunnian lopullisesti, ja rivin seistessä pihan laidassa
mahdollisimman kaukana tikapuista, jotka veivät asuinrakennuksen
katolle, hän komensi:
-- Pysähtykää kaikki! Jos Uuras pääsee koskemattomana rakennuksen
katolle, on hän leikissä voittanut!
Samassa tuokiossa pujahti Uuras poikkinaisen säleen kohdalta ulos
pihasta rakennuksen taakse ja kiipesi hirsipäistä nurkkaa myöten
katolle. Räystäs teki kiusaa, mutta päädyn puolella eivät kattolaudat
ulottuneet kovinkaan leveälle, ja kurkottaen tukevia käsivarsiaan
ja iskien paljaat varpaansa tuulen ja sateen halkaisemiin hirsien
päihin, hän pääsi kuin pääsikin suurella ponnistuksella kiskomaan
itsensä ylös lahonneelle pärekatolle, josta kappaleita lohkeili
hänen haparoiviin sormiinsa. Huohottaen hän pian ilmestyi katon
pihanpuoleiselle sivulle ja istui tikapuiden ylimmälle puolalle
heilutellen pyöreitä ja ahavoittuneita sääriään.
-- Hei, hei, hei, pikku mestari! -- kuului pihasta ja varsinkin
maantieltä.
Ja sitten taas rattaat ratisivat jatkaen matkaansa, ja katselijat
hajaantuivat, samalla kuin opettaja keräsi lapset luokkaan.
Mutta pikku Uuras oli leikissä riehaantunut. Hän ei malttanut
laulussa pysyä alallaan toisten joukossa, vaan harppaili innoissaan
paikasta paikkaan ja jutteli ääneen, niin että Tohu monasti
varoitettuaan lopulta pisti hänet mustan taulun taakse nurkkaan. Muut
oppilaat jatkoivat lauluaan salin toisella puolella, mutta äkkiä
kaikki hypähtivät kamalasta ryskeestä.
Uuras oli työntänyt mustan taulun nurkastaan kumoon lattialle. Itse
hän seisoi kalpeana ja uhittelevana sojottavien taulunjalkojen
välissä. Opettaja otti häntä kädestä kiinni, haki pöytälaatikosta
pienen vitsan ja piiskasi nykivää kättä kourassaan, mutta jokainen
isku koski hänen omaa kättään yhtä kipeästi kuin pojankin. Senjälkeen
olivat opettaja ja oppilas taas hyviä ystäviä, eikä ollut niin pitkää
matkaa, jota ei Uuras olisi juossut opettajan asioilla, eikä niin
vaikeaa läksyä, ettei opettaja olisi sitä saanut hänen päähänsä
päntätyksi.


III.

Eräänä päivänä kevätkesällä nousi sepän kujaa pitkin, joka erosi
maantiestä suoraan valkoista asuinrakennusta kohti, hevoskuorma,
jossa oli kaikenlaista muuttotavaraa. Leveä, sivusta vedettävä puinen
sänky, kiikkutuoli ja suuri fiikus olivat siinä huomattavimpina, ja
niiden alla ja ympärillä kiuluja ja saaveja, vaatteita, mattoja,
pärekoppia kaikenlaisia ja ylimmäisenä ompelukone.
Kuorman vieressä taivalsi pitkä ja hento naisihminen, ja hänen
jäljessään hyppeli vähän toisella kymmenellä oleva vaalea tyttö
lyhyessä töppöhameessa, joka teki hänet oudoksi ilmiöksi tällä
seudulla, missä pikkutytötkin käyttivät nilkkaan saakka ulottuvia
hameita. Hänellä oli pieni olkihattu pääntyttyrällä, ja pitkä
tukka hulmusi vapaana hartioilla irtaantuneena palmikoista, joista
toinen vielä nimeksi oli pysynyt koossa, mutta pyrki luonnolliseen
vapauteensa. Tyttönen hyräili polkansäveltä ja juoksi kilpaa
varpusten kanssa, jotka hyppelivät maantiellä tai iloisesti
sirkuttaen lentelivät edestakaisin. Kuorma pääsi vihdoin kujaa myöten
ylös mäelle asti. Sepän emäntä katseli Uuraan kanssa akkunasta ja
meni tulijoita vastaan, kun he saapuivat portin kohdalle.
-- Päivää!
-- Päivää, päivää!
-- Terveisiä Helsingistä. Nyt sitä sitten tullaan, -- sanoi vaimo.
-- Niin kai, -- myönsi sepän emäntä. -- Ja tämäkös sitten on Anja?
-- Onhan se... niiaa nyt nätisti, -- kehoitti vaimo.
-- Olisikos aikaa käydä sisään? -- kysyi emäntä.
Kyytimies oli kuormansa kanssa pysähtynyt tielle ja poltteli piippua.
-- Mitä tämä isäntä sanonee, -- arveli vaimo katsoen hevosmieheen.
-- Mitäs siitä, hyvä on aina hyvä, kun kerran kutsutaan. Ja kaihan
se kahvi näille matkalaisille hyvää tekee, -- selitteli ukko. --
Ja kylmänä siellä on kaikki paikat Tupalassa. Viekö muuri enää
savuaankaan ilman laittamista, kun koko talven on kylmillään ollut.
-- Henriika tekee sitten hyvin ja käy tänne esituvan puolelle ja Anja
ja isäntä myös.
Uuras oli kovin utelias näkemään läheltä näitä tulokkaita, joita oli
odotettu jo pari viikkoa, ja vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt
mennä pajaan isälle palkeita painamaan, istui hän vain tukevasti
tuvan pöydän päässä ja tarkasteli hiukan ylenkatseellisesti pienen
tytön kaupunkilaista ulkomuotoa. Hän oli siinä iässä -- kolmentoista
-- jolloin pikkutytöt eivät viehätä naisina, vaan ainoastaan
leikkitovereina. Ja sepän Uuraalla oli siinä suhteessa hyvin suuret
vaatimukset, mitä reippauteen tuli.
Lapset katselivat toisiaan salavihkaa ääneti, Anja heilutellen
jalkojaan leveässä, kahdenistuttavassa kiikkutuolissa keskellä tupaa
ja palmikoiden tukkaansa suu mutussa ja katse tähdättynä alas pitkin
pienen, nykeröisen nenän vartta. Hän oli harvinaisen vaalea lapsi,
melkein valkoinen tukka kuin pehmeää silkkiä ja silmät siniharmaat,
kasvojen väri tervettä ahavoittunutta punaa ja hiukan kesineitä
täpliä kaulalla ja leuassa. Aurinko oli liian rutosti pidellyt arkaa
ja hienoa kaupunginlapsen hipiää pölyisellä maantiellä.
Mitä kauemmin Uuras tyttöä katseli, sitä enemmän teki mieli vetää
hänet pois kiikkutuolista tukkaansa letittämästä.
-- Tule pihalle! -- sanoi hän viimein malttamatta katsella loputonta
hommaa.
Tyttö nosti päätään ja katsoi valkoisten silmäripsiensä alta poikaan
kuin uneksiva, joka ei luullut olevansa todellisuudessa.
-- Minne pihalle? -- kysyi hän hitaasti.
-- Tuonne aitan eteen, -- sanoi Uuras, jolla oli omat syynsä
houkuttaa sinne.
Vikkelästi kapusi sitten Uuras portaita ylös aitan rintelille ja
nousi seisomaan kapealle johteelle.
-- Jos putoot! -- huudahti tyttönen säikähtyneenä.
-- Mitäs annat, niin loikkaan täältä maahan? Tyttö katsoi
hätääntyneenä ympärilleen.
-- Älä loikkaa, sinuun sattuu.
-- Pyh, vai sattuu, en minä ole mikään likka! -- ja samassa hän
hyppäsi maahan, ponnahti koukistetuin polvin kuin pallo ensin maasta
ylös ja kaatui sitten suinpäin nenälleen nurmeen.
-- Sattuiko? -- kysyi tyttö järkytettynä, mutta omalla rauhallisella
tavallaan, jota vilkas poika ei voinut ymmärtää.
-- Loikkaisin paljon korkeammaltakin, vaikka aitan katolta saakka!
-- kerskui Uuras. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen, sillä
tyttösen uinailevaan katseeseen oli tullut eloa ja säteilyä, ja
ahavoittuneet posket hehkuivat punaisina, samalla kuin puoliavoin suu
näytti lohjenneiden maitohampaiden tyhjät välit ja uudet valkoiset
tulokkaat, jotka vielä olivat keskenkasvuisia.
-- Mikä sun nimesi on? -- kysyi Uuras.
-- Anja. Entä sinun?
-- Uuras se on! -- sanoi poika.
Samalla he kuulivat Anjan äidin kutsuvan, ja Anja vietiin kahvia
juomaan.
Hetken kuluttua oli muuttokuorma jälleen matkalla päämääräänsä kohti
Tupalaan, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän sepältä. Tupala
oli ollut Henriikan isän asuntona. Siellä oli ukko aivan yksin
elellyt senjälkeen, kun tytär oli mennyt naimisiin ja muuttanut
pääkaupunkiin, jossa hänen miehensä oli poliisina. Nyt olivat
Henriikan isä ja mies kuolleet samoihin aikoihin ja Henriika palasi
tyttärineen Tupalaan.
Äitinsä kehoituksesta Uuras meni muuttoväen mukana auttaakseen
purkamaan kuormaa.
Sepältä eteenpäin mennessä tie kävi kapeaksi, ruohottuneeksi ja
kiviseksi. Paikoittain se oli kuoppaista, kirren murtamaa, jotta
täytyi ottaa ompelukone alas korkean kuorman päältä ja muutenkin
purkaa raskaimpia esineitä metsään toisen kerran haettavaksi.
Kävelijöillä oli kaitainen, pehmeä polku tienviertä pitkin, ja
metsässä soi lintujen liverrys vaaleanvihreäin puiden oksilla, missä
lehdet olivat vielä hentoja, läpikuultavia ja silkinhienoja. Mansikka
kohotti nuppujaan mättäistä tehden ahkerasti yhä uusia kukkia. Purot
solisivat kiidättäessään kevään myöhästyneitä tulvavesiä kiireisesti
pitkin niittynoroa isoon jokeen sepänmäen sivuitse.
Lapset pysähtyivät katselemaan suuren koivun kantoa, joka oli
talvella sahattu poikki. Nyt kevään tultua sen nesteet olivat
nousseet maasta puunsoluja myöten kannon päähän kuohumaan valuakseen
maahan ikäänkuin imettäen silkkilehtistä vesaa, jota sen juurella
kasvoi aivan tukuttain.
-- Se oli suuri koivu, -- selitti Uuras, -- ja se vietiin talvella
Kotkan kartanoon, sinne meidän pitäjän kirkolle. Sinne on tullut uusi
herra ja se rustaa.
-- Mitä se niin rustaa? -- uteli Anja.
-- Sillä kuuluu olevan tytär, ja se menee naimisiin, ja siellä
kartanossa tulee häät.
-- Onko se kaunis?
-- Sekö kartano? -- kysyi Uuras.
-- Se tytär.
-- Mitäs siitä, en minä tiedä.
-- Oletkos nähnyt?
-- En, mutta ensi pyhänä menen kirkkoon. Se on tien vieressä,
ja siellä kuuluu olevan portti auki näin keväällä, kun ei vielä
varasteta omenia.
Anja olisi tahtonut kuulla enemmän siitä kartanon tyttärestä, mutta
Uuraan ajatukset kieppuivat itse kartanossa ja sen portissa.
-- Siellä kuuluu olevan portinkehä niin korkea kuin rakennus, ja
siinä on ovet kuin kirkossa, niin on äiti sanonut. Ja kun minä pääsen
maailmalle, rakennan kartanon ja sellaisen portin, -- vakuutti hän
seisten metsässä hajareisin, kädet housuntaskuissa ja tukka pörrössä.
-- Niin, mutta minä olen käynyt "fruntimmerin" koulussa Helsingissä,
-- selitti Anja pikkuvanhasti. -- Siellä oli vain herrasväen lapsia
ja kaikki puhuivat aina ruotsia.
Uuras tuijotti hetken Anjaan ja kysyi masentuneena:
-- Puhutkos sinäkin ruotsia?
-- En minä oikein osaa. Kun isä kuoli, ei äiti voinut pitää minua
koulussa muuta kuin syksystä jouluun, mutta minä osaan kirjoittaa.
-- Pyh, kaikki koululapset osaavat kirjoittaa. He olivat jutellessaan
tulleet Tupalaan, jonka avatusta ovesta lemahti heitä vastaan
ummehtunut ilma.
Henriika näytti neuvottomalta ja ylen uupuneelta istuessaan pienen
tuvan penkillä. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi pidätetyistä
kyynelistä, jotka pyrkivät esille hänen katsellessaan vanhaa
kotiansa. Täällä hän oli elänyt iloisen ja onnellisen lapsuutensa,
toivorikkaana lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ja sitten palannut
onnellisena morsiamena kapioitaan neulomaan ja häitään odottamaan.
Ja nyt kun hän tuskin oli puoliväliin neljättäkymmentä ehtinyt, oli
elämä jo kallistunut iltapuoleen ja onni mennyt...
Ajomies kantoi esineitä tupaan. Suuri, sivusta vedettävä sänky
pantiin peräseinälle ja Henriika sijoitti siihen vaatteita, jotta
se paisui oikein korkeaksi ja pulleaksi, ja ruudullinen sängynpeite
ulottui rimpsuineen lattiaan saakka. Huoneessa oli vanhan ukon
ostamat suurikukalliset seinäpaperit, jotka kiiltelivät somasti
läikkyvinä iltapäivän auringon valossa.
Kuormasta ilmestyi kaappikello, joka sai paikkansa peränurkassa
ruokapöydän päässä. Penkit siirrettiin hiukan ulospäin. Piironki
ja sen päällä pieni lipas sai paikkansa kahden akkunan välissä
sivuseinällä, ja niin oli huone aivan kaupungin malliin kalustettu,
kun ompelukone vielä nostettiin valoisaan paikkaan peräseinän ainoan
akkunan alle ja fiikus sen viereen. Muut tavarat vietiin aittaan,
joka oli Tupalan pihalla. Se oli soma, pikkuinen rakennus, varustettu
rintelillä ja portailla, tukevatekoinen, vaikka pieni kuin lasten
leikkihuone, niin että sisään mennessä täytyi pistää ensin päänsä ja
sitten kumarainen selkä varovasti, ja vasta keskilattialle päästyään
sopi suoristautua.
Anja ihastui siihen heti.
-- Niin kaunis, niin kaunis! Onko se Kotkan kartanon portti näin
kaunis? -- kysyi hän Uuraalta.
-- Pyh! Mikä kaunis tämä nyt on! Tällainen tönö kuin isän tuohinen
tupakkapönttö! -- haukkui Uuras Anjan aittaa.
-- Menetkö sinä jalkaisin sinne kirkkoon? -- tiedusti Anja Uuraalta
yhä ajatellen kartanoa hänkin.
-- Menen, meillä ei ole hevosta, ja minä tahdon osata sinne yksin.
Anja meni supattamaan jotakin äidilleen ja viittoili Uurasta
lähemmäksi. He päättivät lähteä kaikin kolmisin jo lauantaina
iltapuolella ollakseen sunnuntaiaamuna reippaita kirkkoon mentäessä.


IV.

Lapset olivat nousseet jo varhain aamulla ollakseen valmiit
kirkkomatkalle, kun määräpäivä tuli. Henriika oli käynyt
lämmittämässä sepän saunan, jossa he saivat kylpeä, sillä saunaa
Tupalassa ei ollut.
Maitonsa he myös saivat sepältä, koska kylään oli liian pitkä matka.
Sensijaan Henriika sitoutui lämmittämään ja siivoomaan saunaa
ja ompelemaan koneellaan, mitä sepän emännällä sattui olemaan
sentapaista työtä.
Näin nämä kaksi perhettä tulivat alunpitäin aivan läheisiksi.