Laulu tulipunaisesta kukasta - 03

»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»
Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi
lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin
iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen
ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.
»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain
pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin
tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä
naputtaisikaan!»
Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään
tyttöön.
Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.
Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi
pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara
ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä
sinä nyt teet, Tumma tyttö?»
Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se
katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»
Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän
painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti
vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.
»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi
hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat
alas riippuen.:
»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin
ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»
Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää
räpäyttäneet.
Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo
liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.
Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.
Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja
hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.
Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt
läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen
halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.
Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi
juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.
Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.
»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?»
Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:
»Kädet silmillä--ja väriset...?»
Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.
»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En
minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»
»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»
»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan
vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas
heti.»
Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.
Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin,
asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen
nojaten.
»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?
Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka
kädestä ottaa...
»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä
kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö
harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä
katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä
todeksi huomaat?»
Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki
muut!»
»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun
suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa,
minun Tumma tyttöni!»
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.
»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita
samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän
puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä
olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...»
Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia
varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.
»Voi voi!» hätäili tyttö.
»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.
»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus
tulitikulla ikkunan läpi!»
»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen
päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole
sinäkin vaan levollinen!»
Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja
kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.
»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.
Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.
Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte
tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen
natisi.
»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa
ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja
poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa.
»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan
ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena
ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se
rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.
»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä
vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»
»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me
pääse täältä poiskaan.»
»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä
vaikka hirren seinästä kiskomaan!»
Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.
Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.
»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet
hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla
varma.»
Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:
»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole
enää levoton, ethän?»
»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»
»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin
sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!»
He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista
kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.
»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta
loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella
tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»
»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?»
»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt
laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut
ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää
tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki
luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin
kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin
rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka
sinua odottaa!»
»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»
»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte
meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä
sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy
kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä
en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»
»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa
nuorukaisen kaulan ympäri.
Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön
käsivarsille vienon punerruksen.
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara
palsamille.------
* * * * *
Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa
öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita
aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui
reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.
Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia,
jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön
tukkijoella.
Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät.
Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin,
kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän
niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...
»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät
ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta
jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille
huomentani sanoa.»
Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva
katse tarkasti kiinteästi joukkoa.
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen
kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.
Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.
Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy
mennä?»
Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.
Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului
ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.
Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona
märkään ruohikkoon.
»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti
nuolena nuorukaista kohti.
Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella
jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.
Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle
ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.
»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat
pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille:
»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»
Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään
äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:
»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin
pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli
uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää
kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan
ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku
maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...»
»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.
»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua
solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet
vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän
kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen
nimiin ivailtavaksi!»
»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille
ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet
hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin
monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren
makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö,
niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin
kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse,
jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai
heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä
nouse!»
Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta
hänen jälkeensä.


6. AURINGON NOUSTESSA

»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka
paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»
»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä
kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan
silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin
kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden
lehtiä väräyttää.»
»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun
kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet
lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko
tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin
pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja
kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei
kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me
löydämme oman itsemme.»
»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua
ymmärtää!»
»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian
ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko
maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu,
lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa
sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana
ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja
katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat,
marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike
häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami
pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara.
»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet
kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin
syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri
ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja
viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»
»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja
silmäsi niin kummasti katsoo?»
»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian
onnellinen...»
»Liian onnellinen--?»
»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...»
»Sano se toivomus minulle!»
»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...»
»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»
»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.»
»Pelkäät--? Minua?»
»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...»
»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»
»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka
äärettömästi minä sinua rakastan!»
»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen
palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa
kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan
sydämeen.»
»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen
tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä
myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran
vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan
seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja
riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja
toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja
pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä
tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja
terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme
sulautuvamme valoon ja lämpöön.»
* * * * *
Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.
Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella
päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.
He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa
silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta
ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko
ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.
Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään
yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.
Tyttö kohotti katsettaan.
Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.
Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin
kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:
»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua
katsellut...?»
Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.
Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun
hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.
Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää
noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.
»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä
varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä
lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»
Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi
äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.
»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua
hänelle lohduttavia sanoja.
Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset
huokailivat raskaasti kasvojen alla.
Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän
äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut
ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka
itkivät ja valittivat.
Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin
suortuviin.
Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät
kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen.
Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko
kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi
verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.
Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin
ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet
ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei
nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi
ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.
»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin
äänin.
»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.
»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.
»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut
minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»
»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä
mitä vastaisi.
»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»
»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille
voin?»
»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille
mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut
minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua
nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»
»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»
»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»
Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja
näytti sitte tytölle.
»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua
päästää?»
»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan
päivä!»
»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään
pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa
sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan
unohtaisi.»
»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen
rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu
ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle
olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän
jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran
omaksesi valitset.»
»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.
»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»
»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!»
»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen
sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.
»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin
rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.
»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö
vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.
He irtautuivat ja nousivat.
Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän
miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi
tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn
ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien
suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat
toisensa.
Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin
niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin
ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja
sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää
ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö
olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja
ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean,
verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen,
häviämätön merkki.
»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen
tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen
sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että
ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»
Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei
sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen
katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta
ulos.


7. PlHLAJANTERTTU

»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi
nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.
»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun
sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.
»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»
»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan
Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä
iloinen.
»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta
sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»
»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.
»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta
pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli
niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin
kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja
lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»
»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.
»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista
kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä
samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»
»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»
»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä
tuijottamaan.
»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen,
ja katsoi häneen tutkivasti.
»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä
muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte
näytti että syksykin on kaunis.»
»Näyttikö sen joku?»
»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin
näin.»
Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.
»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin
sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat
jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit
niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä
mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä
katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai
menenkö ohitse?»
»Olisitko sinä mennyt ohitse...?»
»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en
tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»
»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»
»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani...
Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on
ollut näin kaunis syksy.»
»Ja minulla...», kuiskasi tyttö.
»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa
paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja
hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee
ja mitä ihminen etsii.»
Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan
hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:
»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua
niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»
»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei
elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään.
Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se
ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen
silloin muuttuu aivan toiseksi?»
»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»
»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka
ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu
kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma
kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman
kauniiksi.»
»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä
kaikki on kuin kaunista unta.»
»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»
»Sen minä aina muistan, aina!»
»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja
vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti,
etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä
katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi
minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin
lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»
»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi
voinut sitä kauvan kestää.»
»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun
sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki
niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä
minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»
»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas.
Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen
takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen
kysyvästi.
Nuorukainen hymyili vastaukseksi.
Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen
kaulansa ympäri:
»Saanko minä olla näin?»
»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä
hänen vyötäisilleen.
Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...
»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen
kätensä hänen olkapäälleen.
»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.
»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen