Lukemisia lapsille 1 - 11

No, se ilahuttaa minua, ett'ei tunturi ole sulanut päivänpaisteessa.
Mutta mitä ne on olevinaan nuo mustat viivat tuolla etäällä lumessa?
"Ne ovat rautateitä, suuri Jäätehinen. Lännenpuolinen menee Ofotiin ja
idänpuoleinen kulkee jo aina Ouluun."
"Rautateitä? Onko ne jäätynyttä rautaa?"
"Ei, tyhmät ihmiset vain ovat viimeisen vuosisadan kuluessa keksineet
monta konstia. Nyt ne ajavat rautateillä kuusi penikulmaa tunnissa."
"Kuusi penikulmaa! Kannattipa tosiaankin puhua!" huusi jäätehinen
ylenkatseellisesti, otti seitsenpenikulmaisen askeleen ja seisoi
Trömsö'ssä Norjassa. Täällä takeltui hän sananlennätinlankoihin ja oli
vähällä katkaista hauraan toisen jalkansa. -- Äh, miten tuhmia ansoja ne
asettelevat tunturiketuille! murahti hän,
"Toden totta, miten yksinkertaisia!" sanoi mustapeikko. "Ja näitä
myötenhän ne rupattelevat toistensa kanssa!"
Jäätehinen harmistui Norjaan, kääntyi ympäri ja oli muutamilla askelilla
Inaarin järvellä Lapissa. Täällä kohosi muutamasta uutismökistä savu
punaisena patsaana kylmään talvi-ilmaan. Mutta savulla oli suloinen
haju, mikä miellytti jäätehistä. -- "Mitä tuo pikku väki keittelee?"
kysyi hän.
"Se keittää kahvia."
"Kahvia? Onko se jonkinlaista puuroa?"
"Suuri Jäätehinen, kahvi on muutamanlaista ruskeaa liemiruokaa, joka
tekee ihmiset iloisiksi."
"Mutta sitä soppaa meidän pitäisi maistaa!" tuumasi jäätehinen ja otti
askeleen eteenpäin, mutta unohti että hän samalla siirtyi seitsemän
penikulman päähän kahvipannusta. "Siitäkin on joskus haittaa kun kävelee
seitsenpenikulmaisilla saappailla. Katsoppa tuota mökkiä, mihin se
tiensä otti!" sanoi jäätehinen harmistuneena.
Silloin näkyi lumessa pieni musta esine. Jäätehinen otti sen ylös,
katseli puolelta ja toiselta sekä pisti vihdoin suuhunsa, alkaen sitä
pureskella. -- Sepä se vasta sitkeää poronpaistia on ollut, tuumiskeli
hän, lieneekin se jo kauan tässä maannut ja kuivanut päivänpaisteessa.
"Luultavasti", sanoi mustapeikko. "Muuten on ihmisillä tapana sanoa
semmoista kummikalossiksi. Varmaankin on joku matkustaja hukannut sen
lumeen."
"Mitä ne tekevät kummikalosseilla?"
"Ne käyttävät niitä lokaisilla teillä, jalat eivät kuulemma sitte kastu
ollenkaan."
"Likaisia teitä! Märkiä jalkoja! Mitä ihmeen nassiaisia täällä
Jättiläistenmaassa nyt asuukaan? Kyllä minä ne opetan lokavesissä
kävelemään! -- Jäätehinen sylkäsi kalossin pois suustaan, veti suunsa
täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen sieraimista ulos. Heti syntyi
semmoinen lumituisku että se tuota pikaa peitti seudun miehenkorkuisille
niedoksilla. -- Mihin päin se jäikään kahvipata?" kysyi jäätehinen.
Mustapeikko osoitti pohjoiseen, jäätehinen oli tuntevinaan ilmassa
kahvin hajua, ja otti muutamia reippaita askeleita, mutta eksyi
lumipyryyn ja joutui keskelle Pohjanlahtea. Meri oli kyllä jäässä, mutta
mikä jää semmoista hirmua kannatti. Jäätehinen soksahti veteen, ja nyt
olisi kummikalossit kyllä olleet tarpeen.
"Katsoppa tuota likaa, kun kehtaa ruveta saapasvarsiini pyrkimään!"
huudahti jäätehinen seisoessaan keskellä merta. Hulluinta kuitenkin oli,
että jalat alkoivat sulaa seitsenpenikulmaisissa saappaissa. Ei tullut
muu keinoksi kuin rämpiä jälleen kuivalle maalle. Kitsis! rauskui jää
kun hän sokelsi sen läpi.
Nyt seisoi hän muutamassa Suomen kylässä. Täällä oli suoja, päivä
paistoi ja lapset hurauttivat kelkkoineen mäenrinnettä alas aina riihen
luokse pellolle. -- "Onko ne sammakoita?" kysäsi jäätehinen.
"Suuri Jäätehinen, koipikaamme tiehemme, täällä on vaarallista viipyä",
varoitti mustapeikko. "Ne eivät ole sammakoita nuo tuolla mäenrinteellä,
ne ovat ihmislapsia."
"Vai niin", sanoi jäätehinen; "minä olen nukkunut niin kauvan, että olen
unohtanut kokonaan miltä lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä miten
nuo itikat hölmistyvät." Samalla oikasi hän pitkät käsivartensa ja
tarttuen yhden lapsen tukkaan, nosti tämän varovasti luokseen. Muut
pakenivat kirkuen jäätehisen nähtyään minkä käpälistä pääsi.
Uteliaana katseli jäätehinen saalistaan. Se oli kymmenvuotinen
pojanvekara, Matti Reipas oli nimensä, ja reippaan nimen hän täydellä
syyllä ansaitsikin. Pojalla nousi sydän kurkkuun, mutta hän nieli itkun
ja katsoi tuota jättiläishirmua jäykästi silmiin. -- "Jaha", sanoi
jäätehinen, "oletko sinä nyt niitä, jotka ajavat kuusi penikulmaa
tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketunlankoja myöten? Semmoinen
pieni, viheliäinen kääpiö kuin sinäkin olet! Luuletko sinäkin olevasi
viisas, hä? Tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen koko maailman
viisain mies."
"Se sinun tulee näyttää, ennenkuin minä sitä uskon," vastasi Reippaan
Matti. Ihan närkästyksellä katseli jäätehinen Mattia.
"Näyttää? Mitä se on olevinaan?"
"Sinun tulee antaa minun arvattavakseni kolme arvotusta ja minä annan
sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvotukseni, niin..."
"-- niin syön minä sinut suuhuni", keskeytti jättiläinen.
"Olkoon niin", sanoi Matti. "Ja jos minä arvaan sinun arvotuksesi, niin
syön minä sinut suuhuni."
Jäätehisestä tuntui tämä jumalattoman hauskalta, häntä miellytti tuo
pieni, teerevä kerskuri ja hän asetti Matin seisomaan lumeen pää
alaspäin. Mutta Matti oli pian taasen jaloillaan ja komensi: "alota!"
"Ei, suuri Jäätehinen", kuiskasi mustapeikko, "älä anna narrata itseäsi!
Sinä olet varmaan maailman viisain mies, mutta tyhmät ihmislapset voivat
peijata viisaimmankin."
"Suus kiinni!" sanoi Jäätehinen vihaisesti. "Tahdon sanoa sinulle että
tuommoisen nulikan minä syön suuhuni, tunnenkin oikein kelpo
ruokamaittia. Jaha, kolme arvotusta! No, mikä on se, kuin on sinulla,
mutta ei ole minulla?"
"Kymmenen vuoden ikä", vastasi Matti Reipas.
"Todellakin, sitä ei käy kieltäminen. No, mikä on se, kuin on minulla,
mutta ei sinulla?"
Matin teki mieli sanoa: "tyhmyys". Mutta hän oli siksi viisas että
vastasi: "tuhannen vuoden ikä."
"Ohoh! niin no, sitäkään ei voi kieltää. Mutta kuule", sanoi jäätehinen,
voitostaan varmana: "mutta mikä on se, joka ei ole minun eikä sinun
näköisesi?"
"Krokodiili", vastasi Matti.
"Kroko..." mikä ihme se on?
"No tunturirotta, jos ymmärrät sen paremmin."
"Tunturirotta? Niin, sitäkään ei käy kieltäminen, tuumasi jäätehinen
alakuloisena. Nyt on sinun vuorosi kysyä."
"Mikä on se, joka syntyi maailman alussa ja kuolee maailman lopussa,
eikä kuitenkaan tule viittä viikkoa vanhemmaksi?"
"Oo, sitä ei tiedä kukaan, etkä sinäkään", vastasi jäätehinen
neuvotonna.
"Tiedänpähän, se on kuu. No, mikä on se, joka lakkaamatta irvistää?"
Jäätehinen tuumasi että se täytyy olla Matti itse.
"Eipä, se on seinänrako. Mutta arvaa nyt mikä on tämä:
"Lensi lintu siivetön,
Istui puuhun jalaton,
Linnun korjas neitonen,
Jolta puuttui suukkonen;
Paistoi ilman pannutta,
Söi sen ilman suolatta?"
Jäätehisen korvat kävivät kuumiksi, aivan alkoivat sulamaan.
"Syö hänet, syö!" kuiskasi mustapeikko. Mutta jäätehinen tahtoi pysyä
sanassaan ja alkoi perinpohjaisesti miettimään. "Kuinka voi lintu olla
siivetön ja neitonen suuton, se on kerrassaan käsittämätöntä." -- Kuule
nyt, Matti, sanoi hän: "kumpi meistä on tyhmempi, minä vai sinä?"
"Sitä minä en tiedä", vastasi Matti varovasti. "Mutta siivetön lintu on
lumi ja suuton neitonen on aurinko."
"Vai niin", sanoi jäätehinen, "sinä et näy olevan juuri tyhmimpiä. Mutta
mitä on viisaus voiman rinnalla! Tiedätkö sinä, minua pidetään koko
maailman vahvimpana miehenä!"
"Se sinun tulee myös näyttää, ennenkuin minä sitä uskon", tuumaili
Matti. "Koetappa nyt muuttaa tämä vuori kolmen tuhannen penikulman
päähän ja muuta se aamuksi jälleen takaisin samalle paikalle!"
Jäätehinen silmäili vuorta ja huomasi sen melkein liian raskaaksi. --
"Lörpötystä!" selitti hän. "Koko maailmassa ei löydy semmoista, joka
voisi tuon kivenmöhkäleen muuttaa."
"Löytyypä, sen teen minä", vastasi Matti; "sen verran olen oppinut
koulussa. Minä menen nyt vuorelle ja istun siellä aamuun asti. Vuori
pyörii maan mukana 24 tunnissa kolme tuhatta penikulmaa, ja huomen
aamulla tähän aikaan olen minä vuorineni täällä."
"Suuri Jäätehinen, hän puijaa sinua!" kuiskasi mustapeikko.
"Joutavia, kuule nyt, Matti", väitti jäätehinen, "tuo kaikki on paljaita
oppineiden konsteja. Annappa kun minä näytän voimiani tavalla, jonka
kaikki käsittävät!"
"Anna näkyä vaan", sanoi Matti. "Täällä on meidän riihi. Työnnäppä nyt
vaikka pääsi läpi seinän!"
"Tuommoisen hökkelin minä vaikka potkasen kumoon."
"Älä viitsi, se ei ole mikään konsti. Mutta pistä pääsi seinän lävitse!"
Jäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän
jääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille.
Mutta seinän läpi hän ei päässyt. Ähkien ja puhkien selitti hän että
sitä ei voi tehdä kukaan.
"Kyllä, sen teen minä", sanoi Matti. Niin puhein juoksi hän riiheen,
pisti päänsä riihen ikkunasta ulos ja huusi: "hyvää päivää, suuri
Jäätehinen! Nyt minä syön sinun."
Tämä tuntui jäätehisestä niin käsittämättömän lystikkäältä että hän
alkoi nauraa. Siitä oli kulunut jo pari tuhatta vuotta, kun hän
viimeiseksi nauroi, silloin kun Ukko ajoi vaunuinensa kuperkeikkaa
pilvissä. Ja niin hillittömästi nauroi jäätehinen, että hän kokonaan
unohti vanhan, hauraan jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet ja pää
lääpistynyt riihenseinää vasten, jääsydän oli niinikään sulanut ja jalat
muuttuneet meren vedeksi. Nauru ja päivänpaiste teki hänestä aivan
lopun. Siksis soksis! kuului vaan kun koko jääköntti lupsahti läjään
suureksi, korkeaksi jääsohjo-kasaksi. Semmoiset olivat jäätehisen
jäähyväiset maailmalle. Mustapeikko pelästyi niin pahanpäiväiseksi että
vilisti metsään pakoon minkä koivista riitti, tarttui siellä jäniksen
silmukkaan ja päätti siten mustan elämänsä valkoisella lumella.
[Kuva]
Matti Reipas oli ylpeä voitostaan, mutta hän piti kuitenkin syntinä että
semmoinen mahtava jättiläinen juoksisi viheliäisenä likavetenä. Kylän
lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina korkealle niedokselle
jättiläisen jäännösten luona ja tuumittelivat keskenään että montako
lasta tuo lienee aikoinaan syönyt. Mutta kinokselle tuli myös muuan
pieni tyttö suksineen ja sanoi: "ei, jäätehinen oli hyväluontoinen, ei
jäätehinen lapsia syönyt, meidän tulee kirjoittaa hänelle
hautakirjoitus." Ja hän kirjoitti suksisauvallaan lumeen:
_Tässä lepää viimeinen jäätehinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei
tehnyt mitään pahaa maailmassa. Hyvä on olla viisas, mutta parempi on
olla tyhmä ja hyväluontoinen kuin viisas ja häijy._
Ja tuo pieni tyttö itki päivänpaisteessa jäätehisen haudalla. Ja hänen
hautakirjoituksensa oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.


[Kuva]


LAPSEN RUKOUS KAIKKIEN PUOLESTA.
_(Uuden vuoden iltana.)_

On vuosi vierryt; uus vuosi on
Kohoova ajan rientohon,
Ja ihmis-elämä hehkuu, hiutuu,
Kuin yöllä kipinä loistaa, riutuu.
Nyt kello kutsuvi rukoukseen,
Ja Luojan etehen hartauteen,
Hänelle polvemme notkistamaan
Ja hänen armoans julistamaan.
Me häntä kiitämme riemuiten,
Hänt' ylistämme myös iloiten,
Me lapset pienoset täällä maassa,
Ja kaikki enkelit taivahassa.
Maailman valtias hän on, mut
On päämme hiuksetki lukenut.
Hän vuosituhanten säätää hetket,
Hän määrää meidänki elonretket.
Hän taivaan kuningas ijäinen
Katsahtaa lastensa puolehen,
Ja huokauksemme hiljaisetki
Hän kuulee taivaassa joka hetki.
Ja Herra, lapsien ystävä,
Hän tahtoo myös sua sääliä,
Hän kuulee sun esirukoukses,
Sun kaikkein puolesta huokaukses.
_Rukoile vanhempies puolesta:_
Jumala siunaa armollas
Mun äitiän' ja isään',
Valaise heitä neuvollas,
Ett' ei he eksyis missään;
Sä kotiamme suojele,
Ja vanhempamme varjele,
Heit' iloit' ikävissään.
_Rukoile sisarustesi puolesta:_
Me saman rungon vesaset
Olemme siskot, veikot,
Suo oomme yksimieliset,
Vaikk' olemmekin heikot,
Vieroita eripuraisuus,
Ja väliltämme riitaisuus,
Kukista pahat peikot.
_Rukoile opettajaisi puolesta:_
Opettajallen' siunaus,
O Herra, armost' anna,
Ja heille pyhä valkeus
Korkeudesta kanna,
Ett' opetuksen oikean,
Ja valistuksen vakavan
He voisi minuun panna.
_Rukoile ystäviesi puolesta:_
O Herra, kaikki ystävän'
Sä ota turvihisi.
Oppaaksi tielle elämän
Lähetä enkelisi.
Suo että täällä tuskissa
Ja ahdingoissa, vaivoissa
Ystävyys lujenisi.
_Rukoile vihollistesi puolesta:_
Laps heikko olen, tiedän tuon,
Mä usein joudun vikaan,
Mut kaikille mä anteeks suon,
Vaikk' ei he antaisikaan.
Ann' anteeks heille Jumala,
Heill' armokätes ojenna,
Suo laupeutes pikaan.
_Rukoile isänmaasi puolesta:_
Maatamme, isänmaatamme
Varjele hyvä Luoja,
Vahingot, vaarat estele,
Ja ahdingoista suojaa.
Suo vapautta, valoa,
Suo kunniata, suuruutta,
Sä kaiken hyvän tuoja.
_Rukoile ruhtinaasi puolesta:_
Suojele, Herra armias,
Valaise ruhtinaamme.
Karkoita vaarat voimallas,
Suo rauhass' olla saamme,
Ett' aina laki, oikeus,
Ja menestys ja siunaus
Iloittais isänmaamme.
_Rukoile itsesi puolesta:_
Jumala, rakas Isäni,
Ain' ole mua lässä,
Ann' anteeks pahat tekoni,
Virheeni elämässä.
Öin päivin sinuun turvaun,
Sun armos suojaan antaun
Ilossa, ikävässä.
_Rukoile onnettomien puolesta:_
Minulle Herra sun armos on
Antanut kodin ja ravinnon,
Sun pyhä sanas on myöskin omain;
Rukoilen puolesta onnettomain;
Puolesta kaikkien kurjien;
Puolesta raukkojen nälkäisten:
Puolesta viluhun kuolevaisten;
Puolesta vetehen hukkuvaisten;
Puolesta korvessa kulkevain;
Puolesta helteessä huokaa vain;
Puolesta kulkiain kerjäläisten;
Puolesta haudalla itkeväisten;
Puolesta sairasten kituvain;
Puolesta vankina riutuvain;
Puolesta myös maanpakolaisten;
Puolesta orpojen pienokaisten;
Puolesta synkeämielisten;
Puolesta sokeasilmäisten;
Puolesta mykkien miesten, naisten;
Puolesta rampojen kaikenlaisten;
Puolesta maatansa kaipaavain;
Puolesta orjina oihkavain;
Puolesta vaivaisten sorrettujen;
Puolesta syyttänsä tuomittujen;
Puolesta, Herra, sun pilkkaajais,
Suo hekin syntinsä anteeks sais;
Puolesta, jotka käy tuskan teitä;
Sä Herra armahda kaikkia heitä!
_Rukoile syynalaisten puolesta:_
Puolesta rukoilen niidenkin,
Jotk' ovat langenneet synteihin;
Puolesta varkaiden, ryövärien;
Puolesta julmien murhajien;
Puolesta ystävän -- jättäjän;
Puolesta maansa pettäjäin;
Puolesta syntihin vietteliäin;
Puolesta orvoilta ryösteliäin;
Puolesta rietasten pilkkaajain;
Puolesta tyhmien ilkkujain;
Puolesta viekasten teeskeliäin;
Puolesta pyhyyden häväisiäin;
Puolesta juomari-raukkojen;
Puolesta myös rahanahnasten;
Puolesta murha-polttajien;
Puolesta väärin-vannojien;
Puolesta turhien pöyhkeäin;
Puolesta kateiden ylpeäin;
Puolesta pahojen kituttajain;
Puolesta tuhmien turmeliain;
Puolesta köyhiltä raastajain;
Puolesta huonojen vanhempain;
Puolesta lastensa saastuttajain;
Puolesta veljeinsä raateliain;
Puolesta Herra sun hylkääjäis,
Jotk' ain' on vastoin sun henkeäis;
Oi jos he karttaisi synninteitä!
Oi älä kadota Herra heitä!
_Rukoile onnellistenki puolesta:_
Kaikk' ilo, kaikki suru myös
On, Herra, antamasi.
Suo että edest' armotyös
Sois sydän kiitostasi,
Ett' ilon hymy nousis vaan
Kuin kevään kukka tuoksumaan
Sun laupeudestasi.
_Rukoile hyvien puolesta:_
Siunattu se, ken päällä maan
Vaeltaa Herran teitä,
Ja rientää muita auttamaan,
Eik' katkeroita heitä,
Ja elinaikans uhraapi
Lähimmäistensä onneksi,
Jakaen lievikkeitä.
_Rukoile pakanain puolesta:_
Jumala, mailman valkeus,
Valista pakanatki,
Ett' armo sekä laupeus
Yllättäis heidät ratki.
Sä yksin ilon, onnen suot,
Sä lohdutuksen, levon tuot,
Täydennät vajavatki.
_Rukoile kaikkien eläväin puolesta:_
Maan piiri asukkaillensa
On Herra vallassasi;
Sä tuskat kaikkein karkoita
Vahvalla voimallasi;
Lievitä kivut eläinten,
Suo myöskin kuolon jälkehen
Heill' lepo armostasi.
_Rukoile kuolleiden puolesta:_
Tiedämme kuolleet nukkuvan,
Ja heidät kätkee hauta,
Vaan Jesus Kristus kuoleman
Musersi kuolons kautta.
Suo, Jesus heidän nimessäs
Levätä, viimein äänelläs
Herätä, eloon auta.
_Kiitä Jumalaa ja rukoile hänen
valtakuntansa puolesta:_
Viel' sydämestän' rukoilen,
Ett' armos meillä oisi,
Ett' aina, Isä ylhäinen,
Sinulle kiitos soisi,
Ett' armokeinos suloiset
Maailman kansat kaukaiset
Sun valtakuntaas toisi.