🕙 28-minute read
Lukemisia lapsille 1 - 06
Total number of words is 3613
Total number of unique words is 1695
26.1 of words are in the 2000 most common words
35.2 of words are in the 5000 most common words
40.3 of words are in the 8000 most common words
raudoista. Jospa olisimme kunnialla jälleen koulussa!
*Esmeralda* _(karhealla äänellä.)_ Preciosa, sokuriseni, sepitsetkö
taaskin lauluja kuulle? Tule, lapseni! Lantut ovat jo valmiit.
*Lassemaija* _(tullen lähemmäksi.)_ Kas, se minuakin miellyttää.
*Kaarle Moor*. Seiso paikoillasi, Lassemaija, jos henkeäsi rakastat.
Etkö muista kapteenin käskyä?
*Lassemaija*. Hyvät tytöt, antakaa vähä minullekin!
*Preciosa* _(tultuaan alas.)_ Malttakaas, tytöt. Minä lauloin kuulle,
nyt on teidän vuoronne ja velvollisuutenne laulaa auringolle.
*Tinto*. Niin, saatammepa laulaa sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.
*Lassemaija* _(hiipii esiin, sieppaa muiden huomaamatta yhden lantun
sapelinsa kärkeen ja polttaa kuumalla lantulla suunsa.)_ Oi-voi-vooi!
*Kaarle Moor*. Varo itseäsi, kapteeni tulee! _(Lassemaija pistää lantun
nuttunsa alle, mutta se polttaa sielläkin.)_
_(Rinaldo tulee ja jäljestä Gonzalov ja Mazarino.)_
*Rinaldo*. Mitä melua täällä on? Jos vangit rupeavat kapinoimaan, niin
ampukaa heidät siihen paikkaan.
*Preciosa*. Ei tarvista, kapteeni. Me vain laulamme laulun auringolle...
*Tinto*. Sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.
*Rinaldo*. Olkoon menneeksi, minä sallin, ja me laulamme mukaan.
Aurinkolaulu.
(_Sävel:_ "Preciosasta".)
Aurinko nyt
On ylennyt...
*Tinto* _(keskeyttäen)._ Ei, ei se nyt nouse, vaan laskeutuu.
*Preciosa*. Oh, ole sinä vaiti, sama se ihan on, nouseeko se vaiko
laskeutuu. Mutta nyt sotkeutui laulumme. Meidän pitää alkaa alusta
uudestaan.
Nyt aurinko
Laskeepi jo
Ja sammuvi pilvien taa.
Ja vuori, maa
Nyt ruskottaa,
Yön tuloa ilmoittaa.
Kun tähtönen
Taas tuikkaen
Jo taivaalle pilkuttaa,
Niin metsähän
Me lähtähän
Ja seuraamme Preciosaa[1].
[1] Huom.! Kaikki rosvot laulavat: Ja seuraamme Rinaldoa.
*Preciosa*. Hyvää yötä, rosvot. Tulkaa, tytöt, nyt lähdemme kotiin.
*Rinaldo*. Ah, unhotathan, kaunis Preciosa, että olet minun vankinani.
Etkö tahtoisi syödä näitä lanttuherkkuja minun ja joukkoni kanssa?
*Preciosa*. En, kiitoksia, Rinaldo. Aurinko jo laskeutuu, ja meidän
pitää joutua kotiin.
*Kanonada*. Tulkaa, rosvot, niin me mustalaistytöt seuraamme teitä. Ei
kukaan saa sanoa meistä, että me olemme jättäneet reippaat
mustalaistytöt suojeluksetta.
*Kaarle Moor*. Varsinkaan, jos he tapaavat tiellä neljännen luokan.
*Mazarino*. Tai talonpojan, jonka me ryöstimme.
*Gonzalov*. Tai nimismiehen.
*Esmeralda*. Oh, kyllä me pidämme huolen itsestämme. Hyvää yötä, hyvää
yötä nyt.
*Kanonada*. Ei, hyvät pojat, tulkaa te myös, minä niin hirveästi pelkään
nimismiestä.
*Preciosa*. Mitä me huolimme nimismiehestä! Tulkaa pois vain!
_(He asettuvat marssijärjestykseen lähtemään. Samassa astuu sisään
nimismies Black, jäljessä talonpoika-ukko ja vanginkuljettaja, sekä
asettuu pois lähtevien eteen.)_
*Nimismies*. Seis vähän. Minulla on myös jotain sanomista tästä asiasta.
*Kanonada* _(perin peloissaan.)_ Nimismies tulee!
*Mogrebina*. Juoskaa, tytöt, pian pois!
*Lassemaija*. Juoskaa, pojat! Nimismies tulee!
*Rinaldo* _(Kaarle Moorille.)_ Joudu nyt, vie pian kaikki väkemme
rosvoluolaan, minä sen aikaa viivyttelen nimismiestä. Meidän pitää
puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. _(Kaarle Moor työntää
edellään kaikki luolaan, paitsi Lassemaijaa, joka piilottuu kiven taa.)_
*Rinaldo* _(nimismiehelle)._ Kuka uskaltaa uhata Rinaldo Rinaldinia
täällä hänen omalla alueellaan?
*Nimismies*. Kyllä sitä minä teen, nimismies ja toimitusvouti Simo
Black. Mitä sinä tässä toimittelet, hyvä herra? Kyllä minä opetan sinut
hätyyttämään ihmisiä vallan-maantiellä! Tiedätkö, mitä minä nyt aion
tehdä?
*Rinaldo*. En, mutta olisipa tuota hauska kuulla.
*Nimismies*. Niin, minä aion nyt viedä sinut ja muut vekkulit suoraa
päätä putkaan. Totta totisesti yksi onkin tuossa kiven takana. _(Vetää
korvasta Lassemaijan esiin.)_ Tule pois, myyrä, niin näemme, minkä
näköinen sinä oikeastaan olet.
*Lassemaija*. Ai-ai ... päästäkää, ei minussa ole yhtään syytä; Rinaldo
se on syy kaikkeen.
*Nimismies*. Vanginkuljettaja, pistäppä tuo pojan naskali tyhjään
lanttusäkkiin.
*Rinaldo* _(sivaltaa sapelinsa ja vapauttaa Lassemaijan.)_ Älkää koskeko
minun väkeeni, sanon minä... Kas niin... Luolaan sinä, Lassemaija, ja
lykkää sitte syy Rinaldon niskoille, jos sinua vielä haluttaa. Hyvästi,
poliisi! _(Peräytyy Lassemaijan jäljestä luolaan.)_
*Nimismies*. Ota kiinni! Ota kiinni!... Mihin hän hävisikään tähän
kivien väliin?
*Talonpoika* _(huomaa piiskansa luolan suulta ja ottaa sen alas.)_
Katsohan vain, tästä minä löydän ihan omatekoisen ruoskani! Te
palsternakat, porkkanat, kalalokit, männynkävyt, vekkulit, suppupaarmat,
kivennuoliaiset, sopulit...
*Kaarle Moor* _(kalliolta)._ Mitkä vielä? Onko sinulla nälkä ukko? Etkö
tahdo lanttua?
*Talonpoika*. Muurahaisnielijät, vasikantanssit...
*Nimismies*. Pitäkää pienempää suuta, hyvä isä. Ja te, siellä sisällä,
antaudutteko hyvällä vai mitä?
*Kaarle Moor*. Emme.
*Nimismies*. Sittepä minun täytyy käyttää väkivaltaa.
*Kaarle Moor* _(jännittää jousensa.)_ Kuka hyvänsä tulee lähelle, sen
minä ammun.
*Nimismies* _(peräytyy)._ Miten hurjia pahuksia! Vanginkuljettaja, tuo
tänne suuri paloruisku ja komenna kuusi miestä pumppuamaan vettä noiden
päälle!
*Kanonada* _(luolassa)._ Hyvä Robert, lähtekäämme kotiin, minua pelottaa
niin hirveästi.
*Tinto* _(luolassa)._ Tämä on hirmuista. Tulkaa, niin menemme pyytämään
armoa.
*Lassemaija* _(luolassa)._ Niin, tulkaa pyytämään armoa! _(Hälinää ja
kiistaa luolassa.)_
*Nimismies*. Minä annan armon teille kaikille, te saatte kaikki mennä
kotiinne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että luovutte johtajastanne ja
annatte hänet minulle.
*Rinaldo* _(kalliolta)._ Kuuletteko, rosvot ja mustalaistytöt? Te saatte
kaikki armon ja anteeksi ja saatte mennä kotiinne, jos vain luovutte
minusta ja annatte minut viholliselle. _(Hälinää luolassa. Kuuluu
huutoja: ei, ei!)_
*Kaarle Moor* _(kalliolta[1])._ Me rosvot emme koskaan luovu
johtajastamme. Me olemme vannoneet uskollisuutta hänen lipullensa ja me
pysymme hänelle uskollisina viimeiseen veripisaraan asti.
[1] Huom.! Kalliolle nousee vain yksi kerrassaan silloin, kuin toinen
aina laskeutuu pois.
*Preciosa* _(kalliolta)._ Me mustalaistytöt emme koskaan hylkää ystävää
hädässä. Kurjan kurjaa on kavaltaa toista itsensä pelastukseksi.
*Nimismies*. Vai niin, vai niin, silläkö tavalla? Se on hyvin sanottu,
lapset; tuosta minä pidän. Valaansa ja esivaltaansa ei saa koskaan
pettää. Eikä koskaan saa pettää ystäväänsä hädässä. Uskollinen sydän on
paljon parempi kuin mikään muu maailmassa.
*Preciosa*. Rinaldon pitää päästä vapaaksi ensinnä meistä kaikista.
*Nimismies*. Rinaldo pääsee vapaaksi ja te kaikki. Tulkaa nyt vain ulos
ja olkaamme hyvät ystävät.
*Preciosa*. Jospa te petätte meitä?
*Rinaldo* _(tulee ulos.)_ Ei, Preciosa, ei hän saata pettää meitä. Tässä
minä olen. Nyt saatte ottaa minut, jos sydämmenne sallii sitä tehdä.
*Nimismies*. En minä petä teitä. Kaikki olette vapaat. _(Rosvot ja
mustalaistytöt tulevat kaikki ulos.)_ Mutta yksi asia minun pitää sanoa
teille, pojat, koska te sanotte itseänne rosvoiksi. Paljo vääryyttä voi
tapahtua täällä maailmassa, mutta ei kellään ole lupaa ruveta
tasoittelemaan sitä väkivallalla eikä oman päänsä mukaan. Se on
jätettävä _lain_ asiaksi, ja lakia on toteltava vapaasta tahdosta, sillä
laki on oikea. Mutta laki sanoo, että kukaan ei saa ryöstää toiselta
hänen omaisuuttansa. Sanokaas, oliko oikein, että otitte talonpojalta
hänen lanttunsa?
*Talonpoika* _(mutisten)._ Te, sen retiisit...
*Nimismies*. Ei, olkaa te vaiti, ukko, ja antakaa poikain vastata. Oliko
oikein ottaa talonpojalta hänen omaisuuttansa?
*Kaarle Moor* _(hämillään)._ Kun hän piiskasi hevostaan...
*Rinaldo*. Ei, pojat; hevonen on ihan eri asia. Kun oikein ajattelen,
mitenkä olemme käyttäytyneet, niin emmepä ole olleet paljon paremmat
oikeita varkaita.
*Kaikki rosvot*. Varkaita! Hyi!
*Rinaldo*. Niin se on, vaikka käytimme urhollisempaa nimeä. Tästä saatte
minun kelloni, ukko. Tyydyttekö siihen maksuun lantuistanne?
*Kaikki rosvot*. Niin tässä saatte kaikki kellomme ja kaikki rahamme.
*Preciosa*. Ja tästä saatte minun sormukseni.
*Kaikki tytöt*. Niin, saatte meidänkin sormuksemme.
*Talonpoika*. Kiitos, kiitos. Enpä totisesti ole ennen nähnyt moisia
rosvoja.
*Nimismies*. Hyvä, hyvä, se on oikein, niin pitääkin aina sovittaa
rikoksensa. Mutta pitäkää te vain kellonne ja sormuksenne. Ukko saa ne
lantut, jotka vielä on jäljellä, ja loput saatte hänelle maksaa huomenna
kaupungissa. Kuulkaas, lapset, mitähän luulette opettajanne sanovan
tällaisista vehkeistä?
*Kaarle Moor*. Meistä tuntui olevan väärin saada arestia huomenna
kevätjuhlan ajaksi, ja siitä me uhalla rupesimme rosvoiksi. Vapaita me
tahdoimme olla. Vapaus, se on sentään jotain, se.
*Esmeralda*. Niin, meistä tuntui olevan väärin, että kiellettiin
menemästä katsomaan kevätjuhlaa, sen tähden me uhalla rupesimme
mustalaisiksi.
*Nimismies*. Etteköhän ehkä ollut ansainneetkin rangaistustanne?
*Rinaldo*. Kyllä me sen hyvinkin ansaitsimme. Olimmehan koko viikon
olleet huolimattomat läksyistämme.
*Preciosa*. Ihan samoin mekin.
*Nimismies*. No, mitä te nyt aiotte tehdä? _(Kaikki ovat vaiti.)_ Minun
mielestäni _ei kukaan ole todella vapaa muu kuin se, joka vapaasta
tahdosta taipuu lain alaisuuteen._
*Rinaldo*. Kyllähän se on niin, mutta...
*Kaarle Moor* _(huoaten)._ Mutta olla huomenna poissa kevätjuhlasta...
Kas, tuossa tulee Musta Joonas.
*Musta Joonas* _(tulee hyvin hämillään.)_ Hyvää iltaa. Minä luulin
rosvojutun olevan jo lopussa.
*Mogrebina*. Missä sinä olet ollut niin kauan, Josef? _(Nimismiehelle)_
Se on minun veljeni Josef, vaikka he nyt sanovat häntä Mustaksi
Joonakseksi.
*Musta Joonas*. Se on niin, että -- että -- että minä kävin maisteri
Basin luona, ja hän käski minua tulemaan tänne.
*Rinaldo* _(katkerasti)._ Vai olit sinä maisterin luona?
*Musta Joonas*. En minä sille mitään voi. Älä nyt rupea tappelemaan,
Robert. Luuletko minun tulleen tänne vapaasta tahdosta?
*Rinaldo*. Mitä sinulla oli asiaa maisterille?
*Musta Joonas*. Se oli niin, että -- sinä et saa nyt suuttua, Robert! --
minä menin maisterin luo ja sanoin: nyt ne ovat Vasikkamäellä rosvosilla
ja ryöstivät ohi ajavan talonpojan, sanoin minä...
*Kaarle Moor*. Kavaltaja!
*Rinaldo*. Vaiti siinä, anna hänen kertoa. No, mitä sanoi maisteri?
*Musta Joonas*. Niin tuota -- silloin maisteri ajoi minut ulos ja sanoi:
etkö häpeä kannella kumppaneistasi? Tiedäthän, että minä en koskaan
kärsi kantelemista koulussa. Mene heti pyytämään kumppaneiltasi
anteeksi, sanoi hän; muuten ole valmis ottamaan huomenna selkääsi.
*Rinaldo*. Kuuletteko, pojat, eikö maisteri tehnyt oikein hyvästi! Ja me
kun luulimme kärsineemme vääryyttä häneltä.
*Kaarle Moor*. Me olemme käyttäytyneet oikein sopimattomasti ja
tyhmästi. Jättää läksyt lukematta!
*Mazarino*. Kun meillä on niin hyvä opettaja.
*Gonzalov*. Ja siitä kiitokseksi olemme tuottaneet hänelle vain huolia.
*Lassemaija*. Kyllä tuo oli tyhmää, että maisteri sai tietää mitään koko
asiasta.
*Rinaldo*. Ole vaiti. Me ansaitsisimme tulla ammutuksi jok' ainoa. Me
olemme nousseet kapinaan oikeaa päällikköämme vastaan. Mutta sitä ei
pidä enää vast' edes tapahtuman niin totta, kuin minä nyt olen Rinaldo
ja teidän kapteeninne. Herra armahtakoon sitä, joka ei täst' edes osaa
Euklidesta kuin vettä eikä tottele maisterin pienintäkin viittausta. Ken
ei sitä tee, hänet minä Rinaldo kyllä opetan.
*Kaikki rosvot*. Niin, niin!
*Musta Joonas*. Sitte kävin minä myöskin rouva Strengin luona...
*Preciosa*. Kävitkö sinä rouva Strengin luona?
*Musta Joonas*. Kävin kyllä. Tytöt juoksentelevat pitkin maantietä ja
ovat pukeutuneet mustalaisiksi, sanoin minä.
*Mogrebina*. Hyi sinuasi, etkö häpeä, Josef.
*Musta Joonas*. Minun pitää kertoa teille kaikki tyyni, muuten en tohdi
huomenna tulla kouluun. Rouva Streng pahastui niin, että minä heti
jouduttauduin likemmäksi ovea. Minä en huoli kuulla tytöistäni mitään
kantelemisia, sanoi hän. Kyllä minä tiedän, että he saattavat välistä
olla ymmärtämättömiä, sanoi hän, mutta kyllä he katuvat ja tulevat
jälleen hyviksi.
*Preciosa*. Kuuletteko, tytöt! Ja me kun saatoimme tehdä hyvälle
opettajallemme sellaista kiusaa!
*Esmeralda*. Jättää historiamme ja maantieteemme lukematta! Kyllä me
olisimme ansainneet paljon kovemman rangaistuksen kuin olla huomenna
kotona.
*Tinto*. Meidän pitää pyytää rouva Strengiltä anteeksi.
*Mogrebina*. Ja luvata, että emme koskaan enää tee niin.
*Terzerola*. Minä luen, minä luen historiaa niin, että korvat surisevat.
*Kanonada*. Ja minä luen valtameret niin, että nurkat vinkuvat. Minä
sullon päähäni kaikki maanosat ja kansat, niin että osaan ne kuin vettä.
*Nimismies*. Pitäkää sananne, rosvot ja mustalaistytöt! Tiedättekö mitä?
Minä menen maisteri Basin ja rouva Strengin luo ja pyydän heitä
päästämään teitä huomenna kevätjuhlaan. Ja kyllä he ihan varmaan antavat
anteeksi koko rangaistuksen.
*Lassemaija ja Kanonada*. Niin, hyvä herra nimismies...
*Rinaldo*. Ei, kiitoksia tarjouksesta, me emme huoli siitä. Nyt on
meidän vuoromme kärsiä vapaasta tahdosta rangaistus, jonka olemme
ansainneet. Jos te, pojat, ajattelette kaikki samoin kuin minä, niin
pyydämme arestia, vaikka emme sitä tarvitsisikaan. Lakia pitää totella.
Laki on oikea.
*Preciosa*. Niin ajattelemme mekin, mustalaistytöt. Me olemme ansainneet
rangaistusta ja sen tähden me olemme vapaatahtoisesti poissa
kevätjuhlasta.
*Nimismies*. No, se on rehellistä ja oikeaa puhetta, te reippaat pojat
ja tytöt! Ajatelkaa niin ja toimikaa niin koko elinaikanne, silloin ei
laki koskaan tunnu pakolta eikä työ vaivalta. _(Rinaldo pudistaa hänen
kättänsä.)_
*Musta Joonas* _(itkeä nyyhkyttäen.)_ Minä tahdon myöskin kärsiä
rangaistukseni ja totella lakia.
*Rinaldo*. Sinun rangaistuksesi, Musta Joonas, olkoon se, että me
annamme sinulle anteeksi -- ja pääsethän sitä paitsi arestiin meidän
kanssamme. Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, antaa nyt pois
rosvovaltikkansa. Teitä, urholliset rosvot, tulee minun kiittää kaikista
voitoistani. Me olemme vapauttaneet hevosen, valloittaneet koko joukon
lanttuja, jotka sitte saamme maksaa, ja sitte olemme vielä
sankarillisesti puolustaneet rosvolinnaamme. On siinä kunniaa kyllä
yhdeksi illaksi. Rinaldo on tyytyväinen. Meidän urhoutemme maine säilyy
ainiaan.
*Preciosa*. Meidän vaelluksemme on päättynyt, mustalaistytöt! Minä
kiitän teitä, että autoitte minua hamettemme helmojen rikki
poljeksimisessa täällä metsässä ja laulujen laulamisessa auringolle,
kuulle ja tähdille. Vahinko, että saimme niin vähän harjoittaa
kädenkatsontaa ja ennustusta. Mutta malttakaas _(osoittaa katsojia)_,
onhan tuolla vielä koko joukko rosvoja ja mustalaisia. Ja ne näyttävät
niin anteliailta; ehkä tässä vielä voisi jotakin ansaita. Toivoakseni
te, armollinen herrasväki, annatte meidän ennustaa tulevaisia
kohtalojanne. Ei se paljoa maksa, _(niiaten)_ pienen, iloisen
nyykäytyksen vain merkiksi, että emme ole olleet ikäväksi teille.
*Rinaldo*. Tulkaa, nyt palaamme kaupunkiin. Mutta ennen lähtöämme
laulamme vielä kerran pikku laulumme uudestaan.
*Esmeralda*. Ei, ei sitä, vaan laulamme uuden laulun Rinaldosta ja
Preciosasta.
Laulu Rinaldosta ja Preciosasta.
On kuningas
Mies urhokas
Rinaldo taisteleva.
Preciosakin
Se seppelin
Hänt' uljast' on kaunistava.
Kun lehdikko
Ja nurmikko
Taas illalla tuoksuelee,
Niin taivaskin
Ja tähdetkin
Lapsuuttamme onnittelee.
_(Esirippu laskeutuu.)_
[Kuva]
[Kuva]
PIENI RESSU ELI RYPPYINEN ESILIINA.
Vähäinen köyhä tyttönen
Käv' ahkerasti kouluansa;
Ihana kirkassilmäinen,
Uus röijy, huivi ruutuinen,
Ja sukat omat kutomansa.
On nöyrä hän myös tavoiltaan,
On puku puhdas, siisti nenä,
Mut _Ressuks_ häntä sanotaan,
Kun esiliina ainiaan
Hänellä on niin ryppyisenä.
Tavata sekä yhtehen
Lukea "Luonnon kirjaa" kyllä
Hän taitaa, oikein tarkaten.
Mit' auttaa, kun tuo ryppyinen
Es'liinansa on hällä yllä.
Miks esiliinas semmoinen?
Opettajatar puhutteli.
Kannoitko tuhkaa liesien?
Vai veitkö ruokaa porsaillen?
Mik' esiliinas rypisteli?
Ja pieni Ressu kuunteli
Pahoilla mielin tämän nuhteen,
Mut ensi kerran kuitenki
Hän oli niinkuin ennenki
Tuon esiliinasensa suhteen.
Täm' ei käy laatuun, Ressunen,
Opettajatar torui vähän.
Huomenna, jos on semmoinen
Sun esiliinas ryppynen,
Niin nurkkaan joudut häpeemähän.
Jo lyhyt juttu päättyi näin,
Ja muutosta ei siihen tullut.
Ja Ressu parka kotiin päin
Ves'silmin astui nyhkyttäin,
Ikäänkuin yskä olis ollut.
Ens aamuna kuin rantahan
Opettajatar varhain kävi,
Niin näkee Ressun ahkeran
Lastuja siellä poimivan,
Ne äidilleen hän lennättävi.
Niin teki Ressu muulloinkin,
Ennenkuin kouluun oli tullut,
Hän haki puita varahin,
Niin ettei äiti armahin
Vilussa toki olis ollut.
Sen seikan siinä nähtyään
Opettajatar meni lymyyn,
Ei vihastunut ensinkään,
Päin vastoin oli mielissään,
Ja suunsa vetä'ysi hymyyn.
Kuin Ressu tuli kouluhun,
Peloissaan, punaisena nenä,
Alkoivat lapset kuiskailun:
Nyt Ressu nurkkaan joutuhun,
Hävetä saa se ryppyisenä.
Opettajatar virkkoi nyt:
Tulepas tänne, lapsi kulta!
On esiliinas ränstynyt,
Mut syyn jo olen älynnyt,
Ja nurkass' olo jääpi sulta.
On _puhdas puku_ arvoinen,
Ja hyvä kaiken ikäisille:
Paremp' on _sydän_ semmoinen,
Mi sopiva ja mieluinen
On Jumalalle, ihmisille.
Rypistyi esiliinasi,
Kun puita kannoit äidillesi.
Täss' uusi sulle parempi,
Mut mieles olkoon alati
Ennellään sekä sydämesi.
Ett'ei se enään rypistyis,
Niin äidilles mä puita laitan.
Jos Ressu nimeks pysähtyis,
Se kunniaks vaan ilmestyis.
Kas täten poistan koko haitan.
Niin virkkoi. Lapset joukossa
Kaikk' olivat myös samaa mieltä.
Ja siistinä ja puhdasna,
Uus esiliina verhona,
Jo Ressu kotiin meni sieltä.
[Kuva: Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin.]
RÄÄTÄLI, JOKA OMPELI YHTEEN SUOMEN JA RUOTSIN.
Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin
varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli,
niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä,
muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla
järven rannalla oli hänen omansa; -- niin, ai'oin sanoa, että se ennen
oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä
on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se
on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.
Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella
napit niin, ett'eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt
kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka
oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja
iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta
yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli
pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän
Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli
punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon
kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta
pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän
metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja
hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen
pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon
Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies,
oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2
kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka
halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin
arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.
Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se
oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari
musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin
Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella
markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia
soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa
maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan
läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin,
että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi
vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan
pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin
kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki
jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja
Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi
aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi
joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin
kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät
enemmän Tikan harmonikasta.
Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen
juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä
neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi
elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän
pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä
pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan
arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin
kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen,
kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he
olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle
seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame
ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli
taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi,
juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.
Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet
miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka
päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon,
ja rikas hän oli kaupan päälliseksi.
Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren
auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi --
Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan -- ja
meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä
ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko
pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä
kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa,
purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa
onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä
koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin
kuin joku muukin.
Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla
katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas
heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja
kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen
suosiotansa. -- Kaikki! vastasi Tikka. -- No hyvä, sanoi Nilla, minä
tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja
ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.
Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja
myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua,
ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä,
mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se
olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä.
Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden
pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.
Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä
mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis,
vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua
hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo'ista ja tee
minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin
tahdon asiata ajatella.
Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili
hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta
sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa
kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin
kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan,
joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella?
kysyi hän, viedessään sen Nillalle.
Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi
viimein: "nyt menen kysymään isältä."
Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta
pääsemättömästä räätälistä.
Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et
ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria
asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna
Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy,
mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet
niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden
yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa,
sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.
Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran
kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se
varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka
tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.
Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni
kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko
pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta
siimakimppua, ett'ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi
vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa
toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään
Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin
suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen
koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa
suurta kalansaalista.
No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa.
Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli
koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että
Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään
Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa
koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia,
simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja
Tikka sai siimansa maksetuksi.
Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: "hyvää päivää,
appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla
vaimokseni!"
Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian
keinon keksi. "Voihan tuo olla varsin hyvä," vastasi hän, "että olet
ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän
saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi."
*Esmeralda* _(karhealla äänellä.)_ Preciosa, sokuriseni, sepitsetkö
taaskin lauluja kuulle? Tule, lapseni! Lantut ovat jo valmiit.
*Lassemaija* _(tullen lähemmäksi.)_ Kas, se minuakin miellyttää.
*Kaarle Moor*. Seiso paikoillasi, Lassemaija, jos henkeäsi rakastat.
Etkö muista kapteenin käskyä?
*Lassemaija*. Hyvät tytöt, antakaa vähä minullekin!
*Preciosa* _(tultuaan alas.)_ Malttakaas, tytöt. Minä lauloin kuulle,
nyt on teidän vuoronne ja velvollisuutenne laulaa auringolle.
*Tinto*. Niin, saatammepa laulaa sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.
*Lassemaija* _(hiipii esiin, sieppaa muiden huomaamatta yhden lantun
sapelinsa kärkeen ja polttaa kuumalla lantulla suunsa.)_ Oi-voi-vooi!
*Kaarle Moor*. Varo itseäsi, kapteeni tulee! _(Lassemaija pistää lantun
nuttunsa alle, mutta se polttaa sielläkin.)_
_(Rinaldo tulee ja jäljestä Gonzalov ja Mazarino.)_
*Rinaldo*. Mitä melua täällä on? Jos vangit rupeavat kapinoimaan, niin
ampukaa heidät siihen paikkaan.
*Preciosa*. Ei tarvista, kapteeni. Me vain laulamme laulun auringolle...
*Tinto*. Sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.
*Rinaldo*. Olkoon menneeksi, minä sallin, ja me laulamme mukaan.
Aurinkolaulu.
(_Sävel:_ "Preciosasta".)
Aurinko nyt
On ylennyt...
*Tinto* _(keskeyttäen)._ Ei, ei se nyt nouse, vaan laskeutuu.
*Preciosa*. Oh, ole sinä vaiti, sama se ihan on, nouseeko se vaiko
laskeutuu. Mutta nyt sotkeutui laulumme. Meidän pitää alkaa alusta
uudestaan.
Nyt aurinko
Laskeepi jo
Ja sammuvi pilvien taa.
Ja vuori, maa
Nyt ruskottaa,
Yön tuloa ilmoittaa.
Kun tähtönen
Taas tuikkaen
Jo taivaalle pilkuttaa,
Niin metsähän
Me lähtähän
Ja seuraamme Preciosaa[1].
[1] Huom.! Kaikki rosvot laulavat: Ja seuraamme Rinaldoa.
*Preciosa*. Hyvää yötä, rosvot. Tulkaa, tytöt, nyt lähdemme kotiin.
*Rinaldo*. Ah, unhotathan, kaunis Preciosa, että olet minun vankinani.
Etkö tahtoisi syödä näitä lanttuherkkuja minun ja joukkoni kanssa?
*Preciosa*. En, kiitoksia, Rinaldo. Aurinko jo laskeutuu, ja meidän
pitää joutua kotiin.
*Kanonada*. Tulkaa, rosvot, niin me mustalaistytöt seuraamme teitä. Ei
kukaan saa sanoa meistä, että me olemme jättäneet reippaat
mustalaistytöt suojeluksetta.
*Kaarle Moor*. Varsinkaan, jos he tapaavat tiellä neljännen luokan.
*Mazarino*. Tai talonpojan, jonka me ryöstimme.
*Gonzalov*. Tai nimismiehen.
*Esmeralda*. Oh, kyllä me pidämme huolen itsestämme. Hyvää yötä, hyvää
yötä nyt.
*Kanonada*. Ei, hyvät pojat, tulkaa te myös, minä niin hirveästi pelkään
nimismiestä.
*Preciosa*. Mitä me huolimme nimismiehestä! Tulkaa pois vain!
_(He asettuvat marssijärjestykseen lähtemään. Samassa astuu sisään
nimismies Black, jäljessä talonpoika-ukko ja vanginkuljettaja, sekä
asettuu pois lähtevien eteen.)_
*Nimismies*. Seis vähän. Minulla on myös jotain sanomista tästä asiasta.
*Kanonada* _(perin peloissaan.)_ Nimismies tulee!
*Mogrebina*. Juoskaa, tytöt, pian pois!
*Lassemaija*. Juoskaa, pojat! Nimismies tulee!
*Rinaldo* _(Kaarle Moorille.)_ Joudu nyt, vie pian kaikki väkemme
rosvoluolaan, minä sen aikaa viivyttelen nimismiestä. Meidän pitää
puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. _(Kaarle Moor työntää
edellään kaikki luolaan, paitsi Lassemaijaa, joka piilottuu kiven taa.)_
*Rinaldo* _(nimismiehelle)._ Kuka uskaltaa uhata Rinaldo Rinaldinia
täällä hänen omalla alueellaan?
*Nimismies*. Kyllä sitä minä teen, nimismies ja toimitusvouti Simo
Black. Mitä sinä tässä toimittelet, hyvä herra? Kyllä minä opetan sinut
hätyyttämään ihmisiä vallan-maantiellä! Tiedätkö, mitä minä nyt aion
tehdä?
*Rinaldo*. En, mutta olisipa tuota hauska kuulla.
*Nimismies*. Niin, minä aion nyt viedä sinut ja muut vekkulit suoraa
päätä putkaan. Totta totisesti yksi onkin tuossa kiven takana. _(Vetää
korvasta Lassemaijan esiin.)_ Tule pois, myyrä, niin näemme, minkä
näköinen sinä oikeastaan olet.
*Lassemaija*. Ai-ai ... päästäkää, ei minussa ole yhtään syytä; Rinaldo
se on syy kaikkeen.
*Nimismies*. Vanginkuljettaja, pistäppä tuo pojan naskali tyhjään
lanttusäkkiin.
*Rinaldo* _(sivaltaa sapelinsa ja vapauttaa Lassemaijan.)_ Älkää koskeko
minun väkeeni, sanon minä... Kas niin... Luolaan sinä, Lassemaija, ja
lykkää sitte syy Rinaldon niskoille, jos sinua vielä haluttaa. Hyvästi,
poliisi! _(Peräytyy Lassemaijan jäljestä luolaan.)_
*Nimismies*. Ota kiinni! Ota kiinni!... Mihin hän hävisikään tähän
kivien väliin?
*Talonpoika* _(huomaa piiskansa luolan suulta ja ottaa sen alas.)_
Katsohan vain, tästä minä löydän ihan omatekoisen ruoskani! Te
palsternakat, porkkanat, kalalokit, männynkävyt, vekkulit, suppupaarmat,
kivennuoliaiset, sopulit...
*Kaarle Moor* _(kalliolta)._ Mitkä vielä? Onko sinulla nälkä ukko? Etkö
tahdo lanttua?
*Talonpoika*. Muurahaisnielijät, vasikantanssit...
*Nimismies*. Pitäkää pienempää suuta, hyvä isä. Ja te, siellä sisällä,
antaudutteko hyvällä vai mitä?
*Kaarle Moor*. Emme.
*Nimismies*. Sittepä minun täytyy käyttää väkivaltaa.
*Kaarle Moor* _(jännittää jousensa.)_ Kuka hyvänsä tulee lähelle, sen
minä ammun.
*Nimismies* _(peräytyy)._ Miten hurjia pahuksia! Vanginkuljettaja, tuo
tänne suuri paloruisku ja komenna kuusi miestä pumppuamaan vettä noiden
päälle!
*Kanonada* _(luolassa)._ Hyvä Robert, lähtekäämme kotiin, minua pelottaa
niin hirveästi.
*Tinto* _(luolassa)._ Tämä on hirmuista. Tulkaa, niin menemme pyytämään
armoa.
*Lassemaija* _(luolassa)._ Niin, tulkaa pyytämään armoa! _(Hälinää ja
kiistaa luolassa.)_
*Nimismies*. Minä annan armon teille kaikille, te saatte kaikki mennä
kotiinne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että luovutte johtajastanne ja
annatte hänet minulle.
*Rinaldo* _(kalliolta)._ Kuuletteko, rosvot ja mustalaistytöt? Te saatte
kaikki armon ja anteeksi ja saatte mennä kotiinne, jos vain luovutte
minusta ja annatte minut viholliselle. _(Hälinää luolassa. Kuuluu
huutoja: ei, ei!)_
*Kaarle Moor* _(kalliolta[1])._ Me rosvot emme koskaan luovu
johtajastamme. Me olemme vannoneet uskollisuutta hänen lipullensa ja me
pysymme hänelle uskollisina viimeiseen veripisaraan asti.
[1] Huom.! Kalliolle nousee vain yksi kerrassaan silloin, kuin toinen
aina laskeutuu pois.
*Preciosa* _(kalliolta)._ Me mustalaistytöt emme koskaan hylkää ystävää
hädässä. Kurjan kurjaa on kavaltaa toista itsensä pelastukseksi.
*Nimismies*. Vai niin, vai niin, silläkö tavalla? Se on hyvin sanottu,
lapset; tuosta minä pidän. Valaansa ja esivaltaansa ei saa koskaan
pettää. Eikä koskaan saa pettää ystäväänsä hädässä. Uskollinen sydän on
paljon parempi kuin mikään muu maailmassa.
*Preciosa*. Rinaldon pitää päästä vapaaksi ensinnä meistä kaikista.
*Nimismies*. Rinaldo pääsee vapaaksi ja te kaikki. Tulkaa nyt vain ulos
ja olkaamme hyvät ystävät.
*Preciosa*. Jospa te petätte meitä?
*Rinaldo* _(tulee ulos.)_ Ei, Preciosa, ei hän saata pettää meitä. Tässä
minä olen. Nyt saatte ottaa minut, jos sydämmenne sallii sitä tehdä.
*Nimismies*. En minä petä teitä. Kaikki olette vapaat. _(Rosvot ja
mustalaistytöt tulevat kaikki ulos.)_ Mutta yksi asia minun pitää sanoa
teille, pojat, koska te sanotte itseänne rosvoiksi. Paljo vääryyttä voi
tapahtua täällä maailmassa, mutta ei kellään ole lupaa ruveta
tasoittelemaan sitä väkivallalla eikä oman päänsä mukaan. Se on
jätettävä _lain_ asiaksi, ja lakia on toteltava vapaasta tahdosta, sillä
laki on oikea. Mutta laki sanoo, että kukaan ei saa ryöstää toiselta
hänen omaisuuttansa. Sanokaas, oliko oikein, että otitte talonpojalta
hänen lanttunsa?
*Talonpoika* _(mutisten)._ Te, sen retiisit...
*Nimismies*. Ei, olkaa te vaiti, ukko, ja antakaa poikain vastata. Oliko
oikein ottaa talonpojalta hänen omaisuuttansa?
*Kaarle Moor* _(hämillään)._ Kun hän piiskasi hevostaan...
*Rinaldo*. Ei, pojat; hevonen on ihan eri asia. Kun oikein ajattelen,
mitenkä olemme käyttäytyneet, niin emmepä ole olleet paljon paremmat
oikeita varkaita.
*Kaikki rosvot*. Varkaita! Hyi!
*Rinaldo*. Niin se on, vaikka käytimme urhollisempaa nimeä. Tästä saatte
minun kelloni, ukko. Tyydyttekö siihen maksuun lantuistanne?
*Kaikki rosvot*. Niin tässä saatte kaikki kellomme ja kaikki rahamme.
*Preciosa*. Ja tästä saatte minun sormukseni.
*Kaikki tytöt*. Niin, saatte meidänkin sormuksemme.
*Talonpoika*. Kiitos, kiitos. Enpä totisesti ole ennen nähnyt moisia
rosvoja.
*Nimismies*. Hyvä, hyvä, se on oikein, niin pitääkin aina sovittaa
rikoksensa. Mutta pitäkää te vain kellonne ja sormuksenne. Ukko saa ne
lantut, jotka vielä on jäljellä, ja loput saatte hänelle maksaa huomenna
kaupungissa. Kuulkaas, lapset, mitähän luulette opettajanne sanovan
tällaisista vehkeistä?
*Kaarle Moor*. Meistä tuntui olevan väärin saada arestia huomenna
kevätjuhlan ajaksi, ja siitä me uhalla rupesimme rosvoiksi. Vapaita me
tahdoimme olla. Vapaus, se on sentään jotain, se.
*Esmeralda*. Niin, meistä tuntui olevan väärin, että kiellettiin
menemästä katsomaan kevätjuhlaa, sen tähden me uhalla rupesimme
mustalaisiksi.
*Nimismies*. Etteköhän ehkä ollut ansainneetkin rangaistustanne?
*Rinaldo*. Kyllä me sen hyvinkin ansaitsimme. Olimmehan koko viikon
olleet huolimattomat läksyistämme.
*Preciosa*. Ihan samoin mekin.
*Nimismies*. No, mitä te nyt aiotte tehdä? _(Kaikki ovat vaiti.)_ Minun
mielestäni _ei kukaan ole todella vapaa muu kuin se, joka vapaasta
tahdosta taipuu lain alaisuuteen._
*Rinaldo*. Kyllähän se on niin, mutta...
*Kaarle Moor* _(huoaten)._ Mutta olla huomenna poissa kevätjuhlasta...
Kas, tuossa tulee Musta Joonas.
*Musta Joonas* _(tulee hyvin hämillään.)_ Hyvää iltaa. Minä luulin
rosvojutun olevan jo lopussa.
*Mogrebina*. Missä sinä olet ollut niin kauan, Josef? _(Nimismiehelle)_
Se on minun veljeni Josef, vaikka he nyt sanovat häntä Mustaksi
Joonakseksi.
*Musta Joonas*. Se on niin, että -- että -- että minä kävin maisteri
Basin luona, ja hän käski minua tulemaan tänne.
*Rinaldo* _(katkerasti)._ Vai olit sinä maisterin luona?
*Musta Joonas*. En minä sille mitään voi. Älä nyt rupea tappelemaan,
Robert. Luuletko minun tulleen tänne vapaasta tahdosta?
*Rinaldo*. Mitä sinulla oli asiaa maisterille?
*Musta Joonas*. Se oli niin, että -- sinä et saa nyt suuttua, Robert! --
minä menin maisterin luo ja sanoin: nyt ne ovat Vasikkamäellä rosvosilla
ja ryöstivät ohi ajavan talonpojan, sanoin minä...
*Kaarle Moor*. Kavaltaja!
*Rinaldo*. Vaiti siinä, anna hänen kertoa. No, mitä sanoi maisteri?
*Musta Joonas*. Niin tuota -- silloin maisteri ajoi minut ulos ja sanoi:
etkö häpeä kannella kumppaneistasi? Tiedäthän, että minä en koskaan
kärsi kantelemista koulussa. Mene heti pyytämään kumppaneiltasi
anteeksi, sanoi hän; muuten ole valmis ottamaan huomenna selkääsi.
*Rinaldo*. Kuuletteko, pojat, eikö maisteri tehnyt oikein hyvästi! Ja me
kun luulimme kärsineemme vääryyttä häneltä.
*Kaarle Moor*. Me olemme käyttäytyneet oikein sopimattomasti ja
tyhmästi. Jättää läksyt lukematta!
*Mazarino*. Kun meillä on niin hyvä opettaja.
*Gonzalov*. Ja siitä kiitokseksi olemme tuottaneet hänelle vain huolia.
*Lassemaija*. Kyllä tuo oli tyhmää, että maisteri sai tietää mitään koko
asiasta.
*Rinaldo*. Ole vaiti. Me ansaitsisimme tulla ammutuksi jok' ainoa. Me
olemme nousseet kapinaan oikeaa päällikköämme vastaan. Mutta sitä ei
pidä enää vast' edes tapahtuman niin totta, kuin minä nyt olen Rinaldo
ja teidän kapteeninne. Herra armahtakoon sitä, joka ei täst' edes osaa
Euklidesta kuin vettä eikä tottele maisterin pienintäkin viittausta. Ken
ei sitä tee, hänet minä Rinaldo kyllä opetan.
*Kaikki rosvot*. Niin, niin!
*Musta Joonas*. Sitte kävin minä myöskin rouva Strengin luona...
*Preciosa*. Kävitkö sinä rouva Strengin luona?
*Musta Joonas*. Kävin kyllä. Tytöt juoksentelevat pitkin maantietä ja
ovat pukeutuneet mustalaisiksi, sanoin minä.
*Mogrebina*. Hyi sinuasi, etkö häpeä, Josef.
*Musta Joonas*. Minun pitää kertoa teille kaikki tyyni, muuten en tohdi
huomenna tulla kouluun. Rouva Streng pahastui niin, että minä heti
jouduttauduin likemmäksi ovea. Minä en huoli kuulla tytöistäni mitään
kantelemisia, sanoi hän. Kyllä minä tiedän, että he saattavat välistä
olla ymmärtämättömiä, sanoi hän, mutta kyllä he katuvat ja tulevat
jälleen hyviksi.
*Preciosa*. Kuuletteko, tytöt! Ja me kun saatoimme tehdä hyvälle
opettajallemme sellaista kiusaa!
*Esmeralda*. Jättää historiamme ja maantieteemme lukematta! Kyllä me
olisimme ansainneet paljon kovemman rangaistuksen kuin olla huomenna
kotona.
*Tinto*. Meidän pitää pyytää rouva Strengiltä anteeksi.
*Mogrebina*. Ja luvata, että emme koskaan enää tee niin.
*Terzerola*. Minä luen, minä luen historiaa niin, että korvat surisevat.
*Kanonada*. Ja minä luen valtameret niin, että nurkat vinkuvat. Minä
sullon päähäni kaikki maanosat ja kansat, niin että osaan ne kuin vettä.
*Nimismies*. Pitäkää sananne, rosvot ja mustalaistytöt! Tiedättekö mitä?
Minä menen maisteri Basin ja rouva Strengin luo ja pyydän heitä
päästämään teitä huomenna kevätjuhlaan. Ja kyllä he ihan varmaan antavat
anteeksi koko rangaistuksen.
*Lassemaija ja Kanonada*. Niin, hyvä herra nimismies...
*Rinaldo*. Ei, kiitoksia tarjouksesta, me emme huoli siitä. Nyt on
meidän vuoromme kärsiä vapaasta tahdosta rangaistus, jonka olemme
ansainneet. Jos te, pojat, ajattelette kaikki samoin kuin minä, niin
pyydämme arestia, vaikka emme sitä tarvitsisikaan. Lakia pitää totella.
Laki on oikea.
*Preciosa*. Niin ajattelemme mekin, mustalaistytöt. Me olemme ansainneet
rangaistusta ja sen tähden me olemme vapaatahtoisesti poissa
kevätjuhlasta.
*Nimismies*. No, se on rehellistä ja oikeaa puhetta, te reippaat pojat
ja tytöt! Ajatelkaa niin ja toimikaa niin koko elinaikanne, silloin ei
laki koskaan tunnu pakolta eikä työ vaivalta. _(Rinaldo pudistaa hänen
kättänsä.)_
*Musta Joonas* _(itkeä nyyhkyttäen.)_ Minä tahdon myöskin kärsiä
rangaistukseni ja totella lakia.
*Rinaldo*. Sinun rangaistuksesi, Musta Joonas, olkoon se, että me
annamme sinulle anteeksi -- ja pääsethän sitä paitsi arestiin meidän
kanssamme. Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, antaa nyt pois
rosvovaltikkansa. Teitä, urholliset rosvot, tulee minun kiittää kaikista
voitoistani. Me olemme vapauttaneet hevosen, valloittaneet koko joukon
lanttuja, jotka sitte saamme maksaa, ja sitte olemme vielä
sankarillisesti puolustaneet rosvolinnaamme. On siinä kunniaa kyllä
yhdeksi illaksi. Rinaldo on tyytyväinen. Meidän urhoutemme maine säilyy
ainiaan.
*Preciosa*. Meidän vaelluksemme on päättynyt, mustalaistytöt! Minä
kiitän teitä, että autoitte minua hamettemme helmojen rikki
poljeksimisessa täällä metsässä ja laulujen laulamisessa auringolle,
kuulle ja tähdille. Vahinko, että saimme niin vähän harjoittaa
kädenkatsontaa ja ennustusta. Mutta malttakaas _(osoittaa katsojia)_,
onhan tuolla vielä koko joukko rosvoja ja mustalaisia. Ja ne näyttävät
niin anteliailta; ehkä tässä vielä voisi jotakin ansaita. Toivoakseni
te, armollinen herrasväki, annatte meidän ennustaa tulevaisia
kohtalojanne. Ei se paljoa maksa, _(niiaten)_ pienen, iloisen
nyykäytyksen vain merkiksi, että emme ole olleet ikäväksi teille.
*Rinaldo*. Tulkaa, nyt palaamme kaupunkiin. Mutta ennen lähtöämme
laulamme vielä kerran pikku laulumme uudestaan.
*Esmeralda*. Ei, ei sitä, vaan laulamme uuden laulun Rinaldosta ja
Preciosasta.
Laulu Rinaldosta ja Preciosasta.
On kuningas
Mies urhokas
Rinaldo taisteleva.
Preciosakin
Se seppelin
Hänt' uljast' on kaunistava.
Kun lehdikko
Ja nurmikko
Taas illalla tuoksuelee,
Niin taivaskin
Ja tähdetkin
Lapsuuttamme onnittelee.
_(Esirippu laskeutuu.)_
[Kuva]
[Kuva]
PIENI RESSU ELI RYPPYINEN ESILIINA.
Vähäinen köyhä tyttönen
Käv' ahkerasti kouluansa;
Ihana kirkassilmäinen,
Uus röijy, huivi ruutuinen,
Ja sukat omat kutomansa.
On nöyrä hän myös tavoiltaan,
On puku puhdas, siisti nenä,
Mut _Ressuks_ häntä sanotaan,
Kun esiliina ainiaan
Hänellä on niin ryppyisenä.
Tavata sekä yhtehen
Lukea "Luonnon kirjaa" kyllä
Hän taitaa, oikein tarkaten.
Mit' auttaa, kun tuo ryppyinen
Es'liinansa on hällä yllä.
Miks esiliinas semmoinen?
Opettajatar puhutteli.
Kannoitko tuhkaa liesien?
Vai veitkö ruokaa porsaillen?
Mik' esiliinas rypisteli?
Ja pieni Ressu kuunteli
Pahoilla mielin tämän nuhteen,
Mut ensi kerran kuitenki
Hän oli niinkuin ennenki
Tuon esiliinasensa suhteen.
Täm' ei käy laatuun, Ressunen,
Opettajatar torui vähän.
Huomenna, jos on semmoinen
Sun esiliinas ryppynen,
Niin nurkkaan joudut häpeemähän.
Jo lyhyt juttu päättyi näin,
Ja muutosta ei siihen tullut.
Ja Ressu parka kotiin päin
Ves'silmin astui nyhkyttäin,
Ikäänkuin yskä olis ollut.
Ens aamuna kuin rantahan
Opettajatar varhain kävi,
Niin näkee Ressun ahkeran
Lastuja siellä poimivan,
Ne äidilleen hän lennättävi.
Niin teki Ressu muulloinkin,
Ennenkuin kouluun oli tullut,
Hän haki puita varahin,
Niin ettei äiti armahin
Vilussa toki olis ollut.
Sen seikan siinä nähtyään
Opettajatar meni lymyyn,
Ei vihastunut ensinkään,
Päin vastoin oli mielissään,
Ja suunsa vetä'ysi hymyyn.
Kuin Ressu tuli kouluhun,
Peloissaan, punaisena nenä,
Alkoivat lapset kuiskailun:
Nyt Ressu nurkkaan joutuhun,
Hävetä saa se ryppyisenä.
Opettajatar virkkoi nyt:
Tulepas tänne, lapsi kulta!
On esiliinas ränstynyt,
Mut syyn jo olen älynnyt,
Ja nurkass' olo jääpi sulta.
On _puhdas puku_ arvoinen,
Ja hyvä kaiken ikäisille:
Paremp' on _sydän_ semmoinen,
Mi sopiva ja mieluinen
On Jumalalle, ihmisille.
Rypistyi esiliinasi,
Kun puita kannoit äidillesi.
Täss' uusi sulle parempi,
Mut mieles olkoon alati
Ennellään sekä sydämesi.
Ett'ei se enään rypistyis,
Niin äidilles mä puita laitan.
Jos Ressu nimeks pysähtyis,
Se kunniaks vaan ilmestyis.
Kas täten poistan koko haitan.
Niin virkkoi. Lapset joukossa
Kaikk' olivat myös samaa mieltä.
Ja siistinä ja puhdasna,
Uus esiliina verhona,
Jo Ressu kotiin meni sieltä.
[Kuva: Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin.]
RÄÄTÄLI, JOKA OMPELI YHTEEN SUOMEN JA RUOTSIN.
Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin
varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli,
niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä,
muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla
järven rannalla oli hänen omansa; -- niin, ai'oin sanoa, että se ennen
oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä
on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se
on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.
Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella
napit niin, ett'eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt
kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka
oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja
iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta
yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli
pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän
Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli
punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon
kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta
pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän
metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja
hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen
pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon
Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies,
oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2
kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka
halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin
arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.
Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se
oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari
musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin
Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella
markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia
soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa
maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan
läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin,
että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi
vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan
pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin
kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki
jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja
Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi
aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi
joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin
kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät
enemmän Tikan harmonikasta.
Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen
juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä
neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi
elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän
pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä
pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan
arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin
kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen,
kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he
olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle
seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame
ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli
taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi,
juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.
Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet
miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka
päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon,
ja rikas hän oli kaupan päälliseksi.
Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren
auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi --
Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan -- ja
meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä
ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko
pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä
kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa,
purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa
onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä
koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin
kuin joku muukin.
Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla
katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas
heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja
kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen
suosiotansa. -- Kaikki! vastasi Tikka. -- No hyvä, sanoi Nilla, minä
tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja
ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.
Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja
myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua,
ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä,
mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se
olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä.
Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden
pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.
Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä
mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis,
vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua
hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo'ista ja tee
minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin
tahdon asiata ajatella.
Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili
hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta
sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa
kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin
kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan,
joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella?
kysyi hän, viedessään sen Nillalle.
Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi
viimein: "nyt menen kysymään isältä."
Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta
pääsemättömästä räätälistä.
Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et
ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria
asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna
Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy,
mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet
niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden
yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa,
sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.
Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran
kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se
varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka
tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.
Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni
kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko
pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta
siimakimppua, ett'ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi
vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa
toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään
Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin
suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen
koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa
suurta kalansaalista.
No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa.
Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli
koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että
Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään
Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa
koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia,
simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja
Tikka sai siimansa maksetuksi.
Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: "hyvää päivää,
appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla
vaimokseni!"
Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian
keinon keksi. "Voihan tuo olla varsin hyvä," vastasi hän, "että olet
ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän
saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi."
You have read 1 text from Finnish literature.