Lukemisia lapsille 1 - 01

LUKEMISIA LAPSILLE.

Kirjoitti
Z. Topelius.

Tekijän luvalla suomennettu.

Kuvilla varustettu painos.

1:nen osa.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.


VANHEMMILLE.

Viime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma
näitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo
Suomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet
rakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika
tehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain
luottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.
Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton
huvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus.
Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä
tiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat
lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä,
on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee
silloin itsestään.
Minä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän
yksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä
paljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen
koettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten
lasteni kanssa.
Minä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista
vainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin
kylvetään.
Minä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen
vaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista,
ei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin
vain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.
Ja koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että
sen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen,
tahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta
mielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.
Täten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska
heillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia.
Satu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä.
Leikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä
männyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana,
tämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori
avautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu
puhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu
ja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus.
Siitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.
Osan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla
mukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain
pidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita
katsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun
juhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena,
kuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu
hänen korkean arvonsa merkkinä.
Sadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään
tunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.
Esitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa
lapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita
tähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon
heidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän
maailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton
lapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me.
Se kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä
hänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä
johtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika
ihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat
kyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät
on temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.
Sirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä
kasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon
paistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää
olla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua,
merkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää
pauhinaa.
Mutta kaikessa tässä -- onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on
Vapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo
aikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa?
Minä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä
pois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien
huvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista
etkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta,
elämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile
lapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi;
silloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen
tuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä
lapsensa jo aikaisin täys'kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin
Jumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: "olkaa niin
kuin lapset." Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse
kirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka
kokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei
yleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä
käsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty
kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää
sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia,
niin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille
Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten
ystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään
kaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai
saastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta
rakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä --
niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki,
kuin se voi käsittää ja -- joka on vielä tärkeämpää -- kuin se voi
elämässään omistaa aikaisella ijällään.
Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo
niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se
tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken
pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut
tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se
on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että
voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!
Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea;
saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman
kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän
iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen
lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta,
polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta
lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille
olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se
kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni
anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin
arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän
maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin
vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin
lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut
suurempaa kunniaa kuin olla
heidän ystävänsä
_Z. Topelius_.
Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.


MEIDÄN MAAMME.

[Kuva] Tuulen henki suhisee männikössä.
"Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?"
"Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä
rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen
siipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun
maasi on suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa."
"Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla
vuorella järven toisella puolella ja näin' ympärilläni äärettömän alan
kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki tämä on meidän!
Tämä on oma maamme!"
"Niin onkin", humisi tuuli. "Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas
kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta
näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin
aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä,
hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin
järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen
maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten
lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan,
niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja
sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten
kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan."
"Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne
saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi
keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin
etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu,
ja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja
niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi
kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat
savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys
tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme
viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille
kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa,
silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa
pohjan perillä."
"Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä", jatkoi tuuli, "huomen
iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!" Ja levittäen
suuret siipensä katosi hän pilviin.
Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla,
ja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen
valossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen
järveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin
näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin:
"katso _meidän_ maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan
maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!"
"Etkö sitä ymmärrä?" viserteli peipponen läheisellä puun oksalla.
"Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan
maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja
sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä."
Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa
kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: "katsokaa!
minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan
niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä
harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta
paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät
elämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun
kaltaisiani!"
"Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet."
Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä
iltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla
kirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?
Oli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui
ne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: "rakkaat
pienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille
vaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois
lähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin
ensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä
piditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä
hekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä
ja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi
tullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä
olen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa
hänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet
rikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu,
lämmittäkää häntä -- hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa
kirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon
pyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi,
rakkautenne tähden."
"Lupaamme", vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan
muutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset
olivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa
huvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois
kodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin
kunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon,
niinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.
Vaan toiset tekivät työtä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan saakka
äitinsä kunnian ja onnen lisäämiseksi, ja muutamat ilolla panivat
henkensäkin alttiiksi, pelastaakseen häntä pahatekijäin käsistä.
Hetken aikaa kuluttua äiti vielä kerran kutsui heitä kaikkia luoksensa
ja sanoi heille: "Lapseni, nyt olen nähnyt työnne. Uskollisia lapsiani
tahdon rakkaudella syleillä, vaan uskottomat tahdon hyljätä. Jos
kaikille anteeksi antaen mielelläni unhottaisin rikoksianne, niin se ei
ole minulle sallittu, sillä vanhurskas Jumala itse on teitä tuomitseva.
Ja hänen tuomionsa on oikea. Katsokaa! tuossa hänen enkelinsä jo istuu
taivaallisella istuimella!"
Lapset katsahtivat kauhistuksella taivaasen, ja hyvätkin vapisivat
nähdessään tuomion kirjat pilvissä avattuina ja loistavan enkelin lehtiä
kääntelevän. Joka kerta, kuin enkeli lehden käänsi, valaisi kirkas
leimaus taivaan kannen. Ja enkeli lausui tottelemattomille lapsille:
"äitinne murhe on teitä tuomitseva. Te, jotka olitte laiskoja, tulette
köyhiksi; kevytmieliset katkerasti katukoot; ylpeät kärsikööt
ylenkatsetta; kavalat ja petturit tulkoot muille ihmisille kammoksi ja
inhoksi." -- Mutta hyville lapsille sanoi enkeli: "rakkautenne
palkinnoksi on teille suotu viisautta ja onnea eläissänne ja
kunnioitusta kuoltuanne, sillä äitinne siunaus on hyödyttävä teitä
kaikkena elinaikananne ja vielä kuolemankin jälkeen."
Silloin kysyivät tottelemattomat lapset: "kuka on äitimme? Emme tunne
häntä."
Enkeli vastasi: "_Isänmaanne_ on teidän jalo äitinne, joka teitä
kasvatti, rakasti ja paraat antimensa teille lahjoitti. Hänen mieltänsä
te pahoititte, mutta nämä toiset olivat hänelle iloksi. Lapset!
muistakaa, että Isänmaanne on todistava toimistanne nyt ja tulevinakin
aikoina!"
Tällainen se tarina oli. Mitä ajatuksia se meissä herättää? Päätämmekö
olla jalon äitimme tottelemattomia lapsia ja palkita rakkauttansa
kiittämättömyydellä? Vai tahdommeko olla hyviä, kuuliaisia lapsia, hänen
sydämmensä riemuna ja onnensa lisääjinä?
Ei, ei, hyvä äiti, oma maamme, isäimme maa, emme milloinkaan tahdo
mieltäsi pahoittaa! Tahdomme palkita hellyyttäsi, emmekä uuvu hitauden
uneen, kun sanot meille: "auttakaa minua!" Köyhyytesi tahdomme muuttaa
rikkaudeksi, murheesi iloksi. Jos olet kylmä ja viluinen, niin
lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja pimeytesi tahdomme kirkkaalla
valolla valaista. Sinä, äitimme, olet jalo, siis pyydämme Jumalalta
jaloja ajatuksia. Sinä olet nöyrä, siis anomme Jumalalta nöyrää sydäntä.
Ja kaikkivaltias Jumala on kuuleva rukouksemme ja antaa meille viisautta
ja onnellisuutta rakkautemme tähden.
Ainoasti hetken me laaksoissasi työskentelemme ja kukoistamme; sitten
lakastumme, kuin kukkaset kedolla. Ja toiset kulkevat jälkiämme ja
tekevät työtä niinkuin mekin. Mutta sinä, jalo äitimme, elät
aikakaudesta aikakauteen. Ja sinä säilytät lastesi rakkauden kalliina
aarteena ja vartut Kaikkivaltiaan suojassa kunnioitetuksi ja suureksi.
Siis vartu, äitimme, vartu rakkaudessamme. Tule väkeväksi ja
voimalliseksi, tule jaloksi ja sivistyneeksi, tule rikkaaksi Jumalan
armosta!
Niin tulevina aikoina taidat meistäkin sanoa: "ne olivat hyviä lapsiani,
ne rakastivat isänmaatansa!"


[Kuva]


PIKKU VERNA.

[Kuva]
Hän oli kukka hieno
Maailman tarhassa,
Silmissä loiste vieno
Ja ruusut poskilla.
Kun keijui kukkamailla
Hän kera siskojen,
Niin siipiä vain vailla
Hän oli, pienoinen.
Kuin päivän säde hellä
Käy, kukkaa suudellen,
Niin taisi myhäellä
Hän yksin, kaunoinen.
Niin rauhaa kaikkialle
Hän tullessansa toi,
Surulle haikealle
Hän lievitystä loi.
Vaan nyt on Verna poissa,
Yletty taivaasen,
Siell' Luojan kukastoissa
On lilja valkoinen.
Ei siellä myrskyt pauhaa,
Ei siellä huolta näy,
Ei siellä puutu rauhaa,
Ei silmä itkuun käy.
Mutt' taivahalla illoin
Kun loistaa tähti tuo,
Niin siskosiinsa silloin
Hän sinisilmät luo.
Nyt onni taivahainen
On hällä ihanin,
Nyt saanut on hän vainen
Jo hohtosiivetkin.


[Kuva] SIITÄ KESÄSTÄ, JOKA EI KOSKAAN TULLUT.

Tiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä
kerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä
sen jaksaa kuulla.
Oli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja
kukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja
jolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.
Mutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen
suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka
voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja
turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä
Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi
hänelle: "tuo poika minulle!"
Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi
kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet
siskonsa sanoivat: "odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee
terveeksi!"
Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä
puissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa
menivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään
toisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen,
ja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin
täynnä iloa ja kiitollisuutta, ett'eivät lapset luulleet koskaan
kuulleensa sen kauniimpaa.
Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan,
eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat
hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat
hänelle: "älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla
kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja
silloin tulet terveeksi."
Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen
vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä,
ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä
kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi
muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen
hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran
enkeliin, jonka hän yksin näki; -- sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja
pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla
huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein
tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän
vuoteensa vieressä.
"Katsokaa," lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, "nyt on Rafael
onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä
vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me
emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen,
mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän
ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden
kruunun."
Silloin sanoi yksi sisarista: "mutta kesää ei tullutkaan, jolloin
Rafaelin olisi pitänyt parantua."
"Niin," sanoi toinen sisar, "Rafaelin kesä ei tullut koskaan."
Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: "kyllä se on tullut.
Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin
leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea
kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea."
Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen
hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle
ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi:
"nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi
virren Rafaelin haudalla."
Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen
auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata.
Silloin sanoi kuolleen pojan isä: "kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä
se laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla."
Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas
haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.


KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.

Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut
kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia
kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään
ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään
peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja
rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken
sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän
vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia
pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla
oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten
kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin
kummallisilta pimeässä.
Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha
mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei
jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen.
Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen
valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut
kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?
Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin,
kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi
siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä
olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.
Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen
lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko
avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden.
Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja
talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja
pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa,
jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin
monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla
oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat
täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli
jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät
alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta
kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan
lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai
vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä
ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.
Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra
laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli
ovelle. "Saisiko täältä mitään juotavaa?" kysyi hän; "Ahasverusta
janottaa niin kovasti."
"Ester, menes tuomaan vettä lähteestä", sanoi mummo pikku tytölleen, ja
tyttö meni.
"Onko hänen nimensä Ester?" kysyi matkustavainen herra.
"On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa",
vastasi mummo. "Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?"
"On", vastasi herra, "saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti
Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren
valtakunnan kuningas." Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä,
joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra
hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään
kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt
kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain
niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.
"Sinä olet kiltti pikku tyttö", sanoi vieras herra; "tahdotko, pikku
Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?"
Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.
"Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?" kysyi vieras herra vielä.
"Kiitoksia paljon", sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään
rahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta
puheesta.
Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista
pellavapäätä.
"Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?" kysyi hän
Esterin vanhalta mummolta.
"Ah, hyvä herra," sanoi mummo, "täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin
muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista
ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti
talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle
tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä
savun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin
metsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä,
kuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut?
Olihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä."
"Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen
ympäriltä?" kysyi herra.
"Sen minä sanon teille", sanoi mummo. "Tässä seisoi neljä valkoista
Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei
ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester
ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä,
sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton
kuin itse enkelit."
Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä
aatteissa. Viimein hän sanoi: "Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi
minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen
poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla
jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä
lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani.
Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan
kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan."
"Voi, voi!" sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta.
Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "Hoitakaa poikaa
hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää
lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne
annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele