Lukemisia lapsille 1 - 09

heidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni
uljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat
ja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat
liehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit
välkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja
kiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä
oli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat
leikkitapansa.
_Vuonna 1258_ makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän
purjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka
rannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko
luonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja
sen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka
kuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli
munkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold
Schwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei
kukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon
yhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia,
sanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo
edeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan
maailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli
täynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla
olivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan
vankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi
lupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa,
ja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa
nyrkki-oikeuden aikakaudeksi.
_Vuonna 1158_. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa,
matkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen
seurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä
vaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli
poissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille
mitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille,
maksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain
joukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas
lähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi
heitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven
jäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen
mielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti
koko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun
kovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa.
Mutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli
vaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa
vuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän
Henrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.
_Vuonna 1058_. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja
näin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin
maailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka
kuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett'ei Kristuksen valtakunta ole
tästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa:
etkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja
kuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät
kirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja
esimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen,
Goliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin
Hildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein
mahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt,
kutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä
on paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.
_Vuonna 958_. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut
raa'at Unkarilaiset Augsburg'in luona ja matkusti nyt saksalaisessa
valtakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat
notkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa
ulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen
suunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan
makuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan
edessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi
ihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik
oli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: "mitä on
minun valtani Jumalan vallan rinnalla?" Nyt elossa olevista ihmisistä
olen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka
kaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi
surkastuneena painaa maahan.
_Vuonna 858_ makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan
ihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta
litania-rukousta: "Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra
Jumala!" Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle
ollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä
ylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä
oli lopetettukaan, juoksivat raa'at pohjois-maiden viikingit
laivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset
kypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun,
polttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten
suuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen
jäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien
purjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän
kätensä ristiin ja sanoi: "Jumala, me emme ansaitse muuta kuin
rangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna
Ansgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa
ja laupeutta!" -- Niin tapahtuikin.
_Vuonna 758_. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi
munkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna
kirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia
sileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen
maalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan,
jonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin
kätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun
ynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on
minun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on
lukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät
suuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta.
Niin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja
kirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita
kuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain
jäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa
kaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa.
Oi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa
ostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala
vielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu
sanoo meille: "köyhille saarnataan evankeliumia."
_Vuonna 658_. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä
sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset
vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien
jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän,
punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja
janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin
lepäämään, vastasivat he: "Paratiisissa me saamme levätä!" Silloin tuo
ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: "Ainoastaan yksi on
Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!" Kohta heittäysi koko joukko
maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia
kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten
sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä
ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet
tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko
maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan
aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan
kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko
maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä
vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau'eta ja vanhentua,
sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä
maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina
aikojen loppuun asti.
_Vuonna 558_. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren
Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus
istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa
kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat
täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta
Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin
siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto,
koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi
palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen
aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota
mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois
ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta
mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle
sauvojansa sanoivat: "herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät
sauvat sisältävät." Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä
aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän
sanoi munkeille: "Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon
antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet
silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo
kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt
ostaa ahneilta Persialaisilta." Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti
munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on
katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja
raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita
ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi
hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.
_Vuonna 458_. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin
Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja
minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman
suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett'ei siellä enää
löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat
he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan.
Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat
litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa
aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet
satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja
istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan,
sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä
nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, --
sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa
kasvanut -- syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa,
jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen
asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit
hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa
karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät
voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä
Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen
maanmiehellensä, Rikimer'ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa,
asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta
Rikimer'in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne
ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa
Geiserik'in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt
matkustamme? kysyivät Geiserik'in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon
tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi
kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja
anasti koko Rikimer'in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha
rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he
hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin
toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä,
milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti
niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä
sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi,
ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa
kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja
valistuneiksi ihmisiksi.
_Vuonna 358_. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin
silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota
nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko
Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta
oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta.
Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä
eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin
kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja
muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja
kristityn ja sanoi heille: "mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin
kaupungin temppelistä?" Juutalainen sanoi: "Messias sen on jälleen
rakentava." Kristitty sanoi: "Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan
entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett'ei siitä pidä
jäämän kiviä kiven päälle." "No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan
rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi." -- Kun Juliaanus
sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta
rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet
aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli
varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso,
silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti
maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja
hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.
_Vuonna 258_. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja
lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki
näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi
vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen
aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä
Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn
kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja
rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä,
tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon.
Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille,
kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille.
Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin
petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki
rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän
edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen
tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra,
hänen isänsä: "etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä?
Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua
kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa
linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen,
jotas kaikkein enimmän rakastat." Mutta Placidia vastasi: "isäni, minä
olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa,
sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra
Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja
totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää
Herraani, Kristusta." Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää
tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat
lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen.
Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti
itkemään ja sanoi: "en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi,
että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala." Sitten hän tuotti
tyttärensä luokseen ja sanoi: "lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä
sinun että minun!" Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.
_Vuonna 158_. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa
Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen
hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan
ja kuulin kaiken kansan ylt'ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja
parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa.
Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja
korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen
ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja
runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi
keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset
ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät
keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan
vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: "Miksikä ihmiset
ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja
tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä.
Ilmoittakaatte kansalle, ett'ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa,
joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä
hän on!"
_Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen_. Minä halpa hopearaha olin
hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa.
Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella _Nero Claudius
Cæsar_, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen
kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli
valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja
Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien
kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero,
sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat
äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. -- Nero oli vaiti;
tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole
antanut myrkyttää velipuoltasi? -- Silloin Nero rakennutti laivan, joka
oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä
Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi,
mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi
kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä
ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen
monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko
Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen,
saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi
Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat
virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä
vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin
pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin
vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi
viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja
säkit voideltiin pi'illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina
julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli
Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa
Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain
seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä
vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään
Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä
raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan.
Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa
maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa
kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä,
minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen
hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä
tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman!
Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä
hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon,
ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä.
Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta
samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella
ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden.
Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan
elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä
pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu
tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous
seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.
Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta
menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan
opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen
kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan
tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta
sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on
kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina -- ijankaikkisesti.
Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi
ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut
niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä
aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat
sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen
jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että
silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi
ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi,
jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja
kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.


SUVELAN SYYNE.
_(Kevätsatu)._

Suvelan kylässä suosittiin koreita nimiä. Kun suutari sai kuulla, että
räätäli oli nimittänyt poikansa Ahasveerukseksi, kävi hänen kateeksi ja
hän pani poikansa nimeksi Hapakuk. Sitten sai räätäli tytön ja nimitti
hänet Eufrosyneksi. Suutarinpa taas kävi kateeksi ja hän tuumi
itsekseen: jo nyt on saapas, ellen keksi parempaa nimeä! Hänkös nyt
hakemaan allakasta, kunnes löysi syyskuun kahdeksannen päivän kohdalla
Marianmessun. Sepä vasta nimi oli, ei kellään kristityllä ole sellaista
nimeä ollut. Sillä 8:na päivänä Syyskuuta pidettiin muinoin Jumalan
äidin neitsyt Maarian muistoksi messu ja sentähden nimitettiin päivä
Marianmessuksi.
Suutarin mielestä oli nimi vallan eriveikeä ja tyttönen sai kuin saikin
nimekseen Marianmessu. Mutta luuleekos kukaan kyläläisten ruvenneen
lausumaan niin pitkiä ja vaikeita nimiä? Ahasveerusta sanottiin lyhyesti
Veeruksi, Hapakuk'ia Kukoksi ja Eufrosyyneä Syyneksi ja Marianmessusta
tuli Marssu. "Messu" tuntui jollaintapaa viittaavan kirkkoon eikä siis
oikein sopinut ihmisen nimeksi.
Jonkun ajan kuluttua sattui suutari kuolemaan ja pian sen jälkeen kuoli
räätälin vaimo. Lesket tuumivat nyt, että heidän sopisi mennä naimisiin
ja niin menivät räätäli ja suutarin leski keskenään naimisliittoon.
Siten joutuivat kaikki nuo neljä lasta Veeru, Kukko Syyne ja Marssu
yhteen ja heistä tuli tavallaan siskot, mutta eihän se sukulaisuus niin
hääviä ollut, koska kullakin siskoparilla oli eri vanhemmat.
Olisihan sitä sentään tultu toimeen, ellei suutarin leski, jonka
arvonimenä nyt oli räätäliskä, olisi ollut sellainen kiukkupussi.
Räätälin entinen emäntä oli ollut nöyrämielinen, mutta nyt oli räätäli
joutunut akkavaltoihin tai oikeammin polvihihnan vallan alle, jonka uusi
vaimo oli tuonut mukanaan suutarin tehtaasta. Se oli kauhea hihna, se
koroitti pian räätälin uuden vaimon talon pääksi.
Ei voi aina niin tarkoin sanoa kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista
oli Veeru äkäluontoinen ja Syyne hiljainen; suutarin lapsista taas Kukko
hiljainen ja Marssu äkäinen. Nuo kaksi hiljaista pysyivät yhdessä ja
tulivat hyvin toimeen; toiset äkäiset tappelivat enemmästä päästä
keskenään, toisinaan taas pitivät yhtä puolta tehdäkseen kiusaa
hiljaisille siskoilleen.
Uusi räätälinmuija, -- Priska oli hänen nimensä, olihan sekin korea
nimi, -- höyhensi lapsiaan, milloin väsyi pöllyyttämästä ukkoaan. Nuo
kaksi äkäistä olivat hänen lemmikkiään; heissä hän tunsi juoksevan omaa
vertaan. Toiset kaksi saivat selkäänsä ja kärsiä nälkää, kun äiti näki
hyväksi huomata heissä jotain virhettä. Syyneä ei hän voinut kärsiä
silmäinsä edessä, olihan aivan sietämätöntä, ettei tuo lapsi milloinkaan
niskotellut, vaan aina totteli kärsivällisesti, ollen ahkera kaikissa
askareissaan. Marssu oli sen sijaan osa äitiään; hän kyllä saattoi
kynsiä, laiskotella samoin ja vähän valehdellakin joskus; se kaunistaa
puhetta, arveli Priska-eukko.
"Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä", sanoi Priska
Syynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä
perin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta
rusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin
viikon ajan pureskelleet olkia.
"Kyllä menen, äiti", sanoi Syyne.
"Saat leipäpalan mukaasi ja sen pitää riittämän iltaan asti."
"Riittää kyllä, äiti."
"Ja sinun pitää lainata nuttusi Marssulle, hän raukka tarvitsee jotakin
lämmintä mennessään kouluun kylmässä tuulessa."
"Kyllä, äiti."
"Kyllä ja kyllä", mutisi Priska, "ei koskaan saa kuulla muuta! Eikö
sinua itseäsi palella, vätys?"
"Minä juoksen itseni lämpimäksi", sanoi Syyne.
"Koetappas juosta pois lehmien luota. Sinun täytyy kaiken päivää pysyä
paikallasi!"
"Kyllä tahdon koettaa, äiti."
Tuo tyttö oli aivan auttamaton, aina vaan "kyllä", "kyllä."
Marssu puolestaan selitti, ettei mikään hänen mielestään ollut niin
vastenmielistä, kuin koulunkäynti. Mutta sinne pantiin kuitenkin hän ja
Veeru. Toiset kaksi eivät saaneet oppia mitään.
Syyne läksi paimeneen; hän oli silloin kahdeksan vanha. Kenkiä ei hän
saanut jalkaansa, sillä nehän olisivat kuluneet metsässä, eikä sukkia
liioin, mitä hän sukilla teki, kun ei kenkiäkään ollut? Lyhyt villahame
oli hänen päällään ja sen alla paljas paita. Siinä koko puku, Priskan
mielestä oli siinä kyllin.
Syyne tuli rusthollarin navetalle. Hänellä oli kädessään lyhyt
pihlajakeppi, mutta vain näöksi, hän ei koskaan lyönyt eläimiä. Hän
houkutteli lehmät mukanansa ja tämä oli hyvin vaivaloista alussa. --
Eläimet pääsivät nyt ensi kerran näkemään auringon valoa ja haistamaan
raitista kevätilmaa oltuaan kuusi kuukautta teljettynä pimeään
navettaan. Niiden hämmästystä ja iloa oli hauska katsella. Ne katsoa
töllistelivät päivän valoa, ne hyppivät pää pyörällä ja häntä suorana,
tietämättä minne. Karjassa oli kaksi vasikkaakin, nepäs vasta pistivät
sorkat allensa oikaisten koipikolonsa. Oli karjassa härkäkin, yksi
härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, tämä piti Syynen panna
muistiinsa, ettei yksikään pääsisi metsässä eksymään. Härkä olikin
ainoa, joka säilytti arvollisuutensa kunnioittaessaan Jumalan vapaata
luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän päästi ilmoille pitkäveteisen