Lukemisia lapsille 1 - 03

häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä
suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta
huomiota.
Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. "Syy oli se", sanoi
hän, "että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa
ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä
maailmassa. Kuten minä esimerkiksi."
Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin
ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken.
He sanoivat toinen toiselleen: "jos sinä rakastat minua, niin rakastan
minä sinua." Taikka sanoivat he: "jos sinä et minua enää rakasta, niin
minä kuitenkin rakastan sinua."
Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että
sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.


HÖYTIÄINEN.

Perillä laajan Karjalan,
Vesistä Saimaan pohjoiseen,
Näit Höytiäisen kirkkahan
Sataisin saarineen.
Rannoilla koivut, pihlajat
Ja tummat hongat nuokkuivat
Katsellen järven syvyyteen,
Ja niitty, kumpu vihannoi,
Lehdossa karjan kellot soi,
Ja töllin savu verkalleen
Kohosi kohden pilviä
Metsikön rinteessä.
Koetti kerran ihminen
Vedeltä alaa anastaa
Ja etuansa etsien
Laineita laskettaa.
Ja pieni ura kaivettiin,
Ja varustukset laitettiin,
Mut Iki-Turso ilkkuen
Se mursi patosen.
Kun kala-ukko purressaan
Eräänä päivän' istuen
Taas Höytiäisen lapsillen
Viritti siimojaan;
Hän silloin huomas ihmehen;
Tuo järvi äsken hiljainen
Nyt vieree, juoksee virtanaan.
Ei suinkaan! Tää lie unta vaan!
Vaan kuin hän katsoi, kuin hän sous,
Niin rajummaks se virta nous,
Ja aallot näkyi hyökyvän
Päin rantaa metsähän.
Kiiruusti sousi kalamies
Selältä kotilahdelmaan,
Vaan sitä tuskin tuns ja ties,
Kun laht' ei ollutkaan.
Miss' äsken selkä loistava
Kuvasti hänen kotinsa,
Siin' näkee lietetasangon,
Mi sillä aikaa tullut on,
Ja ranta kaunis entinen
On kovin kolkko, liejuinen.
Ja loitoks oli jäänytki
Se laitur, johon kiinnitti
Hän ilomielin purtensa
Viel' eilisiltana.
Se syvä virta vierien,
Ukkosen lailla pauhaten,
Nyt metsän poveen kaukaiseen
Rynnisti kuohuineen.
Ja loitos etelähän päin
Sen hyökyaallot ryski näin,
Ne Pyhäselkään ryntäili,
Vimmassaan rajusti
Temmaisten hongat juureltaan
Ja pyörtehensä pauhinaan,
Ja pelloillen ja niityillen
Soraa ja hietaa työntäen.
Ja kalastaja ylös päin
Katsahti sekä virkkoi näin:
Suo Herra, kaikkivaltias,
Taas meille apuas?
Sä sääsit rajat vesillen.
Siis anna tulvan vaieten
Tuhoisen tiensä sulkea,
Ja kunnialla kulkea!
Kun taas ne kedot vihannoi,
Nyt joille tulva tuhon toi,
Uus Höytiäisen rantamaa
Maatamme kaunistaa.


[Kuva: Wadelma-mato.]


VADELMAMATO.

"Hyi! huusi Teresia.
"Hyi! parkasi Aina.
"Mikä nyt?" huudahti iso sisar.
"Mato!" kirkasi Teresia.
"Vadelmassa!" huusi Aina.
"Lyö se kuolijaaksi!" kiljasi Lauri.
"Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!" sanoi iso sisar
harmistuneena.
"Niin kun me puhdistimme vadelmia", sanoi Teresia.
"Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta", jatkoi Aina.
"Ja jos joku olisi syönyt sen marjan", pitkitti Teresia.
"Niin olisi hän syönyt madonkin", vastasi Aina.
"No entä sitte?" kysyi Lauri.
"Syödä mato!" huudahti Teresia.
"Ja purra se kuolijaaksi!" huokasi Aina.
"No mitäpä siitä", nauroi Lauri.
"Nyt se matelee pöydällä", parkasi Teresia jälleen.
"Puhalla se pois!" sanoi iso sisar.
"Polje kuolijaaksi!" ivasi Lauri.
Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja
kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja
ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään
ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett'ei ilkeä varpunen voinut
löytää madon piilopaikkaa.
Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna
tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua
niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa
tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja
viheriäisten lehtien keskessä!
Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa.
"Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri", sanoi iso sisar. Mutta Laurin
talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.
Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: "Nyt olemme syöneet vadelmat,
emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt
olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki
illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte
söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!"
"Tule, niin menemme metsään poimimaan", sanoi Teresia. "Sen teemme",
vastasi Aina. "Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen."
"Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla", sanoi iso sisar.
"Tervehtikää vadelmamatoa", sanoi Lauri pilkaten. "Ensi kerran kuin
tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni."
Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin
ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja
tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä
vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen
helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.
Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta
aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat
... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen
vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut
vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi.
Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä
kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei
vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.
Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli
heidän korinsa täynnä. "Nyt lähdemme kotiin," virkkoi Aina. "Ei,
noukkikaamme vielä vähän enemmän", sanoi Teresia. Sitte panivat he
korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan
viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.
"Nyt lähdemme kotiin", lausui Teresia. "Niin nyt menemme", vastasi Aina.
Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he
kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.
Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet
kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä
polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden
varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut
rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski
aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja
viileä.
Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat,
että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.
Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle
tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin
paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet
ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien
vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat
täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.
"Minulla on niin nälkä", virkkoi Teresia.
"Voi", sanoi Aina, "oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja
lihaa päällä."
Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski,
oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä.
Samassa sanoi Teresia: "olipa kummallista: minulla on voileipä
kädessäni."
"Minulla on myöskin", lausui Aina. "Tohditko syödä?"
"Tohdin kyllä", vastasi Teresia. "Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää
maitoa!"
Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen
sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: "Teresia! Teresia!
Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista."
Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin
halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui:
"voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!"
Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen
sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin
kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät
he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa
ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin
oli unen helmassa.
Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu
metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt
vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat
maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa,
he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta,
levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi
Teresia: "oletko valveilla, Aina?"
"Olen", vastasi Aina.
"Mutta minä näen unta vielä", lausui Teresia.
"Ei", vastasi Aina. "Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden
vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia
hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!"
Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen
tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia,
hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia
erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin
oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat
hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.
"Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut",
sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.
"Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni", lausui samassa ääni pensaista.
Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen
ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja
joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen
vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä
virkkaa sanaakaan.
"Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti
heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa.
"Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja
juoneet hyvästi?" kysyi hän.
"Olemme, hyvin olemmekin", vastasivat molemmat tytöt, "mutta sanos
meille..." ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät
uskaltaneet.
"Minä kerron teille kuka minä olen", sanoi ukko. "Minä olen
vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja
täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on
metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin
kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän
määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden
kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja
turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen
muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin
että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja
tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi
muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla
kuolleeksi poljetuksi, joll'ette te, hyvät lapset, olisi minua
pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja
silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani
sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta
tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä,
kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä
valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä
kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni,
osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos
lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett'ei hän ole
kiittämätön."
Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti
iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt
tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti
pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: "tervehtikää Lauria ja sanokaa
hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia
syödä hänet suuhuni."
"Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato", huudahtivat molemmat tytöt
yht'aikaa, kovasti säikähtyneinä.
"No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu", vastasi ukko; "en ole
kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa
lahjaa minulta. Voikaa hyvin!"
Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla
sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken
perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat
käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi
ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet,
kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan
silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen
rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja
huusi: "tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi
eräs vanha ukko!"
Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia
rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä
kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle;
ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty
vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: "Lauri, älä tapa koskaan
turvatonta!" Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä
tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin,
kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös
muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan,
löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia
vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt,
mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten
tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka
vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne
auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin
saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.


KOULUPOJAN KESÄLAULU.

Talvella läksyt osasin,
Kiel'opin, kertotaulunkin,
Sen kaikki kuuli, näki.
Vaan silloin pääni tyhmistyy,
Kun koivut, lepät lehdittyy,
Ja kukkiin metsän käki.
Ja läksyt käy päin seiniä,
Mä höpsin puita heiniä,
Voi kummallista seikkaa!
Jokainen rivi visertää,
Jokainen kirjain myllertää
Iloisna kuperkeikkaa!
Maantiedettä on läksynäs!
Arhangel? Pariis? Näytäpäs!
Kiivaasti maister huutaa.
Ken Pariisia muistelis,
Arhangelia aattelis,
Kun miel' on täynnä muuta!
Mut kuink' on, poika, laskentos?
Sä lurjus, tuskin tiedät, jos
Kaks kertaa kaks on neljä!
Ah armoo, herra maisteri,
Paraikaa ajatukseni
Ne leikki pallopeliä!
Vai armoo! Tänne kämmenes,
Saat parannusta muistilles,
Ja nurkkaan laiska lotka!
Ah maister, älkää hutkiko,
Uneksin lentäväni jo
Korkeella niinkuin kotka.
Niin silloin. Vaan nyt riemuitsen,
Kuin lintu laulan, leikitsen,
Niin että rannat raikaa.
Oi kirkas ilma, kaunis sää,
Järv' välkkyy, taivas sinertää!
Oi kesän armast' aikaa!

[Kuva]


KOULUPOJAN TALVILAULU.

Nyt talvella muistaa
Taas poikaset luistaa,
Ja suksilla suistaa
Sievästi näin.
Ja hanki se nauskaa,
Ja jäätikkö rauskaa,
Ja kulku on hauskaa,
Heh, edespäin!
Lum'hiukehet välkkää,
Ja kulkuset helkkää,
On riemua pelkkää,
Nyt hulmutaan!
Mä valjastan varmaan
Nyt varsani harmaan,
Vien siskoni armaan
Kanss' ajamaan.
Taas kirkkaalla säällä
Me luistinten päällä
Niin lennämme jäällä
Kuin tuulispää.
Nyt uljahin alkaa
Jo syöstellä jalkaa,
Nyt kaikk' ylimalkaan
Jo ennättää?
On koululla lupa,
Nyt lumesta tupa,
Siin' istua hupa
On muutamain.
Vaan toiset ne ryskää
Ja viskaa ja jyskää,
Siit' ei tule yskää,
Miehuutta vain.
Nyt taas sota suuri
Jo alkavi juuri,
Kuin lumesta muuri
On valmisna.
Nyt palloset tuiskaa,
Ne tuiskaa ja luiskaa,
Ja poikaset huiskaa
Niin nopsana.
Hei uljahat veikot!
Nuo kömpelöt peikot,
Nuo hölmöt ja heikot
Kiin' ottakaa!
Te säästäkö elkää
Sen kuhnurin selkää,
Ken sodassa pelkää,
Se löylyn saa.
Sill' into ja kunto,
Ja tahto ja tunto,
Ja rohkea luonto
Tarvitahan,
Kun puolesta valon.
Ja oikean, jalon,
Ja myös kotitalon,
Taistellahan.
Kun maan lumi peittää,
Ja tuisku kun heittää
Jo kasvoihin meitä
Niin hauska on.
Kun joutuvi joulu,
Ja loppuvi koulu,
Niin kaikuvi laulu
Taas suruton.

[Kuva]

[Kuva]


ARMELIAS ON RIKAS.

Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa.
Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli,
sillä nyt oli talvi ja joulun aika.
"Vaari", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, "emmekö aseta muutamia
lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?"
"Ei kannata", vastasi isäntä.
"Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta."
"Ei ole varaa", ärjäsi ukko.
"Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää
peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä."
"Lorua!" sanoi ukko. "Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee
heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen."
"Niin on", huokaili vaimo. "Jumalan viljahan se on, mutta varpuset
kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan."
"Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on
kelvollinen; mitä me varpusista huolimme", tuumaili ukko.
Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja
juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona
nälkäisinä pyryilmassa.
Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus;
sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja
lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja
kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.
"Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi
meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi", huokaili torpparin vaimo.
"Etkö tiedä, että armelias on rikas?" sanoi hurskas vanha torppari,
hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.
"Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!" sanoi vaimo.
"Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot", tuumaili torppari. "Sitä
paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta
joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa
kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin."
"Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!" arveli vaimo.
"Minä annan Tanelille hyvän sauvan", sanoi ukko. "Kyllä hän pitää
puolensa."
Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan
leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla
oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa
perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä
jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa
lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.
Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset
huomasivat vastaansa suden tulevan.
"Älä pelkää", sanoi Taneli siskollensa. "Minulla on hyvä sauva." Näin
lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.
Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan
ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut
sanoja, joita lapset ymmärsivät. "On niin pakkanen, kovasti pakkanen",
sanoi susi, "ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa
minulle Jumalan tähden vähän leipää!"
"Koska niin on", sanoi Anni, "annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme
itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada
joululeipänsä."
"Paljon kiitoksia", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi
tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan
perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät
katsomaan, huomasivat karhun.
Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein
ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. "Nyt on
pakkanen", sanoi se, "ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun
poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden
vähän maitoa!"
"Kuinka?" sanoi Taneli. "Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin
muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle
puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan
isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi."
"Paljon kiitoksia", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se
kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä
pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin
ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä
rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.
"Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!" huusi
huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.
"Vai niin", sanoi Taneli, "sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun
kohteliaaksi opetan." Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla
kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.
Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta
jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa.
"Me olemme antaneet ruokaa sudelle!" huudahti Anni.
"Ja maidolla juottaneet karhua", lisäsi Taneli.
"Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!" sanoi Anni iloisesti.
Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat
kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun
lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?
Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan,
raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta
ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan,
sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen
täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata
sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.
Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat
rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset
olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää
ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan.
Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille
niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.
Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat
taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan,
ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä
yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa
pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu,
etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät
päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten
takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan
käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!
Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle
ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin
ja kiittivät Jumalata siitä.
Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet
itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli
jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat
samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin
jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät
ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito
vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi
päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä
viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli
monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin
matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja
tyytyväisyys siellä vallitsi.
Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja
rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä
enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin
lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot
kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat
tyhjentyä. "Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä", sanoi
hän. "Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois
kaikki kerjäläiset!"
Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi.
Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden
ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut
raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi
ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun
taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.
"Ei, me syömme varmaan liian paljon", arveli hän. "Seoittakaa leipään
survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta
kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille.
Meillä ei ole varaa olla armeliaita."
"Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään
heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää",
arveli akka.
"Mene vaan", vastasi ukko. "Minä olen varma siitä, että ne ovat
tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me."
Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein
lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän
hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti
takaisin.
"Sepä olisi merkillistä", tuumasi ukko. "Ota, tuossa on viimeinen
leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske
niitä sitten menemään hiiteen!"
"Ukkoseni", sanoi emäntä, "tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se
nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä."
"Mitä vielä?" vastasi ukko. "Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta
sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin.
Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi."
"Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa", sanoi emäntä.
"Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?"
"Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin."
"Sepä on kummallista", arveli ukko ja pudisteli päätään. "Kuinka
semmoinen kannattaisi?"
Emäntä sanoi: "kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja
vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt
hänen lapsiansa olevan ilman leipää."
"Kuule, vaimoseni", sanoi ukko, "riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta
otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen
elämään."


VILHON MIETTEET VAPUNPÄIVÄNÄ.

Nyt kirkkaast' aurinko armas loistaa,
Nyt säteet lämpimät hangen poistaa,
Nyt leivo hellästi laulelee,
Nyt kevät luoksemme rientelee.
Viel' äsken pilvinen taivas, ilma,
Nyt sininen on kuin siskon silmä
Niin hellä kuin emon rukous
On taivaan juhliva kauneus.
Mä läksin portille suotta luulen,
Ja tunsin vilposen aamutuulen,