Lukemisia lapsille 1 - 02

kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen
sinuun, kuin tulen ensi kesänä!"
Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.
Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin
vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku
Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan
suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten
ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin
mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi
hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen
mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet
tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.
Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen
leikki näytelmän "Ole hyvä köyhille", muistatte ehkä vielä, miten vaikea
köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat
turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin
ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi
aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua
piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi,
kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.
Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli
Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman
parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku
poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.
Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja
pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin
leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän
sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät
talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä
he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin
kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan
polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä
vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä
enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään
vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita
talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he
lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä
ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka
eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta
ja sanoi: "kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria."
Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta
kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen
alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon
taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja
pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan.
Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja
niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita
yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn
kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä
puikosta ja sarvet kahdesta.
Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta
viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui,
syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa.
Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat,
mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää
odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran
antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja
osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän
opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta
kaunista kukkaa salolla.
Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus
valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa,
autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi,
ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä,
kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena
ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska
oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa
kuultiin sen sanovan pikku puille: "se on oikein, lapset, kasvakaa
Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi;
näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!" Sen kuulivat
pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat
laulaa niiden hennoissa latvoissa.
Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja
opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää,
asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja
metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla
kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se
huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja
edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta
luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua.
Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut
lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli
miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan
uutta opetusta.
Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika,
lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin
luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin.
Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi,
koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden
ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.
Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän
kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli
kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon
kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko
seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä.
Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin
kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli
Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo,
joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana
vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän
vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan
suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.
Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta
poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki
myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin
heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän
kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili
mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut
kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli
joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin
viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi
asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus
metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata,
että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai
takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.
Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä
oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti
valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja
tällainen se oli:
Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne
monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja
rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus,
jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä,
punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen
ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte
Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei
tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt
olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he
kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä.
Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas,
nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana
maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää.
Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana,
kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka
nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä,
joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.
Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla
mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan
edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki
raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein
kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa
niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. "Katsokaas, lapset,"
sanoi hän, "tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme
lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän
vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että
myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku
laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja
humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se
kiittää ja ylistää Jumalaa."


KAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.

"Puro on niin kummallinen", sanoi Juhani; "näyttää ihan kuin hänellä
olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen
pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää
hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule
minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun
puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä."
"Tiedätkö", sanoi Hilja, "juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä
pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin
joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja
sanoisi: "minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!"
"Sinä näet oman kuvasi vedestä", sanoi Juhani.
"Niinkuin en minä sitä tietäisi", vastasi Hilja närkästyneenä. "Mutta
sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu
niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin,
mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti."
"Se on Ahdin pieni tytär", sanoi Juhani. "Varo itseäsi. Jos hän on
isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen."
Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.
"Elä toki ole pahoillasi, Hilja", sanoi Juhani. "Meidän puromme ovat
niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne
ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin
sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen:
_Kohiseva_."
"Minun puroni on pienempi ja sävyisempi", sanoi Hilja. "Se sohisee niin
lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä:
_Sohiseva_."
"Se on hyvä!" sanoi Juhani. "Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun
sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet."
"Tiedätkö", sanoi Hilja, "Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi
pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!"
"Ne menevät avaraan maailmaan", sanoi Juhani. "Tule, niin seuraamme
heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas
seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme
takaisin."
"Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan
voileivän", sanoi Hilja.
"Tuo minulle sitte myöskin!" sanoi Juhani.
Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. "Hyvästi nyt",
sanoi hän. "Hyvästi, hyvästi", sanoi Juhani. Ja niin he läksivät
matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja
Hilja Sohisevan rantaa.
Mutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja
toinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja
Sohisevasta?
Hilja meni ja puhui purolle: "sinä pieni lapsi, joka vielä makaat
kehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti,
rakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi."
Hilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta
vettänsä rantojen kukkasille. Sill'aikaa joi se niittyjen nesteitä ja
söi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se
tuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja
sitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen
järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan
aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet
uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.
Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: "Onnellinen sinä,
pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja
vihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä
Jumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon
valossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni
puroseni!"
Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön
tuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän
tulee kai, ajatteli Hilja.
Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana
päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja;
hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!
Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat
sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan
selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta
heitä ei uskonut kukaan.
Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien
vaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä
puron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa.
Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja
peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva
yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!
Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja
tiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja.
Mutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei
vastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut
ymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.
Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: "ei kukaan tunne
minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa
mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja
on."
Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä
Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä
kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas
sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä
ja sanoi: "tulkaa, niin menemme purojen luo!"
Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan
pieni vihreä kukkula niitten välillä. "Minä tunnen puroni", sanoi
vieras. "Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?"
"Niin, kerro se", sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:
"Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten
puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju,
niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se
kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään;
mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja
usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi
se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli
siitä joki.
Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista
joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti,
panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä
isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi
niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä
vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä;
se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja
monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi
lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen
hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi
kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin
maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin
suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä
tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa
suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa
asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: "oletko nähnyt niin
mahtavaa jokea?" "En ole", sanoin minä, "mutta minä olen sen nähnyt
pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen
alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun
herneenpalosta tehty pikku veneeni."
Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla
vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja
salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka
välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään.
Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli
vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli
Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin,
hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän
monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.
Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva
silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja
taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi
nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan
sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on
nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat
taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan
kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen
maailman valtameri.
Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan
suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti
virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli
kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään
raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja
tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika
lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan
ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman
syvyyteen.
Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa
nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa,
hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja
nyt tiedän, ett'ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole
ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna
meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme
ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo
ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä
tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan
valtakuntaasi!"
"Nyt", sanoi Juhani, "on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut
takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja
niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa."
"Et olekaan", sanoi Hilja; "sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät
sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman
huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi
parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja
Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme
kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?"
"Tahdon", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat
itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina
Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt
ihanan luonnon rikkaat kuvat.
Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä
nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa
Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja
joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva
sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti
hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata
kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli
oppia siitä koko elin ajaksensa.

[Kuva]


MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.

Olethan syksy kalju
Ja harmaa, sokea!
On hengitykses valju
Ja raskas huo'unta.
Nyt kyynelehtii kukka
Ja päivä peitäksen,
Mut en sua syksy rukka
Mä sentään moiti, en.
Mä muistan äitin armaan,
Hän harmaantuu, kuin sä,
Vaan mieleltänsä varmaan
Hän ain' on lempeä.
Ol' isoisän' hänkin
Sokea vanhana,
Mut voitti näkevänkin
Sielunsa valolla.
Oot omaisteni lainen,
Se mieltän' iloittaa,
Kun valo armahainen
Kesk'yöllä pilkuttaa.
Kas tähtein valon esti
Kesäinen aurinko,
Sä tulit, leppyisesti
Katselee tähdet jo.
Mä ajattelen illoin:
Ei valo sammukaan;
On syksy, mietin silloin,
Kuihtunut kevät vaan.
Niin, äiti, tahdon antaa
Mä arvon vanhallen,
Kun povessaan se kantaa
Nuoruuden keväimen.


VUOKKO.

Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin
muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli
sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan
kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.
Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten
lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että
kyllä niitä riittää.
Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä
keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia;
ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole
heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse
teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin
ovat.
Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: "jos sinä rakastat
minua, niin rakastan minä sinua."
"Kyllä minä sinua rakastan", sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti
Apolloa eikä osannut teeskennellä.
"Onko se oikein tosi?" sanoi perho.
"Mitäpä se muuta olisi?" vastasi vuokko.
"Se on hyvä, se", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta.
Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten
mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.
"Kyllä hän palaa", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo
pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.
Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä
ihan lähellä. "Nyt minä pidän varani", ajatteli vuokko. Hän nosti vähän
kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan,
kuin vuokko voi huutaa: "jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan
sinua."
"En, en minä suinkaan", vastasi perho, eikä ollut siitä niin
millänsäkään.
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Se on kyllä mahdollista", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän
pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika
alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.
Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen
ja vuokko taas kysyi: "rakastatko sinä minua?"
"En, en vähintäkään", vastasi perho.
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Mitä se minuun koskee!" sanoi perho. "Sehän on tuo vanha juttu, jota
olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen." Ja samaa tietään lensi hän
pois.
"Kuulepas, vuokko", sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä,
"onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita?
Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla
ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua
halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan
varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt
enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella."
"Mutta en minä sille mitään voi", vastasi vuokko. "Minunhan täytyy
rakastaa häntä niin kauan kuin elän."
"Sinä olet sieni", sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi,
sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua
mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.
Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja
kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä
heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. "Tuopa
on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon", sanoi poika ja alkoi
juosta pitkin nurmikkoa.
Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi
heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon
juuri vuokon viereen.
"Tässä se lensi", sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei
häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.
Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet
lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli
poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien
seassa.
"Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin", sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin
lehtien alta.
"Rakastatko minua?" kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun
varsi oli poikki.
"Vai niin, sinäkö se olit!" sanoi perho. "Katsohan, miten kaikki
kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin
näyttäytyäkään hienoissa seuroissa."
"Rakastatko minua?" kysyi kuoleva vuokko.
"Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet", puhui Apollo omiansa. "Hyvä
vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna
minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen."
"Rakastatko minua?" kysyi vuokko kolmannen kerran.
"No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin
asioihin", vastasi perho. "Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on
ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?"
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä
kaikki lehdet putosivat hänen terästään.
"Kas tuota raukkaa", sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan
ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. "Nyt en
varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta.
Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla,
kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta.
Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa,
kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä
ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt
sanotaankaan ruusujen hovissa?"
Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin
joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt