Laulu tulipunaisesta kukasta - 08

kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena
kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole
minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen
rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen
yli.»
»Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja
minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa.
Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia,
sitä minä en ymmärrä?»
»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on
aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on
aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä
minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan
kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen
kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään
ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet
esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»
»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!»
»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten
salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole
vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja
tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä,
tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki
kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet
kertaakaan liikahtavat.»
»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut?
Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.»
»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko
olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan
päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa
ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman
aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen
ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä
pitää.»
»Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta
miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein
siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?»
»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi,
että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee.
Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää
siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä,
hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...»
»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?»
»Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä
talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat
jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui
takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset
kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...»
»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.
»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides
ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.»
»Siellä kylmässäkö--?»
»Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin
mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen
vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla
kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...»
»Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja
vielä enemmän kuin mies?»
»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui
lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt,
etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin
tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä
ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki
tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he
hymyilivät.»
Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen
väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.
»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä
niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin
täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä
mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä
vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen
silmiinsä.
»Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä
väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.
»Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö
katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.
Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he
keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja
haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi
sen läsnäolon.
»Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka
ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä
päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt
hänen eroamattomaksi jatkokseen.
Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.
Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja
sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne
olisivat kuuluneet hänelle.
»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö.
»Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka
kaunis sinä olet.»
Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.
»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte
sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?»
Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.
Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän
numeron, jota oli vaikea saada pois.
»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää
leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut
mitään.»
»Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!»
Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti,
laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen.
Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen,
joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän
kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia
lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä
pahottamatta.
Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.
»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin
lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin
vaikea olla.»
»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen
kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta
toiste--ymmärräthän?»
»Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»
Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi
sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen
kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan
ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen
keskelle suuria kysymysmerkkejä.
Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti
silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi
äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.
»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»
»Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain
erikoista.
»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni
kertoisin sen sinulle nyt.»
»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena.
»Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin
satuja sepittää.»
»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti
tyttö.
»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat
kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?»
»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne
rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi
kielin kertoa.»
Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen
alku teki.
»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää
salainen ajatus.
»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja
kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä
poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa
kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan
nähdä.»
Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa
juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»
»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane
minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei
kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'
Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän
tytöltä.
'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.
Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja
piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen
kohdalle...»
Vieno väristys kävi tytön läpi.
»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat
ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän
suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.»
Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi...
»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli
merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»
»Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei
minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»
»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi.
»Vaan tyttö?»
»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu
pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika
yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen
vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö
tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä
miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen
merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.»
»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.
»Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte
sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin
oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli
aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.
Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.
'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.
'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla
rintasi!'
Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään
tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi
tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä
salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun
mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että
minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin
miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja
iski sen merkin läpi hänen rintaansa...»
Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka
Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.
»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se
loppu oli niin kamala.»
»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan
kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se
vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!»
»Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa
mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.
»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan
portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.
'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon
merkki rinnassasi!'
Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli
raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö
yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi
Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen
ollut--astu sisään, tyttäreni!»
Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella
pohjalla uunissa.
»Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän»,
kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä.
»Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...»
»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut
vieläkään...»
»Eikö vieläkään--?»
»Ei!»
Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli
kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri
ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin:
»_Anna minulle se merkki_!»
Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen
kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä.
»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa
sellaista tehdä», hätäili hän.
»Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!»
»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...»
»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?»
»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan
minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.»
»Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?»
kysyi hän värisevin huulin.
»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän
minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen
koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...»
»Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää,
sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi
ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!»
Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka
riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine
nauharuusukkeineen.
»Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!»
»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon
käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?»
»Niin.»
»Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?»
»En, niin lapsellinen minä en ole.»
»Kukan?»
»En niinkään lapsellista.»
»Muistovärsyn?»
»En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!»
Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta
hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut
hänen ympärilleen.
»Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!»
»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut
kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan.
»Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti.
Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa!
Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta
syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä
kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja
ijankaikkisesti!
Hän nousi ja äänessä oli tulta:
»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!»
Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut
hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja
vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.
Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus
kasvoillaan.
Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:
'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä
annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'
Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin
vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.
»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa
huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.
»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet
poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja
aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin
ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.»
Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä
kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää,
pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä
kummaa hänelle on tapahtunutkaan--?
Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa
kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja
kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei
voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima
hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa
ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea
kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen
otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen
polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne
kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista
lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.


17. TUMMAT JUOVAT

Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut
partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.
»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli
hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!»
Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä
kerran.
»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän
minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!»
Hän aikoi juuri nousta.
»Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili.
Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:
»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.»
»Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan
silmiesi alle_!»
Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä
tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja
ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat
juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?»
huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.
»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä.
Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.
»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä.
»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on
nyt 'merkki'--pyytämättäsi.»
Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut
kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut.
Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara
mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!»
Hän katsoi.
»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso
niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?»
Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset
matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi
pusertua hänen otsalleen.
»Lue ne!» huusi takanaseisova.
»Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!»
»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!»
Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata.
»Montako niitä on?»
Ei vastausta.
»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan
ruoskan vinhahduksen päänsä päällä.
»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän.
»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?»
»En!»
»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?»
»En minä tiedä.».
»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!»
Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti
painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:
»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä
lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja
itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja
itsensäpettämistä...!»
»Jo riittää!»
»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin
muistatkaan.»
»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten.
»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä
muuta'...»
»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi
peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet
helähtivät lattialle.
Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma
lieska.
»Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan
polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!»
Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.


18. KAKSI IHMISTÄ

Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.
Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori
rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin
kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies.
-----»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja
siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta
teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?»
Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen
suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.
»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva.
»Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on
mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen
hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle
ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut
aivan luvan perusteella.»
»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu
kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille
voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta
vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä
riennän avuksenne.»
Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei
voinut olla nauramatta.
»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän
kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla
minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut
ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»
Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:
»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne
se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»
»Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut
tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että
puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno
rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»
»Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»
Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen
suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.
»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän
keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä
suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko
rouva...»
Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään,
mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.
Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui
kodikkaaksi----.
----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla
lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme
riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan
sitähän ei sovi sanoa!»
»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»
»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista
lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko
lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti.
»Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme
kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja
kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte
huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja
kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva
haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»
Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.
»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»
»Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun
täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me
häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me
matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat,
mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää
meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin,
siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»
Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen
säestykseen------.
------»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen
kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan
sellaiseen puhetapaan tottuneet?»
»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.
»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin'
on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu
punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat:
'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole
valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia
kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä
sydämemme janoo?»
Nuori rouva katsoi hämmästyneenä--sillälailla hän ei ollut kuullut vielä
kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo?
Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta
keskustelemaan?'
»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka
oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen,
»niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat
hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että
niin on parempi.»
»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja
iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja
joukko työmiehiä työntyi vaunuun--nuori rouva huoahti helpotuksen
huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean
sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia
lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun------.
------»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella
verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko--jos _teidän_
avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi
puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä
naimaton, vaan ainoastaan--niinkuin kaksi ihmistä?»
»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen
levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän
jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'
»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa»,
jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta
nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai
tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti--senvuoksi että se
on vedessä?»
»Te ette _saa_ puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella