Lukemisia lapsille 1 - 08

Total number of words is 3727
Total number of unique words is 1972
24.5 of words are in the 2000 most common words
34.8 of words are in the 5000 most common words
39.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo.
Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja
surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan
täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
huutamassa: "ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!"
Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia
puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran
tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka
lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet
karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua,
sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas,
jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat
katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle
sunnuntaiaamuina!
No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi,
joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi
tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.
No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että
ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä
kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien
nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä
valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä -- -- --
Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän
itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar
minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen
sanot? -- Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia
oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli
sydänkesä.
No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin
valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki
myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi
hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.
Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli
sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia
hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin,
arveli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa
vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett'ei
kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja
sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!
Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi
olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli
korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus
nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja
pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä
oli omat ajatuksensa.
Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja
tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen
kukkia.
Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis
täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean
näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia
maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin
marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään
voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset
peljästymään.
Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa
asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee
itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on
tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten
sanoa kuka metsässä on kauniin.
Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja
mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.
Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna,
panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, kuinka sinun
metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä
Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja
todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina
ikäpäivinämme!"
Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja
liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi
kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se
lauleli koivun latvassa:
Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki
kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on
kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on
antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää
eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan
hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja
suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll'ei siinä ole nöyrää sydäntä,
joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle.
Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat
värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä
sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous
Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja
kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän
suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa
ijankaikkisesti!


LAULU PIKKU MAIJASTA.

Oi äiti, tänään varahin
Kuin kouluun käyskentelin,
Mä pikku tytön kohtasin,
Hänt' oikein ihantelin;
Niin sievä, armas, suloinen,
Niin hellä, ystävällinen.
Tukassa hällä vuokkoja,
Rinnassa neilikoita,
Täys kori käsivarrella
Kukkia ihanoita,
Ja kukat hänen käydessään
Korista tippui yhtenään.
Hän sanoi: tule leikkimään,
Nyt lehto vihannoipi,
Ja puro rientää retkeään,
Ja leivon sävel soipi.
Mä sanoin: toisen kerran, oi!
On pitkä läksy, en nyt voi.
Mä kysyin: mikä nimesi?
No Maija, niin hän vastas.
Ken äitis? Lie hän rouvaki?
Ei, hän on laulurastas.
Ken isäs? -- Länsituulonen.
Ken siskos? -- Poski ruusuinen.
Oletko köyhä? -- Enpä, en,
Mä elän päivän voimin.
Koulua käytkö? -- Iloiten
Mä kukkia vaan poimin.
Miss' asut? -- Yli laajan maan.
Ja menet? -- Kylmään pohjolaan.
Hän niijas, lähti tiehensä
Kirkkaalla katsannolla.
Mä menin kouluun, mietinpä,
Ken Maija mahtaa olla?
Niin äiti, tänään läksyni
Sentähden sujui huonosti.
Se Maija multa levon vei,
Se mua mielistytti.
Vaan, äiti, jospa Maija lie
Se kevään kaunis tytti!
Oi tule pikku Maija vaan
Minua kohta katsomaan!


SATU NELJÄSTÄ, JOTKA YLISTIVÄT JUMALATA.

Olipa kerran mökki pienenläntä,
Siin' asui eräs vanha vaari.
Hän oli rampa, köyryssä kuin kaari,
Mut muutoin mieheks mainittihin häntä.
Ja vanha eukko onnettomaks luultu
Siin' asui umpisokeana aivan;
Silmänsä nähneet valoja ei taivaan,
Mut nurinaa ei koskaan hältä kuultu.
Ja pieni, pieni tyttö oli heillä,
Hän oli kuuro eikä voinut kuulla,
Enin kevätlinnut lauloi sulosuulla,
Ja lehto täyttyi riemusäveleillä.
Ja pieni poika siinä myöskin eli,
Hän oli mykkä, puheenlahjaa vailla;
Hän Luojaa kiittää laululintuin lailla
Ei voinut, vaiti aina oleskeli.
Viel' oli koira, Halli nimeltänsä,
Se nopsa, terve, kuuli sekä näki,
Se haukkui milloin tuli vieras väki,
Kuutakin joskus haukkui leikillänsä.
Niitylle kerran kaikki käyskenteli
Varaksi talven tekemähän heinää,
Se rampa ukko, eukko myös, jok' ei nää,
Ja kuuro tyttö ja sen mykkä veli.
Iloisna Halli sinne tänne tuiski,
Mut eukko sattui rotkoon lankeemahan,
Myös ukko lankes, kuin men' auttamahan,
Ja Halli raukan häntä vaan nyt huiski.
Ei tyttö kuullut heidän huutoansa,
Ei mykkä voinut avuks ketään huutaa,
Nyt Halli parhaaks näki, mitäs muuta,
Ruveta äänen heidän puolestansa.
Ja Hallin äänen matkamies jo kuuli.
Hält' avun saikin vanha kurja väki.
Sokea! Rampa! -- Kuin hän heidät näki,
Niin onnettomiks kovin heitä luuli.
"Jumalaa täss' on varmaan moittiminen,
Kun ihmiselle sallii tuskaa moista,
Teist' ei voi toinen turvaella toista,
Kurjuutta, hätää vaan on kärsiminen."
"Jumal' on väärä, teidät jättää tuskaan,
Noin ihmiseltä kieltää kaiken armon,
Koiralle antaa terveyden, tarmon,
Mit' auttaa usko, mitä rukouskaan?"
Mut ukko virkkoi: "Siten mieti emme.
Jumalan kiitos, jok' on kaikki luonut,
Ja uskollisen koiran meille suonut,
Se kutsui sinut hätään avuksemme."
"Jos rasittaakin meitä moni puutos,
Niin tiedän varmaan, jos on tahto Herran,
Hätämme riemuks' hänpä kääntää kerran,
On helppo hälle semmoinenkin muutos."
Hellästi heihin katsoi matkustaja.
Mut ukko, eukon, pojan tytön kanssa,
Jo teki heinää siellä nurmellansa,
Ja Hallin iloll' oli tuskin raja.
Olihan kesä. Metsä vihantana,
Ja puiden yllä oli juhlaverhot,
Ja kukastoissa liipoitteli perhot,
Ja vilja kellastui jo koreana.
Niin eukko sanoi: "Lauluun yhtykäämme
Ylistäin Herraa! Vaikk' on vaillinaista
Näentä, kuulo, puhe puuttuvaista,
Jumala kuulee, häntä kiittäkäämme!"
He kaikki virttä veisaavansa luuli,
Vaikk' ainoastaan vanhat sanoin kiitti,
Ja nuoret sydämmensä tunteet liitti,
Niin Herra kaikkein neljän äänen kuuli.
Tapahtui jotain. Virren lopuss' aivan
Kirkaisee eukko sokeana ollut:
"Jumala, mulle näkö taas on tullut,
Mä näen vuoret, metsät, maan ja taivaan."
Ja tyttö huusi iloss' ihmetyksen:
"Oi äiti, äiti, nyt mä äänes kuulen!
Hyttyisen hyrryn, suhinan myös tuulen,
Ja pikku linnun vienon viserryksen!"
Ja rampa ukko riemuisena juoksi
Ikäänkuin terve, reipas nuorukainen,
Hän eukon kaulaan kiepsahti nyt vainen,
Pyöritti häntä kovin huvin vuoksi.
Mut heidät kaikki kummastukseen saiki
Nyt mykkä poika, kuin se selvin kielin
Jo lauluun yhtyi innoll' ilomielin:
"Jumalan kiitos, hält' on apu kaikki!"
Niin illan suussa kaikki mielissänsä
Ylisti Luojaa yhdestä he suusta,
Mut Halli parka tietänyt ei muusta,
Kuin katseli ja huiski hännällänsä.
Ja silloin Luojaa kiitti metsät, vuoret,
Siell' enkeli ol' loistava kuin päivä
Herralle virttä viemään ennättäivä,
Nyt jota lauloi vanhat sekä nuoret.


[Kuva]


KUKKASET KEDOLLA JA LINNUT TAIVAAN ALLA.

[Kuva]
Eikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että
juuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä
päivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että
keskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.
Nyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja
kedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan
niitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä
teputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä,
että hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka
nyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja
muistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran
tuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki
näyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin
elää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos
ihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri
ylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi
ylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.
Minä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui
vaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston
maakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja
hoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta
virtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin
vieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne
saivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona.
Muutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa
kasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä
sisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.
Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen,
tavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä,
sunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme
tuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja
iltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle
kuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa.
Jonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku
lisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen
leipä vähitellen yhä niukemmaksi. "Mitä me nyt syömme ja mitä me
juomme?" kysyi mies. "Niin, ja millä me itsemme verholtamme?" kysyi
vaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat
ja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet
menoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja
murheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin
tavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet
riittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän
salli heidän kärsiä nälkää?
Onneksi oli heillä Elsa.
Hän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä
huolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin
leikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että
helisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun
muutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta
selitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti
oli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.
Ja onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin
kaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan
edessä, ettei _hän_ näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja
lankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman
aistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut
vartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee
lapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että
lapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta
ja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten
sydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän
tykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He
vastaavat nöyrästi: "niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me
olemme sinun omiasi."
Isä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:
"Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja
pitää sinua siellä."
"Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.
"Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä
ainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet."
"Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani."
"Elsa, nyt täytyy meidän eroittaa lapsentyttömmekin. Sinun tulee tästä
lähtein hoidella pieniä siskojasi."
"Oikein, isäni; sen tahdon mielelläni tehdä."
"Elsa, äiti on sairas. Sinun tulee hoidella häntäkin."
"Niin, isäni, miks'en hoitelisi omaa äitiäni?"
"Elsa, minä en jaksa enää toimittaa virkaani, vilutauti vaivaa minua.
Nyt täytyy sinun hoitaa minun tehtäviäni suuressa huoneustossa."
"Mielelläni isäni; ja sinua myöskin tahdon hoidella."
"Elsa, meidän täytyy olla säästäväiset! Mitä sinä teet noilla
piipittävillä linnuilla ja noilla hyödyttömillä kukilla, jotka ovat
akkunalla?"
Elsa vaikeni.
"Myy ne! Sinä kenties saat 10 tai 15 penniä kustakin kukasta ja 2
markkaa linnuista. Me tarvitsemme joka pennin."
Elsa pullahti itkemään. -- "Tosin, jos niin tahdot, isäni. Mutta salli
minun pitää ne!"
Isä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän
oli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen
kuin lintunen. -- "Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä."
He menivät äidin luo. -- "Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin
oivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin.
Hän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen,
aina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin,
että hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa."
Äiti vastasi: "lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän
suoda hänelle hiukan iloakin."
"_Senkö_ tähden sinä itket?" kysyi isä.
"En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä
kirkossa."
"Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?"
"Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta."
Isä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen
evankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties
kuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti
kaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.
"Lue minulle se 6:des luku!" sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen
liikutetuksi.
Elsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: "Älkää murhehtiko
teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän
ruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan
lintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille
annetaan..."
"Mutta mistä ihmeestä sinä olet löytänyt tuon paikan?" kysyi isä. "Sehän
on aivan kuin meille kirjoitettu."
"En tiedä, vastasi tyttö. Se avautui itsestänsä."
"Ei, sanoi äiti, se ei avautunut itsestänsä, sinun enkelisi on kääntänyt
lehtiä pyhässä kirjassa. Katso, kuinka kauvan me olemme puuhanneet,
uurastaneet ja kyyneleitä vuodattaneet tämän elämän huolien tähden, ja
kaikki työ, kaikki viisaus on ollut turhaa! Nyt tulee lapsi kukkasineen
ja lintuineen ja kääntää meidän viisautemme hulluudeksi. Isä, isä,
Jumalalla on ollut liian pieni osa meissä, hän tahtoo saada meidät
kokonansa, hänen tulee saada kaikki!"


RUUSUHELMET.

Kun viisas siskon' taittaa
Pienoisen ruususen,
Sen lehdet survoo, laittaa
Taikinan pienoisen.
Kädessään vanuttaapi
Ne pikku helmiksi,
Säikeesen pujottaapi,
Kaulassaan kantaapi.
Mitenkä hentoo tehdä
Hän siten ruusuillen?
Ei kaunist' ole nähdä
Pöperö semmoinen.
Niin, sisko sanoo: tuoksu
Helmillä hyvä on,
Ei sitä ajan juoksu
Karkoita pakohon.
Kakskymment' ajast'aikaa
Hän niitä kantelee,
Mut tuoksua kuin taikaa
Ne aina antelee.
Kun vanhuus joutuu hällen,
On ruusu lauhtunut,
Niin jää nuo kukat jällen
Helmiksi survotut.
Niin, saattaa olla vainen
Sen tuoksu jälellä,
Mut ruusu ihanainen
On itse mennyttä.
Iloiten eikö näkis
Hänt' aikaa lyhempää?
Miks sotkemalla tekis
Hänestä kestävää?


HOPEARAHAN KERTOMUKSET.

[Kuva] Sangen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt
Kaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa
järjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis
lahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika
tuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta
vuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää
käytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson
edestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä
rumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut
tuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen
aikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin
vanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita
talonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita
ulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan
ymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa,
jotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa
tiloissa; ja nyt hän par'aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka
hän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen
monituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha,
jota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen
hopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron
ajoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta
kuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin
muotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen
sitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä
maailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin
olisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä
hiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo
Kustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita
raha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut
kummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon
laatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa
hiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha
rupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata
hän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari
Neron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:
"Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa
syntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan
sekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina
tuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi.
Nyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa
rahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia
elämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen
maannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa
Ja rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se
saattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan
hopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin
ihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua
kuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää,
elävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.
Koska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa
vuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina,
jolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen
tainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo
mielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin
tilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt
_Vuodella 1758_. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui
teltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen
voiton Itävaltilaisista Leuthen'issä; oli haudattu monta tuhatta
kaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki;
moni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen
kuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä
levitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa
on nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja
ihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti
ja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren
kuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä "ainoaksi;"
mutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen,
joka sanoi hänelle: "väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!"
_Vuonna 1658_. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi
kuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka
olivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen
ainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: "nyt
minä pääsen valtaan isäni jälkeen!" Tuo suuri mies oli ollut olevinansa
hyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta
kun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli
tehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa
Kaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas
hallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää
Jumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut
ainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin
sinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: "väärin!
väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!"
_Vuonna 1558_. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin
ja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt
vanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin
luostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen
Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi
vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut
kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin.
Siellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät
kädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä
autuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta
kuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi
Jumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä
kellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt.
Vallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt.
Mutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut
Lutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia
Indiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada
hänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä
kuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: "väärin! väärin! väärin
Jumalan ja ihmisten edessä!"
_Vuonna 1458_. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal
nimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka
olivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan
Mainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis
taidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä,
sitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet
Konstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään
viisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että
hänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan
länsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu.
Silloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä
lännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli
miettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: "tuolla valtameren toisella
puolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa
löydetään!" -- Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin
hänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on,
siellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy
par'aikaa koulua Genuassa.
_Vuonna 1358_ makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen
sota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli
rakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt'ympärillä oli
laitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista
härkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa
olin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin
sisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lukemisia lapsille 1 - 09
  • Parts
  • Lukemisia lapsille 1 - 01
    Total number of words is 3722
    Total number of unique words is 1932
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 02
    Total number of words is 3885
    Total number of unique words is 1824
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    37.2 of words are in the 5000 most common words
    42.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 03
    Total number of words is 3665
    Total number of unique words is 1880
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 04
    Total number of words is 3733
    Total number of unique words is 1733
    26.7 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 05
    Total number of words is 3489
    Total number of unique words is 1548
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    33.3 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 06
    Total number of words is 3613
    Total number of unique words is 1695
    26.1 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    40.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 07
    Total number of words is 3583
    Total number of unique words is 2031
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 08
    Total number of words is 3727
    Total number of unique words is 1972
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.8 of words are in the 5000 most common words
    39.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 09
    Total number of words is 3631
    Total number of unique words is 1990
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 10
    Total number of words is 3795
    Total number of unique words is 1853
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lukemisia lapsille 1 - 11
    Total number of words is 2063
    Total number of unique words is 1184
    26.7 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.