Työn kourissa: Romaani - 11

  parka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut,
  ei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin
  kovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun
  puolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki,
  sinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on
  morsiushuntu, ja sitten hän meni... Huu, siellä oli niin kylmä. Ja
  emäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.
  Uuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui
  hänen käteensä.
  -- Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on
  sinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl
  Henrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!
  Henriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja
  uupumus vaimensi hänet uneen.
  Uuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa
  äitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää
  hiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta
  vastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla
  kaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän
  tunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa
  olemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden
  hänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen
  sinne, minne äiti oli mennyt.
  Silloin hän tuli ajatelleeksi: -- Tunteeko kukaan samaa, kun minä
  olen kuollut?
  Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi
  rintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen
  voihkien ja kasvonsa peittäen. -- Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen
  olemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin
  mennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta
  jääpä!
  Ahnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää
  kutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen
  ja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin
  sielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä
  häneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut
  työtään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta,
  välittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut,
  välittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää,
  jotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea,
  rasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle
  vain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi
  kohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä
  heitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän
  vaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys
  häntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?
  Nyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja
  myötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui
  äitiin, Anjaan ja -- lapseen, omaan lapseen!
  Äidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella.
  Hän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja
  tarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut
  korvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin
  edulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat
  perillisensä.
  Sitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta
  selitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta
  rasituksesta ehtyneet.
  Hän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana
  alkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen
  ohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa
  tulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään
  lujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet
  tunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi
  Murtola suunnitella liikkeen laajentamista.
  Hän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla
  kokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.
  Oli taaskin syksy, ja puut pudottivat lehtiään Uuraan pienessä
  puistikossa. Hän istui parvekkeella peitteeseen käärittynä ja oli
  vain varjo entisestä itsestänsä. Leena ja Eliisa hoitelivat häntä, ja
  ukki istui portailla tupakoiden.
  -- Syksy on kaunein vuodenaika, -- sanoi Eliisa. -- Metsikkö tuolla
  on kullankellertävä, ja pienten kotien punaiset seinät ja valkoiset
  akkunalaudat soveltuvat siihen niin mainiosti. Niitä ilmestyy sinne
  yhä uusia sitä mukaa kuin tehdas laajenee ja osuuksia voidaan jakaa.
  Minulla on teille, herra Uuras, lämpimät terveiset heiltä. Käyn
  siellä usein, ja aina he kyselevät tehtaan perustajasta. Te olette
  heille kuin jokin suojeluspyhä. Karl on liian läheinen ja saa joka
  päivä taistella ja kinailla heidän kanssaan, mutta kilttiä he silti
  ovat ja noudattavat sääntöjä.
  -- Itsehän lakinsa laativat, -- sanoi Uuras. -- Minä taidan olla
  samaa lajia kuin työväki. Kun ahersin heidän kanssaan vallan hengen
  edestä, pysyin aina kireissä väleissä, mutta nyt etäällä ollen
  ihailen heitä ja ihmettelen, että he niin paljoon pystyvät. Silloin
  he minua vihasivat, kun heitä parhaiten hyödytin ja palvelin, ohjasin
  ja aivan kädestä pitäen opetin. Nyt kun olen vain oma varjoni, nyt he
  minua muka ihailevat.
  -- Ainahan se aika näkyy polvesta paranevan, -- virkkoi ukki
  koputellen piippuaan portaaseen. -- Minä olin vain sellainen
  kyläseppä, mutta Uuras tahtoi saada tehtaan, ja nyt nämä täällä
  pyrkivät oikein pajavaltakuntaa rakentamaan. Valmista, valmista tulee
  elämästä.
  -- Minua vain pelottaa se, -- sanoi Uuras, -- että tämä meidän
  yrityksemme täällä on niin yksinäinen laatuaan.
  -- Niin, ihmisten pitää itse kunkin taistella ja rimpuilla ennenkuin
  uskoo, että tuo hyvä tuossa on kyllin hyvää. Se siinä vain on taikana.
  Tehtaan pilli soi, ja väki tulvi työstä pitkänä jonona metsänlaitaa
  kohti, missä kullakin oli oma sievä majansa puiden varjostamana,
  vaimo ja onnelliset lapset odottamassa.
  Mutta sittenkään he eivät olleet hauskoissa kodeissaan tyytyväisiä.
  He etsivät syitä ja halusivat taistelua, ja kun ei todellisuus siihen
  syytä antanut, turvautuivat he kuvitteluihin. Taistelu oli alettava
  itsensä taistelun vuoksi, sillä se on elämää.