Laulu tulipunaisesta kukasta - 14

vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.
»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin
siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse
heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!»
Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän
itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli
välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös
jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin
vapaat...
Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut
sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin
ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.
»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin
iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka
tahansa olisi kyennyt sille sijalle...»
Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan?
Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi,
jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään.
Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----.


30. TOIVIORETKI

Vieraita tulee!
Oho! Mistäs sen tietää?
Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.
Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin
kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä
harvakseen naksaa.
Vakaisia vieraita tulee!
Mistäpä sen tietää?
Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.
Kasi usein kasvojaan pesee--Suon-
rannassa harvoin vieraita käypi!
Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat
Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.
Vieraita, vieraita tulee!
Älä tyhjää!
Askeleet jo porstuassa poukaa!!
Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä
työstään nostaa.
Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä,
kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy.
Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.
»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu
nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.
Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä
tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.
»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän
hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon
pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä
enää toisistaan erottaa...?»
Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin
paidanhihat.
Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy
sohvalle huolettomaan asentoon:
»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin
töllistelty, vai kuinka...?»
Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.
»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.
»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.
Nainen huomaa sen ja suoristautuu.
»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei
ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie
parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen
vieras.»
Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.
Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä,
joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi,
joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta
hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa:
»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua
katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä
minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»
Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään
naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton
naurunsa.
Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät
tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan.
»Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita,
toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa----
»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran
sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko
nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin
teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne
kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi
kaikkein ensimäiseksi!»
Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen
kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin
edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.
»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle.
»Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen
te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että
eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte?
_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia,
joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja
samaa te kaikki tähtäätte!»
Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään
puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan,
mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.
»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua
ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte?
Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita,
mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa
nukkua...!»
Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti,
ikäänkuin odottaen.
»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa?
Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden
vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'!
Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne
luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii!
Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me
muutkin--teidän----!»
Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä
olet...»
... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en
koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto
sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole
ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että
rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa
ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia!
Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?»
Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan
kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori,
lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea
letti hartioilla ja----
»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä
minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet
itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi
ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain
hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja
vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko
minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?»
Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille
lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin
tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.
»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä
hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja,
vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja
rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa
minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden
kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa,
mutta älä valehtele!»
»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi
liikutettuna.
»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka
meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin
voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse
tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja
kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me
yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes
huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään
inhottaa...»
Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja
saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla.
»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä
_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja
koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me
tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää,
teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte
rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!»
Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät
hermostuneesti.
Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli
hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut,
puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:
»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun
sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi,
kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se
on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani
syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita
ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun
kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä
ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että
minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt.
Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä
sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän
rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen
hairahtunut ja syntiä tehnyt!»
Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt
teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt
minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.
Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.
»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen
lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En
minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta
en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä
on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole
kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut,
sinua enkä ketään muuta!»
Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi
muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa
ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.
»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen
heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen
minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.»
Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.
»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko
_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin,
ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun
sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole
mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme
kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me
luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja
kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen
luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei,
vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme
... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei
se saanut aina niin olla...»
Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa
kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi
kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen
polviaan vasten hillittömään itkuun.
Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui
liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja
silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen
alta keväällä.
Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä,
istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:
»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se
kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin
onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että
sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja
sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en
minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun
sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei,
en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin.
Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.»
Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän
olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.
»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste.
»Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla
mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.--
»Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä
ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään
takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi?
Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen
ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun
istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin
ennenkin, sitte minä taas jaksan.»
Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin
hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat
varjot hänen ohitsensa.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin»,
puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?»
Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja
alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.
Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.
»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi
kasvonsa äkkiä Olavin polviin.
Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.
»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?»
Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka
toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.
Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:
»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja
kuoleman kysymys.
»Menen--mutta olemmekos _me_...?»
»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen
kättään ja nousi.
Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui
pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan
niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.


31. TILINPÄÄTÖS

Mies miettii--huone ei huokaista henno.
Koputusta...
Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen
levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa
ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä:
joko taas, kuka nyt...?
Kolkutusta...
Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi,
lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa
levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti.
»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian,
kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut
kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te
kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä
olen valmis!»
Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa,
niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa,
vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa
takaisin.
Koputusta...
»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!»
Hän kääntyy ympäri.
Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun
ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.
»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä
ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja
vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä
kurjuuden majoja!»
Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.
»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!»
Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.
Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja
tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.
»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te
tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun
jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton
niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot
naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät
unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave,
millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti
raskaasti.
»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin
ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut?
Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin
toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita
toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te
nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte
että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani
itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme
maantielle joutuneet?»----
»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän
lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia
sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että
runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka
osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En
minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo
kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli
jälellä?»----
Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi
kylminä hikihauleina hänen iholleen.
»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä
kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et
notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja
sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita
repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»----
Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan
sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet
valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta
tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.
Hän vähällä tyrmistyi.
Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen
hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi
kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo...
seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä
tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain
sykyttää yhtenä tyrskynä.
Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia
askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän
rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa
ja istuutuu.
»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja
tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja
sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme?
Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt
sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»----
»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...?
Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin
päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui
jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»
»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan
takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen,
tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea
saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä
saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää
niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja
helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki
katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan
toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä
yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme,
niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun
tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»----
Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat
kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en
ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun
tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen
sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?»
'Seurauksia!' sanot sinä.
»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo
käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne,
äärettömiin...?»
'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!'
Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.
»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista
paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!'
»Kaikestako...?»
'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'
»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»
'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein
ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!'
»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun
tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä!
Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä
nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta
tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan
huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun
tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun
eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään
semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja,
joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja
hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat
ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet
tahtonut!»
Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa
pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen
jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys----
Tuvan ovi aukeni.
»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala,
mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...»
Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.
Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:
»Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään.
Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä
olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.»
Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti.
»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.
»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut
jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole
tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...»
»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin
ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»
»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?»
Olavi oli hetkisen vaiti.
»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»
»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.
Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.
»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän,
asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin
hellänpakottavasti pitkälleen.
»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!»
Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen
kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.
Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.
»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin
käteen.------
* * * * *
Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.
Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan
niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.
»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi
Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.
»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin,
suudellen kepeästi kalpeata otsaa.


32. ODOTELLESSA

Emännättömässä talossa 6.9.1900.
Sinä siunattu!
Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut.
Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että
Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.
Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä
koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että
voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa.
Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä
sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani
rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin.
Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä
ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi
tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi,
niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_!
Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin
jättäisin--mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei
edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa,
heti siitä pitäin kun Sinä läksit--niinkuin minä en voisikaan olla
levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut
kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan
että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä.
Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä
kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa
mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta