Lukemisia lapsille 1 - 04

Ja kuulin laulavan leivosen,
Ah kuinka siit' olin riemuinen!
Mä keikuin, unhotin kaiken kurin,
Mä toimin ukot ja ämmät nurin,
Mä kumoon porsaat ja miehet sain,
Ja kansa virkkoi: kas tuota vain!
Mä kiihdyn totta, en sitä salaa,
Ken jäätyis silloin, kuin sydän palaa?
Ken silloin suojassa viihtynee,
Kun maa ja taivaskin hymyilee?
Mä juoksin siis yli vuorten, laksoin,
Ja niittyin, kunnasten, minkä jaksoin,
Ja raikui huutoni rajaton:
Nyt kevät on jo, nyt kevät on!
Ja vanha Stiina, mi kevään tullen
Keritsi lampaita, virkkoi mullen:
Kyll' aika villoja kasvattaa,
Ja huimat pojatki parran saa.
Hups, syöksin villoihin kuperkeikkaa,
Ja Stiina siunaili mointa seikkaa,
Mä nousin pörröisnä maailmaan,
Mut leuass' ollut ei karvaakaan.
Saan paljon puuroa vielä syödä,
Saan läksyt lukea, tehdä työtä,
Kunnekka partani orastaa,
Sentähden tahdon nyt mellastaa.
Nyt mikä estäisi riehumasta,
Olenhan rikkaampi kuningasta,
Miel' uljas, raitis ja riemuinen,
Mä tiedän maailman omaksen'.
Mut aikaa ei tule koskaan toista,
Ei koskaan aurinko silleen loista,
Ei linnun laulu niin hellin soi,
Se riemuun kivenki saada voi!
Ei simaa sellaista kukaan maista,
Sellaist' ei kakkua kukaan paista,
Ei nälkää sellaista tunne kai,
Kuin Vapunpäivänä Vilho sai.


ELISA.

Oli kerran lapsi pyhässä maassa, siinä seudussa, jota sanotaan
Galileaksi, jossa Jesus itse oli asunut ja elänyt lapsuutensa ajan.
Se oli pieni lapsi, mutta ei kukaan tiedä, kuinka vanha se oli, ehkä
kolme tai neljä vuotta. Eikä kukaan tiedä, oliko se poika vaiko tyttö,
ei myöskään, mikä sen nimi oli. Mutta uskokaamme me, että se oli
_Elisa_, joka merkitsee _Jumalan autuus_. Sillä totisesti tämä lapsi oli
autuas Jumalan lapsi jo maan päällä, ja vielä enemmin taivaassa.
Elisa oli _köyhä_ lapsi. Ei hänellä ollut kauniita vaatteita eikä hän
ollut kastanut vehnäleipää maitoon, ei kiukutellut rusinoita, torttuja
eikä piparkakkuja. Elisa oli _nöyrä_ lapsi; hän ei koskaan luullut
olevansa parempi eikä viisaampi muita lapsia. Elisa ajatteli aina: minä
olen vain pieni lapsi parka, jolla on paljo vikoja ja joka ei tiedä niin
mitään; miksipä minä siis olisin itserakas ja murhetuttaisin Jumalaa?
Elisa oli myöskin _tottelevainen_ lapsi; hän mielellään meni, minne
vapahtaja häntä käski; ja tietty se, että Elisa oli tottelevainen
isälleen ja äidilleen muutenhan ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mitä
nyt tapahtui.
Eräänä päivänä astui Herramme ja vapahtajamme tietä myöten Kapernaumin
luona. Silloin hänen opetuslapsensa tulivat hänen luoksensa ja olivat
vielä niin ymmärtämättömät, että kiistelivät keskenänsä, kuka heistä
olisi suurempi ja parempi kuin toiset Jumalan valtakunnassa. Sen tähden
he nyt tulivat ja kysyivät Jesukselta; "Mestari, sanos meille, kuka on
suurin taivaan valtakunnassa!"
Silloin Jesus kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä. Ja
otettuaan sitte lapsen syliinsä sanoi hän heille: "_Totisesti minä sanon
teille: ell' ette käänny ja tule niin kuin lapset, niin ette suinkaan
tule sisälle taivaan valtakuntaan. Sen tähden joka itsensä alentaa niin
kuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa._"
Olipa se hyvin kummallisesti sanottu pienestä lapsesta. Kukapa kuningas
tai keisari on koko avaran maan päällä koskaan päässyt niin suureen
kunniaan, että Jesus itse olisi sanonut hänestä: Katso, tuollainen on
se, joka on suurin taivaan valtakunnassa! Kaikkein viisain, paras ja
pyhin ihminen ei koskaan ansaitsisi niin suurta armoa; mutta Herramme ja
vapahtajamme valitsi siksi pienen, köyhän lapsen. Miksi teki hän niin?
Minkä tähden korotti hän tämän lapsen ylemmäksi kaikkein rikkaimpia ja
mahtavimpia, jopa myöskin kaikkein viisaimpia ja pyhimpiä ihmisiä?
Syyn hän itse sanoo meille: sen tähden, että tämä lapsi oli niin
kerrassaan nöyrä sydämmestä, että se tiesi olevansa niin köyhä ja
taitamaton ja täynnä vikoja hyvän ja täydellisen Jumalan edessä ja että
ei lainkaan ajatellut omaa kiitosta, vaan kiitollisella mielellä otti
Jumalan armon vastaan suurena ja ansaitsemattomana lahjana. Katso, sen
tähden Jesus otti sen lapsen taivaalliseen syliinsä, ja silloin se lapsi
oli onnellinen ajassa ja ijankaikkisuudessa.
Kukapa tietää? Ehkä Elisalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä
sisarta, ei leipää syödä eikä sänkyä missä maata, ei kotoa eikä
vaatteita suojelemassa auringon paahteen kuumuudelta eikä sateen
kylmyydeltä. Ehkä kovasydämmisiä ihmisiä ja turmeltuneita lapsia astui
ohitse tietä myöten ja katseli halveksien pikku Elisaa. Mutta hän oli
onnellinen, hän oli rikas, sillä hyvä Herra Jesus oli ottanut Elisan
syliinsä ja Elisa tuli siitä vain yhä nöyremmäksi. Elisa ajatteli:
kuinka ihmeellisen hyvä onkaan meidän Herramme ja vapahtajamme, enkä
minä, köyhä lapsi, ole koskaan ansainnut niin suurta hyvyyttä!
Katsos, sellaisia ne ovat suurimmat taivaan valtakunnassa. Joka kerran,
kuin luulet olevasi parempi ja viisaampi muita, ajattele pikku Elisaa,
joka omasta mielestänsä oli kaikkein pienin, köyhin ja taitamattomin
lapsi koko avarassa maailmassa, ja kuitenkin sai hän olla Jesuksen
sylissä, levätä hänen kaunista, pyhää ja viatonta sydäntänsä vasten.
Siinähän sinäkin tahtoisit mielelläsi olla; ja jos se ei tapahdu täällä
maan päällä, niin voi se tapahtua taivaassa. Ole vain nöyrä, niin kuin
pikku Elisa oli.
Ehkä olet myöskin lukenut, kuinka äidit pyhässä maassa kerran toivat
lapsiansa Jesuksen tykö, että hän panisi kätensä heidän päällensä ja
rukoilisi. Mutta se oli opetuslasten mielestä vaivalloista heidän
mestarillensa ja he tahtoivat estää lapsia tulemasta hänen tykönsä.
Silloin sanoi Jesus: "_Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä
kieltäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta._"
Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
heitä.
Katsos, silloin sinä varmaan olisit tahtonut olla niiden lasten
joukossa, että hyvä Herramme ja vapahtajamme olisi pannut kätensä
sinunkin pääsi päälle ja rukoillut sinun kanssasi ja siunannut sinua.
Mutta kyllä hän tekee sitä vielä nytkin, hän näkymättömänä tekee sitä
joka päivä, jos sinä vain tulet hänen tykönsä niin nöyränä sydämmesi
syvyydestä saakka, kuin pikku Elisa oli. Sinä et kyllä nyt näe hänen
käsiänsä etkä kuule hänen ääntänsä, mutta sinä tunnet, miten hän kantaa
sinua pyhässä sylissänsä ja panee kätensä sinun päällesi ja siunaa
sinua. Silloin sinäkin sanot samoin, kuin pikku Elisa sanoi: o, miten
hyvä on Herramme Jesus minua köyhää lasta kohtaan!
Vapahtajan opetuslapset olivat hyviä ja hurskaita ihmisiä eivätkä he
suinkaan tarkoittaneet mitään pahaa lapsille. He vain ajattelivat
itsekseen näin: lapset eivät ymmärrä mitään, he ovat vain muiden tiellä
ja haittana mestarilla.
Mutta Jesus tiesi paremmin kuin opetuslapset. Hän tiesi, että Jumalan
valtakunta ei ole sellainen, että meidän ymmärryksemme voisi sen
käsittää; vaan Jumalan valtakunta on ihmisessä sisällisesti, se on
ihmisen rakkaus ja usko. Pikku lapset ymmärsivät niin vähän maailmassa;
tuskinpa he osasivat lukea edes kahteenkymmeneen. Mutta he ymmärsivät
sitä, joka oli parempaa: että Jesus rakasti heitä ja he puolestaan niin
sydämmestänsä rakastivat häntä. He tulivat niin sydämmestänsä iloisiksi,
kuin hän kauneilla, hyvillä silmillään katsoi heihin: se tuntui ihan
siltä, kuin Jumala itse olisi taivaastaan katsellut heitä, ja niin se
kaiketi olikin. Kuin he kuulivat hänen ystävällisen äänensä, tiesivät he
varsin hyvin, vaikka ei kukaan ollut sitä heille sanonut, että se, jota
hän puhui, oli Jumalan omaa sanaa, joka on täynnä armoa ja ijankaikkista
totuutta. Ei kukaan pikku lapsi kysynyt Jesukselta niin, kuin
ijäkkäämmät ihmiset useinkin kysyivät: kuka sinä olet? mistä sinä tulet?
kuka sinut lähetti? Kuin Jesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä;
joka minuun uskoo, hän elää, ehkä hän olis kuollut!" silloin lapset
sukeutuivat yhä likemmäksi häntä ja ajattelivat itseksensä ainoastaan:
niin, niin, herra Jesus! Ja kuin he kuulivat hänen sanovan: "sen
kaltaisten on Jumalan valtakunta", silloinkin ajattelivat he ainoastaan:
niin, niin, herra Jesus!
He eivät ajatelleet itseänsä; he uskoivat ihan varmaksi, että Jesus oli
Jumalan poika ja maailman vapahtaja ja että hänen sanansa oli
ijankaikkisen elämän sana. Tuotahan luulisi olevan helppo uskoa, ja
kuitenkin siinä on enempi, kuin maailman viisas ja oppinut tietää. Usko
vain se koko sydämmestäsi, niin sinulla on kaikki, kuin tarvitset,
kuuluaksesi Jumalan valtakuntaan.
Mutta moni muuten hyvä ihminen tekee samoin, kuin opetuslapset tekivät,
ja estää lapsia tulemasta vapahtajan Jesuksen tykö. He ajattelevat: mitä
ne lapset ymmärtävät? Vaurastukoot ensin vähän vanhemmiksi ja lukekoot
katkismusta.
Katso, siitä sanoo Jesus vielä tänäkin päivänä raamatun sanoilla:
"sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, sillä sen
kaltaisten on Jumalan valtakunta!" -- Ja niin se on. Jumalaa
vapahtajaasi pitää sinun rakastaa aina siitä asti, kuin voit sopertaa
hänen nimeänsä, jopa ihan siitä päivästä asti, jona tulit maailmaan. Ei
pikku lapsi tiedä, minkä tähden pappi kasteessa panee vettä sen päähän,
ja kuitenkin on Jumalan valtakunta jo sen oma.
Kuin, kasvat suureksi, tulee niin helposti paljo syntisiä ajatuksia
sydämmeesi. Silloin on hyvä, jos Jesus on ollut lapsuutesi ystävä, sillä
lapsuutensa ystäviä ei vähällä, eipä koskaan unhoteta.
Tapahtuu usein niinkin, että Jesus ottaa lapsia pois maan päältä, heidän
vielä ollessaan pieniä. Silloin hän heitä ottaa taivaalliseen syliinsä,
ja he saavat nojata hänen pyhää sydäntänsä vasten ijankaikkisesti.
Onnelliset pikku lapset! Pitäisihän meidän, jotka jäämme tänne, iloita
siitä eikä surra. Mutta ah, eipä ole niinkään helppo, kuin luulisi,
antaa rakastansa Jesukselle. Silloin tuntuu usein siltä, kuin pakahtuisi
koko sydämmemme. Mutta meidän ei pitäisi katsella alas pimeään hautaan,
vaan pikemmin ylös Jumalan valoisaan taivaasen. Miksipä tekisimme
opetuslasten tavalla ja estäisimme lapsia pääsemästä Jesuksen syliin?
Mutta muistelkaamme nyt pikku Elisaa Olisipa merkillistä nähdä se lapsi.
Me kysyisimme: Elisa, sanopas, miltä tuntui päästä Jesuksen syliin.
Ja silloin Elisa vastaisi: Etkö sitä tiedä? Eikö Jesus ole sinua
ottanutkaan syliinsä silloin, kuin vielä olit pieni maan päällä?
Ei, Elisa, sanoisimme me. Onhan siitä jo hyvin pitkä aika, kuin Jesus
eli ihmisten seassa.
Silloin Elisa hymyilisi enkelin tavalla ja sanoisi: Etkö tiedä, että
Herramme ja vapahtajamme sanoi: "missä kaksi tai kolme teistä kokoutuu
minun nimeeni, siellä olen minä teidän keskellänne!" -- Niin hän vielä
tänäkin päivänä näkymättömänä liikkuu ihmisten keskellä ja puhuu heille
pyhää sanaansa ja tarjoaa heille avointa syliänsä. Ja pikku lapsille
sanoo hän vielä joka päivä: Tulkaa minun tyköni! Tulkaa Jumalan
valtakuntaan!
Kyllä me tulemme, herra Jesus, me tulemme mielellämme, kun sinä otat
meitä sinne vastaan!


LASTEN RUKOUS ISÄNMAAN EDESTÄ.

Ota suojahas, Luoja laupias,
Tämä kallis synnyinmaa!
Ain' turvaa, varjele voimallas
Kotirantoa rauhaisaa!
Isän, äidin maa sekä meidänkin,
Täss' synnyimme, tässä kasvammekin.
Maan Luoja ja taivasten,
Ole Suomelle armoinen!
Sodan pauhut ja surmat suistele
Ja nälkä ja hallayöt,
Pois taudit ja turmiot poistele,
Pois vihan ja vainon työt!
Suo, Luoja, voimasi vahvistaa
Ain' Suomen kansaa, hallitsijaa!
Sä suojahas, armohos
Meit' aina sulkeos!
Olemme hennot kukkaset juur' --
Mitä muuta me voimmekaan
Kuin etehes langeta, Luoja suur',
Ja rukoilla Sua vaan?
Olet aina heikkojen uskallus;
Ole meille voima ja lohdutus,
Tuki, turva myös tiellämme!
Oi siunaa maatamme!
Ja suo meidän kasvaa, vahvistua
Aina suojaksi synnyinmaan!
Meit' opeta hädäss' ja onnessa
Isänmaatamme rakastamaan!
Isän, äidin maa sekä, meidänkin,
Täss' synnyimme, tässä kasvammekin.
Meit' auta, oi Taivainen,
Kautta poikasi Jesuksen!


[Kuva]


MUSTI.

Tuoll' liepeess' suuren hongikon
Lähellä kylää mökki on.
Kaks hyvää lasta armaineen
Siell' asui äitineen.
Nuo Kaarlo, Hilma olivat
Maan päällä lapset parhaimmat.
Ne köyhät oli pienoiset
Ja orvoiks' jäänehet.
Näkyipä hovi kaunoinen
Tuolt' yli metsäin, järven.
Siell' oli lapset kasvaneet
Ja suurest' eläneet.
Mut Jumal', isä ihmisten,
Tät' ei näe hyväks' lapsillen;
Hän antoi heidän koitella
Kurjuutta, puutetta.
Heilt' isä kuoli. Talokin
Veloista pian myytihin,
Ja äiti vihdoin torppaseen
Sai muuttaa lapsineen.
Tuo hurskas äiti, hyvillään
Hän lausui kesken köyhyyttään:
"Vaikk' isän meiltä kuolo vei,
Ei Luoja hylkää, ei!"
Hovissa suurest' elettiin,
Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;
Tuo rikas naapur' armoton
Ja tyly heille on.
Kuin kallis sentään verrattain
On mökin tunnon rauha vain,
Ja luja, harras usko sen
Rikkauteen verraten!
Viel' yhden näät sä toverin,
Nälkäinen vatsa silläkin,
Ja hampaat suussa välkähtää, --
On villakoira tää.
Tää vanha Musti hyvänen
On peru aikain entisten;
Hän kotoisin on Spanjasta,
Ties' äiti kertoa.
Sen näkikin jo turkistaan,
Kuin mörisi hän nurkassaan;
Mut miten Pohjolaan hän sai,
Ei kenkään tiennyt kai.
Kyll' oli vainen hänkin vaan
Voileipää syönyt aikoinaan,
Mut nyt hän tyytyi vähempään,
Mörisi näljissään.
Niin kauan, kuin sen voimat soi,
Hän metsämailta usein toi
Muassaan kotiin jäniksen
Tai teiren-poikasen.
Ja huiski häntää hyvillään,
Ja suutaan nuoli mielissään;
Kuin paisti valmiiks' saatihin,
Ties' saavans' Mustikin.
Mut vanhapa on Musti nyt
Ja jalat sen on jäykennyt,
Hämillä suutaan nuolla saa,
Kuin paistit katoaa.
Sen sijaan susi vihainen
Käy salaa häntä väijyillen,
Mut paistiks' tulla Musti hän
Ei näytä kärsivän.
Se loukkaa hänen arvoaan,
Ja liki jos käy susi vaan,
Sen kyllä pörhöiseks' saa pää,
Kuin Musti höyhentää.
Nyt Mustin ruoka niukall' on,
Mut tover' on hän verraton;
Hän seurass' ain' on lapsien
Näljissään möristen.
He nyppii hänen turkkiaan,
Hän silloin kättä nuolee vaan;
Sit' armahda, ken ilkeissään
Käy mökkiin pyrkimään.
Ja jos ties' Musti, että ken
On ollut paha lapsillen,
Hän kursaamatta niskahan
Käy häijyn veitikan.
Mut äiti park' on lohduton,
Kun itse leivän puutteess' on
Ja näkee Mustin näljissään
Vanhoilla päivillään.
Ja vaikka kauan arvelee,
Ja vaikka sydän kirvelee,
Hän ottaa Mustin mukanaan
Ja lähtee kulkemaan.
Ja hoviin tultiin: "herrasen',
Mun koiraniko tahdotten?
Hän viisas on, mut leipäähän
Ei oo', mill' elätän."
Ja rikas herra hymähtää:
"No, koiran voin kyll' elättää,
Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!
Muut' asiaako, he?"
Äit' itkein läksi kotiin nyt,
Ja lapset, yksin jätetyt,
Ovella tuvan nyyhkyttää,
On sija Mustin tää.
"Itkusta, lapset, tau'otkaa,
Nyt Musti herran' elää saa,
Sen maito, puuro ruokan' on
Ja leipä hapaton."
Ja äiti vielä jatkoikin,
Kuin rapsutusta kuultihin
Ja tuttavata mörinää,
Ett' ... onko totta tää?
Se Musti on, jok' ilmaantuu,
Hän itse, eikä kukaan muu!
Voit, maidot jätti, päästäkseen
Kotihin vaivaiseen.
Niin, runsaat ruuat heitti hän
Ja herkut, hyvän elämän.
Ja palas' nälkään, puutteesen,
Köyhyyteen jällehen.
Uskollisuutens' tähden vaan
Hän laihaks' saattoi ruumistaan,
Ja ennen kärsi nälkää hän
Kuin jätti ystävän.
Ja lapset hyppi riemuissaan,
Ja Musti möris' iloissaan;
Mut silmäst' äiti kyynelen
Nyt pyyhkäs' lausuen:
"Pois, Musti, jälleen talohon
Sen luo, ken ostanut sun on.
Ei auta; hoviin jälleen vaan
Taas Musti saatetaan."
Mut Musti palas', takaisin
Hän kolme kertaa vietihin,
Sai leipää, selkääns' vuorottain;
Mut -- _siell'_ ei pysy vain.
Ja kuin hän kerran kolmannen
Taas raapi tuvan ovehen,
Koir' uskollinen tupahan
Toi leivän suussahan.
Ja lasten eteen vei sen, näin
Mielt' äidin niinkuin lepyttäin,
Ja lausuin: huolet' olkaa vaan!
Kyll' leipää hankitaan.
Nyt veet tul' äidin silmihin.
Hän heti läksi hovihin
Ja sanoi: "sekää rahat nää,
Mut meille Musti jää."
Mut kunpa rikas kuuli tän,
Niin heltyen näin lausui hän:
"Uskollisuutt' ei voita vain
Ei kullat maailmain."
Ja lausui vielä lisäksi:
"Nyt tulen teille hyväksi,
Nyt teille kultaa, ruokaa suon
Vaan Mustin tähden tuon."
Ja koissakos nyt riemuitaan,
Ja Musti möris' iloissaan;
Ja nyt on Musti päättänyt,
Ja satu loppui nyt.


RINALDO RINALDINI
ELI
ROSVOLIITTO.

_Kolmenäytöksinen seikkailu. Ensimmäisessä näytöksessä kaksi kuvaelmaa._

Henkilöt:
Maisteri Bas, opettaja.
Rouva Streng, opettajatar,
Koulupoikia, jotka päättävät ruveta rosvoiksi:
Robert Friman...............Rinaldo Rinaldini.
Kaarle Kronfelt.............Kaarle Moor.
Frans Boström...............Mazarino.
Frits Anckarström...........Gronzalov.
Knut Seger..................Lassemaija.
Josef Forsberg..............Musta Joonas.
Koulutyttöjä, edellisten sisaria, jotka rupeavat mustalaistytöiksi:
Augusta Friman..............Esmeralda.
Sofia Kronfelt..............Preciosa.
Maria Boström...............Terzerola.
Lotta Anckarström...........Tintomara.
Viktoria Seger..............Kanonada.
Roosa Forsberg..............Mogrebina.
Nimismies Black.
Talonpoikais-ukko ja talonpoik.-mummo.
Kerjäläispoika ja kerjäläistyttö.
Poliisimies.
Vanginkuljettaja.
Rosvoja ja mustalaistyttöjä voi muuten olla kuinka monta hyvänsä, kunhan
vain ottavat urheita ja merkillisiä nimiä, niin kuin Hirmu, Kerberos,
Polyfemus, Xantippa, Viarda, Bobelina j. n. e. Seikkailut tapahtuvat
ensin kaupungissa, sitte vähän matkan päässä maalla.


Ensimmäinen näytös.
Koulu.

Ensimmäinen kuvaelma.
_Poikien kouluhuone_.
_Lomahetki, maisterin poissa ollessa. Pojat meluavat._ *Seger* ja
*Kronfelt* vetävät sormikoukkua. *Boström* ja *Anckarström* lukevat
ääneen Euklideesta läksyänsä. *Friman* lukee jotakin kirjaa, huomaamatta
mitään muuta, ja *Forsberg* lukee hänen takaansa samaa kirjaa kovalla
äänellä.
*Forsberg* _(lukien)_. "Sitte urhollinen Rinaldo Rinaldini meni
Apenniini-vuorille, kutsui kokoon väkensä ja sanoi heille"... Oletteko
hiljaa, pojat!
*Boström*. Lukekaammepas läksyämme.
*Anckarström*. Varo sormiasi, Josef. Muistatko, mitä maisteri lupasi,
jos emme nyt osaa viidettä...
*Forsberg*. Minä todistan Euklideesta sinulle, että sinä olet pelkuri
raukka. Kuule nyt! Sitte sanoi Rinaldo Rinaldini... _(Pojat meluavat.)_
Oletteko hiljaa!
*Friman*. Mene tiehesi. Anna minun lukea.
*Forsberg*. Näin se sanoi, se urhollinen Rinaldo: Pojat, sanoi hän,
meitä maailma vainoaa, meidän täytyy vihata ihmisiä. Ruvetkaamme
rosvoiksi!
*Kronfelt* ja *Seger*. Oikein sanottu, ihan oikein!
*Forsberg* _(lukien)_. Mutta, sanoi Rinaldo, älkäämme ruvetko
sellaisiksi rosvoiksi, jotka ryöstävät köyhiltä, ja tappavat viattomia.
Se on halpamaista...
*Kronfelt*, *Seger* ja *Boström*. Niin, se olisi halpamaista. Mutta
kuinka sitte kävi? Mitä hän vielä sanoi?
*Forsberg* _(lukien edelleen)_. Ei, sanoi Rinaldo, me emme saa ryöstää
muilta kuin rikkailta, jotka ovat anastaneet rikkautensa köyhiltä. Ja
sitte me annamme saaliistamme osan köyhille. Sillä tavalla me jälleen
tasoittelemme kaikki oikein maailmassa.
*Kaikki pojat paitsi Friman*. Sepä oli hyvin sanottu. Olipa se kelpo
mies. Mitenkä sitte kävi?
*Forsberg*. No, hän sitte rupesi rosvoksi... Pojat _(kuten äsken)_. No,
se oli hyvä.
*Forsberg* _(Frimanille)_. Annas tänne kirja ja anna minun lukea. Sinä
olet aina tuollainen jöröjukka, istut ja mietit vain yksinäsi. Mitä sinä
mietit?
*Friman*. Minä aion ruveta rosvoksi.
*Forsberg* _(halveksivasti)_. Sinäkö! Kyllä kai.
*Friman* _(ottaa häntä kiinni nutun kauluksesta)_. Nauratko sinä minua?
*Kronfelt*. Heitä jo, Robert. Eihän hän kuitenkaan ole muuta kuin
paikattu lapanen sinun käsissäsi. Tietäähän koko koulu, että sinä olet
väkevin meistä kaikista.
*Friman* _(pudistelee Forsbergia)_. Vai niin, tekeekö mielesi vielä
nauramaan?
*Forsberg*. Anna minun olla. Nauroinko minä sinua?
*Friman*. Sinä nauroit, ja sen tähden minä työnnän sinut penkin alle.
_(Kaataa hänet. Kaikki pojat Kokoutuvat ympärille. Samassa tulee
maisteri.)_
*Bas*. Mitä nyt, veitikat? Mitä te tuolla lailla meluatte koulussa!
Käykää paikoillenne. Friman, tule tänne. Löitkö sinä Forsbergia?
*Friman*. Hän nauroi minua ja minä kaadoin hänet maahan.
*Bas*. Forsberg! Ärsytitkö sinä Frimania lyömään itseäsi?
*Forsberg* _(itkien)_. Hyvä maisteri, viaton minä olen, ihan viaton, en
minä tehnyt mitään.
*Bas* _(nipistää häntä korvasta)_. Niin, niin, kyllä minä sinut
tunnen... Aina sinä olet viaton... Menkää paikoillenne. Olkaa toiste
tappelematta koulussa. Tällä kertaa jääköön nyt sikseen. Ottakaas liitu
käsille. Etteköhän nyt jo ole saaneet Euklidesta päähänne. Koko viikon
on mennyt kaikki päin mäntyyn, eikä se kelpaa. Minä en suvaitse
laiskistelemista. Anckarström, miten kuuluu viides väitelmä?
_(Anckarström lukea änkyttää ulkoa.)_ Piirusta se, Boström. _(Boström
piirustaa vallan nurin päin.)_ Se on väärin. Näin se on. _(Piirustaa
itse.)_ Todista, Forsberg.
*Forsberg* _(tavoitellen sanoja)_. Koska sivu AB on yhtä suuri kuin sivu
BA ... ja sivu BA on yhtä suuri kuin AB...
*Bas*. Mitä tyhmyyksiä se on! Kronfelt!
*Kronfelt* _(tavoitellen hänkin)_. Koska kulma ABC, ja kulma ABC on yhtä
suuri...
*Bas*. ...kuin ABC? Et sinä näy päässeen sen pitemmälle
mittaustieteessäsi. Seger!
*Seger* _(yhtä tavoitellen)_. Koska ABC on yhtäkylkinen kolmio, ja
kaikki sivut yhtäkylkisessä kolmiossa ovat yhtä suuret...
*Bas*. Vai niin. Kyllä sinä itse olet yhtäkylkinen kolmio, ja
samanlaisia te näytte olevan kaikki tyyni. Todista, Friman! Sinä olet
aina ennen ollut sukkela poika, vaikka nyt viime aikoina olet saanut
kaikenlaisia hullutuksia päähäsi.
*Friman*. Minä en osaa läksyä.
*Bas*. Mitä uskallat..? Oletko sairas?
*Friman*. En. Minä en osaa läksyä, enkä huoli valehdella osaavani.
*Bas*. No, olkoonpa sinussa muuten mitä vikoja hyvänsä, niin et ainakaan
valehtele, sen minä tiedän. Mutta läksysi sinun pitää osata. Sinä olet
luokan ensimmäinen, sinä kaikkein vähimmin saat laiskutella.
*Friman*. Minä lupaan maanantaiksi lukea kaksinkertaisen läksyn ja osata
kuin vettä.
*Bas*. Ei, hyvä herra, ei käy tinkiä läksyjänsä. Sensori ... tuo vitsat!
_(Forsberg tuo vitsakimpun ja näyttää maisterin seljän takaa Frimanille
pitkää nenää.)_ Sano nyt heti, mitä olet tehnyt koko aamupäivän.
*Friman*. Lukenut minä olen ... mutta en läksyäni. _(Ojentaa kätensä
lyötäväksi.)_
*Bas* _(panee pois vitsat)_. Sinusta tulee joko tavattoman hyvä mies,
Friman, tai tavattoman suuri konna. Sinun itsesi se on valittava, ja
suokoon Jumala, että valitsisit sen, joka parempi on. Tällä kertaa annan
sinulle anteeksi suoran puheesi tähden. Käy istumaan ja lue maanantaiksi
kaksi läksyä. Forsberg ... mikä se kirja oli, jonka pistit penkin taa?
*Forsberg* _(viattoman tavalla)_. Se oli kielioppi, herra maisteri.
_(Lähettää kirjan kulkemaan kädestä käteen.)_
*Bas*. Tuo tänne. Minä tahdon sen kirjan.
*Forsberg* _(tavoitellen)._ Se ... se taisi pudota penkin alle. Joku
lienee sen ottanut sieltä.
*Bas* _(ankarasti)._ Tuokaa se tänne, sanon minä, olkoonpa se kellä
hyvänsä. No? _(Kaikki pojat, paitsi Friman, nousevat ja näyttävät tyhjiä
käsiään. Kirja putoaa lattiaan Segerin polvilta.)_
*Bas* _(tuimasti)._ Tuokaa se tänne! Kyllä minä opetan teitä ilvehtimään
koulussa.
*Friman* _(ottaa kirjan ja vie maisterille)._ Herra maisteri, ei
toisissa ole syytä. Minä se toin tämän kirjan kouluun ja siis minä yksin
ansaitsen rangaistusta.
*Bas* _(avaa kirjan)._ "Rinaldo Rinaldini, kukistumaton, rosvojen
päällikkö Apenniinein vuorilla." -- Pojat, mitä tämä on! Tämän tähden te
siis olette koko viikon laimiin lyöneet läksyjänne -- änkytelleet --
vastanneet päin mäntyyn ja saaneet sormillenne, kaikki vain tuon vanhan
kelvottoman ja tyhmän jutun tähden! Ennen minä olen saanut kunniaa
kolmannesta luokasta; ei mikään muu luokka osannut niin hyvin. Nyt te
tuotatte vain häpeää, sanon minä, ja mitenkähän vielä käyneekään kahden
viikon päästä tutkinnossa? Laiskureja vetelyksiä teistä tulee; sitä ne
romaanit opettavat. Ole vaiti, Friman; ei maksa vaivaa sinun ottaa syytä
niskoillesi. Tänään on lauantai. Huomenna sunnuntaina iltapuolella on
teidän kevätjuhlanne, jolloin koko koulu on lyömässä palloa
Lukkarinmäellä.
*Friman*. Niin, lupasittehan...
*Bas*. Kyllä minä lupasin sinne teidätkin. Mutta kun tänään olette
olleet sellaiset, ei siitä enää puhettakaan. Te ette pääse kevätjuhlaan,
vaan sen sijaan koko kolmas luokka marssii tänne koululle arestiin.
*Friman*. Minä pyydän, herra maisteri, määrätkää minut yksinäni
arestiin, koska minä yksin olen syyllinen.
*Bas*. Koko luokka arestiin. Saammepahan nähdä, eikö läksy sitte suju
paremmin. _(Menee.)_
*Kronfelt* _(kuin on vähä aikaa oltu hämmästyksissään vaiti)._ Täytyykö
olla menemättä kevätjuhlaan! Seger. Jossa on koko koulu leikkimässä!
*Anckarström*. Ja kaikki tyttökoulun tytöt tulevat katsomaan meidän
pallon lyöntiämme!
*Boström*. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja!
*Kronfelt*. Sen sijaan astua arestiin!
*Seger*. Koko koulu nauraa meille.
*Anckarström*. Neljäs luokka, joka niin ylvästelee, pääsee näyttämään
meille pitkää nenää.
*Boström*. Kaikki tytöt pilkkaavat meitä.
*Forsberg* _(innoissaan)._ Pojat! Meitä ihmiskunta vainoo! _(Avaa kirjan
ja lukee.)_ Ihmiset ovat meitä kohtaan olleet julmemmat kuin tiikerit.
Haa, urholliset ritarit, meidän täytyy kostaa noille pedoille, jotka
sanovat itseään ihmisiksi... Mitä minä sanon? Ihmisiäkö? Ei, pyövelejä
he ovat, tyranneja ihmishaamussa! Meidän pitää mennä
Apenniini-vuorille...
*Kronfelt*. Se on: Vasikkamäen kiviröykkiön luo, jonne on pari virstaa
matkaa tai puoli kolmatta. Siellähän on kolo, jota sanotaan
rosvoluolaksi.
*Forsberg* _(samalla äänellä)._ Niin, urholliset ritarit, ihmiskunnan
puolustajat, siellä me rupeamme.
*Kaikki muut*. Rosvoiksi! rosvoiksi!
*Friman*. Kello kolme iltapuolella.
*Kaikki muut*. Kello kolme, kello kolme.
_(Esirippu putoaa.)_

Toinen kuvaelma.
_Tyttökoulu_.
Lomahetki. Opettajatar on poissa. _Augusta Friman_ syö riisiryynejä.
_Roosa Forsberg_ huvikseen pureksii ja syö rihveliä. _Viktoria Seger_
leikkelee paperinukkeja. _Fanny Boström_ piirustaa. _Lotta Anckarström_
ompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat _Sofia Kronfeltiä_, joka
näyttelee erästä kohtaa Preciosasta.
*Sofia* _(sanellen)._
Sun toivos taivahasen kiinnä,
Sä parhaan turvan saatkin siinä.
Ja sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne,
armollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee
täytetyksi. -- Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän
katsoo häneen -- näin -- ja hän katsoo alas -- näin -- ja niiaa hyvin
syvään -- näin -- ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän
istuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.
*Augusta*. Ah, miten kaunista, niin kaunista!
*Sofia*. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa
pitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja
näpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...
*Lotta*. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla.
Tiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme
teaatterissa.
*Sofia*. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua
mustalaispäällikköä -- näin, puh! -- mutta ei hän sentään ampunutkaan!
-- ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin
hän tunsi vanhempansa...