Lukemisia lapsille 1 - 03

  häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä
  suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta
  huomiota.
  Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. "Syy oli se", sanoi
  hän, "että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa
  ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä
  maailmassa. Kuten minä esimerkiksi."
  Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin
  ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken.
  He sanoivat toinen toiselleen: "jos sinä rakastat minua, niin rakastan
  minä sinua." Taikka sanoivat he: "jos sinä et minua enää rakasta, niin
  minä kuitenkin rakastan sinua."
  Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että
  sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.
  
  
  HÖYTIÄINEN.
  
  Perillä laajan Karjalan,
  Vesistä Saimaan pohjoiseen,
  Näit Höytiäisen kirkkahan
  Sataisin saarineen.
  Rannoilla koivut, pihlajat
  Ja tummat hongat nuokkuivat
  Katsellen järven syvyyteen,
  Ja niitty, kumpu vihannoi,
  Lehdossa karjan kellot soi,
  Ja töllin savu verkalleen
  Kohosi kohden pilviä
  Metsikön rinteessä.
  Koetti kerran ihminen
  Vedeltä alaa anastaa
  Ja etuansa etsien
  Laineita laskettaa.
  Ja pieni ura kaivettiin,
  Ja varustukset laitettiin,
  Mut Iki-Turso ilkkuen
  Se mursi patosen.
  Kun kala-ukko purressaan
  Eräänä päivän' istuen
  Taas Höytiäisen lapsillen
  Viritti siimojaan;
  Hän silloin huomas ihmehen;
  Tuo järvi äsken hiljainen
  Nyt vieree, juoksee virtanaan.
  Ei suinkaan! Tää lie unta vaan!
  Vaan kuin hän katsoi, kuin hän sous,
  Niin rajummaks se virta nous,
  Ja aallot näkyi hyökyvän
  Päin rantaa metsähän.
  Kiiruusti sousi kalamies
  Selältä kotilahdelmaan,
  Vaan sitä tuskin tuns ja ties,
  Kun laht' ei ollutkaan.
  Miss' äsken selkä loistava
  Kuvasti hänen kotinsa,
  Siin' näkee lietetasangon,
  Mi sillä aikaa tullut on,
  Ja ranta kaunis entinen
  On kovin kolkko, liejuinen.
  Ja loitoks oli jäänytki
  Se laitur, johon kiinnitti
  Hän ilomielin purtensa
  Viel' eilisiltana.
  Se syvä virta vierien,
  Ukkosen lailla pauhaten,
  Nyt metsän poveen kaukaiseen
  Rynnisti kuohuineen.
  Ja loitos etelähän päin
  Sen hyökyaallot ryski näin,
  Ne Pyhäselkään ryntäili,
  Vimmassaan rajusti
  Temmaisten hongat juureltaan
  Ja pyörtehensä pauhinaan,
  Ja pelloillen ja niityillen
  Soraa ja hietaa työntäen.
  Ja kalastaja ylös päin
  Katsahti sekä virkkoi näin:
  Suo Herra, kaikkivaltias,
  Taas meille apuas?
  Sä sääsit rajat vesillen.
  Siis anna tulvan vaieten
  Tuhoisen tiensä sulkea,
  Ja kunnialla kulkea!
  Kun taas ne kedot vihannoi,
  Nyt joille tulva tuhon toi,
  Uus Höytiäisen rantamaa
  Maatamme kaunistaa.
  
  
  [Kuva: Wadelma-mato.]
  
  
  VADELMAMATO.
  
  "Hyi! huusi Teresia.
  "Hyi! parkasi Aina.
  "Mikä nyt?" huudahti iso sisar.
  "Mato!" kirkasi Teresia.
  "Vadelmassa!" huusi Aina.
  "Lyö se kuolijaaksi!" kiljasi Lauri.
  "Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!" sanoi iso sisar
  harmistuneena.
  "Niin kun me puhdistimme vadelmia", sanoi Teresia.
  "Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta", jatkoi Aina.
  "Ja jos joku olisi syönyt sen marjan", pitkitti Teresia.
  "Niin olisi hän syönyt madonkin", vastasi Aina.
  "No entä sitte?" kysyi Lauri.
  "Syödä mato!" huudahti Teresia.
  "Ja purra se kuolijaaksi!" huokasi Aina.
  "No mitäpä siitä", nauroi Lauri.
  "Nyt se matelee pöydällä", parkasi Teresia jälleen.
  "Puhalla se pois!" sanoi iso sisar.
  "Polje kuolijaaksi!" ivasi Lauri.
  Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja
  kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja
  ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään
  ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett'ei ilkeä varpunen voinut
  löytää madon piilopaikkaa.
  Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna
  tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua
  niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa
  tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja
  viheriäisten lehtien keskessä!
  Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa.
  "Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri", sanoi iso sisar. Mutta Laurin
  talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.
  Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: "Nyt olemme syöneet vadelmat,
  emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt
  olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki
  illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte
  söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!"
  "Tule, niin menemme metsään poimimaan", sanoi Teresia. "Sen teemme",
  vastasi Aina. "Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen."
  "Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla", sanoi iso sisar.
  "Tervehtikää vadelmamatoa", sanoi Lauri pilkaten. "Ensi kerran kuin
  tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni."
  Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin
  ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja
  tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä
  vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen
  helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.
  Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta
  aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat
  ... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen
  vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut
  vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi.
  Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä
  kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei
  vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.
  Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli
  heidän korinsa täynnä. "Nyt lähdemme kotiin," virkkoi Aina. "Ei,
  noukkikaamme vielä vähän enemmän", sanoi Teresia. Sitte panivat he
  korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan
  viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.
  "Nyt lähdemme kotiin", lausui Teresia. "Niin nyt menemme", vastasi Aina.
  Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he
  kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.
  Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet
  kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä
  polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden
  varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut
  rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski
  aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja
  viileä.
  Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat,
  että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.
  Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle
  tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin
  paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet
  ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien
  vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat
  täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.
  "Minulla on niin nälkä", virkkoi Teresia.
  "Voi", sanoi Aina, "oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja
  lihaa päällä."
  Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski,
  oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä.
  Samassa sanoi Teresia: "olipa kummallista: minulla on voileipä
  kädessäni."
  "Minulla on myöskin", lausui Aina. "Tohditko syödä?"
  "Tohdin kyllä", vastasi Teresia. "Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää
  maitoa!"
  Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen
  sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: "Teresia! Teresia!
  Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista."
  Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin
  halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui:
  "voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!"
  Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen
  sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin
  kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät
  he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa
  ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin
  oli unen helmassa.
  Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu
  metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt
  vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat
  maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa,
  he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta,
  levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi
  Teresia: "oletko valveilla, Aina?"
  "Olen", vastasi Aina.
  "Mutta minä näen unta vielä", lausui Teresia.
  "Ei", vastasi Aina. "Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden
  vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia
  hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!"
  Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen
  tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia,
  hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia
  erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin
  oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat
  hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.
  "Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut",
  sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.
  "Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni", lausui samassa ääni pensaista.
  Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen
  ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja
  joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen
  vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä
  virkkaa sanaakaan.
  "Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti
  heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa.
  "Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja
  juoneet hyvästi?" kysyi hän.
  "Olemme, hyvin olemmekin", vastasivat molemmat tytöt, "mutta sanos
  meille..." ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät
  uskaltaneet.
  "Minä kerron teille kuka minä olen", sanoi ukko. "Minä olen
  vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja
  täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on
  metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin
  kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän
  määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden
  kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja
  turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen
  muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin
  että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja
  tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi
  muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla
  kuolleeksi poljetuksi, joll'ette te, hyvät lapset, olisi minua
  pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja
  silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani
  sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta
  tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä,
  kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä
  valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä
  kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni,
  osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos
  lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett'ei hän ole
  kiittämätön."
  Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti
  iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt
  tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti
  pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: "tervehtikää Lauria ja sanokaa
  hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia
  syödä hänet suuhuni."
  "Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato", huudahtivat molemmat tytöt
  yht'aikaa, kovasti säikähtyneinä.
  "No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu", vastasi ukko; "en ole
  kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa
  lahjaa minulta. Voikaa hyvin!"
  Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla
  sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken
  perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat
  käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi
  ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet,
  kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan
  silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen
  rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja
  huusi: "tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi
  eräs vanha ukko!"
  Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia
  rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä
  kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle;
  ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty
  vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: "Lauri, älä tapa koskaan
  turvatonta!" Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä
  tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin,
  kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös
  muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan,
  löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia
  vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt,
  mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten
  tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka
  vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne
  auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin
  saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.
  
  
  KOULUPOJAN KESÄLAULU.
  
  Talvella läksyt osasin,
  Kiel'opin, kertotaulunkin,
  Sen kaikki kuuli, näki.
  Vaan silloin pääni tyhmistyy,
  Kun koivut, lepät lehdittyy,
  Ja kukkiin metsän käki.
  Ja läksyt käy päin seiniä,
  Mä höpsin puita heiniä,
  Voi kummallista seikkaa!
  Jokainen rivi visertää,
  Jokainen kirjain myllertää
  Iloisna kuperkeikkaa!
  Maantiedettä on läksynäs!
  Arhangel? Pariis? Näytäpäs!
  Kiivaasti maister huutaa.
  Ken Pariisia muistelis,
  Arhangelia aattelis,
  Kun miel' on täynnä muuta!
  Mut kuink' on, poika, laskentos?
  Sä lurjus, tuskin tiedät, jos
  Kaks kertaa kaks on neljä!
  Ah armoo, herra maisteri,
  Paraikaa ajatukseni
  Ne leikki pallopeliä!
  Vai armoo! Tänne kämmenes,
  Saat parannusta muistilles,
  Ja nurkkaan laiska lotka!
  Ah maister, älkää hutkiko,
  Uneksin lentäväni jo
  Korkeella niinkuin kotka.
  Niin silloin. Vaan nyt riemuitsen,
  Kuin lintu laulan, leikitsen,
  Niin että rannat raikaa.
  Oi kirkas ilma, kaunis sää,
  Järv' välkkyy, taivas sinertää!
  Oi kesän armast' aikaa!
  
  [Kuva]
  
  
  KOULUPOJAN TALVILAULU.
  
  Nyt talvella muistaa
  Taas poikaset luistaa,
  Ja suksilla suistaa
  Sievästi näin.
  Ja hanki se nauskaa,
  Ja jäätikkö rauskaa,
  Ja kulku on hauskaa,
  Heh, edespäin!
  Lum'hiukehet välkkää,
  Ja kulkuset helkkää,
  On riemua pelkkää,
  Nyt hulmutaan!
  Mä valjastan varmaan
  Nyt varsani harmaan,
  Vien siskoni armaan
  Kanss' ajamaan.
  Taas kirkkaalla säällä
  Me luistinten päällä
  Niin lennämme jäällä
  Kuin tuulispää.
  Nyt uljahin alkaa
  Jo syöstellä jalkaa,
  Nyt kaikk' ylimalkaan
  Jo ennättää?
  On koululla lupa,
  Nyt lumesta tupa,
  Siin' istua hupa
  On muutamain.
  Vaan toiset ne ryskää
  Ja viskaa ja jyskää,
  Siit' ei tule yskää,
  Miehuutta vain.
  Nyt taas sota suuri
  Jo alkavi juuri,
  Kuin lumesta muuri
  On valmisna.
  Nyt palloset tuiskaa,
  Ne tuiskaa ja luiskaa,
  Ja poikaset huiskaa
  Niin nopsana.
  Hei uljahat veikot!
  Nuo kömpelöt peikot,
  Nuo hölmöt ja heikot
  Kiin' ottakaa!
  Te säästäkö elkää
  Sen kuhnurin selkää,
  Ken sodassa pelkää,
  Se löylyn saa.
  Sill' into ja kunto,
  Ja tahto ja tunto,
  Ja rohkea luonto
  Tarvitahan,
  Kun puolesta valon.
  Ja oikean, jalon,
  Ja myös kotitalon,
  Taistellahan.
  Kun maan lumi peittää,
  Ja tuisku kun heittää
  Jo kasvoihin meitä
  Niin hauska on.
  Kun joutuvi joulu,
  Ja loppuvi koulu,
  Niin kaikuvi laulu
  Taas suruton.
  
  [Kuva]
  
  [Kuva]
  
  
  ARMELIAS ON RIKAS.
  
  Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa.
  Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli,
  sillä nyt oli talvi ja joulun aika.
  "Vaari", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, "emmekö aseta muutamia
  lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?"
  "Ei kannata", vastasi isäntä.
  "Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta."
  "Ei ole varaa", ärjäsi ukko.
  "Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää
  peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä."
  "Lorua!" sanoi ukko. "Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee
  heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen."
  "Niin on", huokaili vaimo. "Jumalan viljahan se on, mutta varpuset
  kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan."
  "Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on
  kelvollinen; mitä me varpusista huolimme", tuumaili ukko.
  Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja
  juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona
  nälkäisinä pyryilmassa.
  Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus;
  sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja
  lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja
  kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.
  "Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi
  meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi", huokaili torpparin vaimo.
  "Etkö tiedä, että armelias on rikas?" sanoi hurskas vanha torppari,
  hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.
  "Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!" sanoi vaimo.
  "Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot", tuumaili torppari. "Sitä
  paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta
  joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa
  kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin."
  "Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!" arveli vaimo.
  "Minä annan Tanelille hyvän sauvan", sanoi ukko. "Kyllä hän pitää
  puolensa."
  Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan
  leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla
  oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa
  perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä
  jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa
  lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.
  Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset
  huomasivat vastaansa suden tulevan.
  "Älä pelkää", sanoi Taneli siskollensa. "Minulla on hyvä sauva." Näin
  lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.
  Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan
  ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut
  sanoja, joita lapset ymmärsivät. "On niin pakkanen, kovasti pakkanen",
  sanoi susi, "ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa
  minulle Jumalan tähden vähän leipää!"
  "Koska niin on", sanoi Anni, "annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme
  itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada
  joululeipänsä."
  "Paljon kiitoksia", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi
  tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan
  perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät
  katsomaan, huomasivat karhun.
  Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein
  ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. "Nyt on
  pakkanen", sanoi se, "ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun
  poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden
  vähän maitoa!"
  "Kuinka?" sanoi Taneli. "Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin
  muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle
  puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan
  isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi."
  "Paljon kiitoksia", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se
  kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä
  pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin
  ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä
  rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.
  "Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!" huusi
  huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.
  "Vai niin", sanoi Taneli, "sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun
  kohteliaaksi opetan." Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla
  kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.
  Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta
  jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa.
  "Me olemme antaneet ruokaa sudelle!" huudahti Anni.
  "Ja maidolla juottaneet karhua", lisäsi Taneli.
  "Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!" sanoi Anni iloisesti.
  Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat
  kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun
  lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?
  Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan,
  raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta
  ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan,
  sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen
  täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata
  sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.
  Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat
  rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset
  olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää
  ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan.
  Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille
  niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.
  Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat
  taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan,
  ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä
  yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa
  pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu,
  etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät
  päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten
  takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan
  käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!
  Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle
  ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin
  ja kiittivät Jumalata siitä.
  Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet
  itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli
  jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat
  samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin
  jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät
  ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito
  vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi
  päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä
  viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli
  monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin
  matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja
  tyytyväisyys siellä vallitsi.
  Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja
  rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä
  enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin
  lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot
  kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat
  tyhjentyä. "Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä", sanoi
  hän. "Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois
  kaikki kerjäläiset!"
  Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi.
  Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden
  ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut
  raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi
  ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun
  taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.
  "Ei, me syömme varmaan liian paljon", arveli hän. "Seoittakaa leipään
  survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta
  kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille.
  Meillä ei ole varaa olla armeliaita."
  "Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään
  heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää",
  arveli akka.
  "Mene vaan", vastasi ukko. "Minä olen varma siitä, että ne ovat
  tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me."
  Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein
  lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän
  hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti
  takaisin.
  "Sepä olisi merkillistä", tuumasi ukko. "Ota, tuossa on viimeinen
  leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske
  niitä sitten menemään hiiteen!"
  "Ukkoseni", sanoi emäntä, "tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se
  nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä."
  "Mitä vielä?" vastasi ukko. "Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta
  sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin.
  Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi."
  "Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa", sanoi emäntä.
  "Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?"
  "Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin."
  "Sepä on kummallista", arveli ukko ja pudisteli päätään. "Kuinka
  semmoinen kannattaisi?"
  Emäntä sanoi: "kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja
  vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt
  hänen lapsiansa olevan ilman leipää."
  "Kuule, vaimoseni", sanoi ukko, "riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta
  otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen
  elämään."
  
  
  VILHON MIETTEET VAPUNPÄIVÄNÄ.
  
  Nyt kirkkaast' aurinko armas loistaa,
  Nyt säteet lämpimät hangen poistaa,
  Nyt leivo hellästi laulelee,
  Nyt kevät luoksemme rientelee.
  Viel' äsken pilvinen taivas, ilma,
  Nyt sininen on kuin siskon silmä
  Niin hellä kuin emon rukous
  On taivaan juhliva kauneus.
  Mä läksin portille suotta luulen,
  Ja tunsin vilposen aamutuulen,