Laulu tulipunaisesta kukasta - 04

Total number of words is 3734
Total number of unique words is 1822
22.7 of words are in the 2000 most common words
31.1 of words are in the 5000 most common words
35.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»
»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.
»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti
tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.
Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut
sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.
Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut
suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen
päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen
tytön ruskeita suortuvia.
Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on
kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen
rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen
ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia
suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta
ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.
»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen
tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta
hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn
koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut
hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.
»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä
äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi
hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että
molempien hengitys salpautui.


8. ENSI LUMI

Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen
joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.
Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä
lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät
lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät
kulkuset hevostensa ajokatuihin.
Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla
suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.
Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista
tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo
tahansa.
Ilta alkoi hämärtää.
Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä
kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies,
muuan sen kylän isäntiä.
»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.
»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»
»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän
kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä
niitä lähetettiin--tällaisia näin!»
Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.
Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin
kiitetyksi.
Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:
»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan
antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»
»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä
edelleen hämillään.
»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte
iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä
jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja
pysäytän.
Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket
punottavat.
'Jäikö jotain?' kysyn minä.
'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi
on nyt siellä teidän kylässä?'
'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'
'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'
'Oo!' sanon minä ja naurahdan.
'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.
'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'
'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.
'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.
'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'
'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'
'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'
Sitte se antoi tuon tuossa.
'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.
'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'
'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.
'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'
'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon
minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.
Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa
hyvin!»
»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»
Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi
mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka
tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen,
kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut
tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.
Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne
pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt
entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi
niminen nuori mies.
'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja
keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää
mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta
joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että
jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan
kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen
ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'
Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain
hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on
kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää
vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan
solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin
avata--ja hymyilee.
Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu
juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö
sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka
matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee
hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja
lähtee jälessä.
Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen
rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän
punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa
asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin
sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään
katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja
menee sitte karjankeittiöön...
Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.
Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.
»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi
varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää
että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.
Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä
häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»
Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin
hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.
Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä
kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan
mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja
kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa
uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen
kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.
»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta
vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.
Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla
kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::
»Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko
Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,
minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»
Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään
ja silmiin nousee himmeä kimallus.
Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo
raskaasti alas.
Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta
nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee
ulos.
Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä
lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.


9. ANNANSILMÄ

Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.
Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella
kukki.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt
talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen
ikkunallaan hymyilisi.»
Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta
alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä
kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun
ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä
kukkimasta lakkaat.»
Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.
»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän,
painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia
terälehtiä vasten.
»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan,
nyökäyttäen päätään pihallepäin.
Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon
työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.
»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan
kautta portaille.
»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin,
mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan
aitanräystään alle pystyyn.
Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.
Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön
eteen.
»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä
tytön poskille.
»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen
ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja
miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»
»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti»,
nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet
sillätavoin takaperin kynnyksen yli.
He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.
»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi
nuorukainen tupaan tullessaan.
»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»
»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi
nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä
istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne
vieläkin teen.»
»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»
»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä
minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»
»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»
»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan
huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä
tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin
täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan
toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa
kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»
»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.
»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat
nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»
»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi
mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»
»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»
Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta
pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:
»Nyt lähdettiin!»
Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.
»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin
käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari
viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo
hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa
jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas
tuonne!»
Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja
katsoi hymyillen pihalle.
»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset
rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja
äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti
naputtaa ikkunanlasiin?
'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei
se kuitenkaan pysy pystyssä.'
'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me
ponnistaudumme liikkeelle.
Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me
hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen
poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.
Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin
hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä
kiedot kätesi niin kauniisti...»
»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin
puolittain tosissaan.
»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista
ilman minun apuani.
Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä
ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja
siitä se alkaakin jo hakkuualue.
Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on
juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.
'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä.
'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat
oksilla kuin sinun silmäsi.'
'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi
uskonut että metsä voi olla niin ihana.'
'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas
tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki
tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin
rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea
parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet
puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat
tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee
paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?'
'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'
'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden
kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä
miehiä katsomaan!'
'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan
että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.
Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme
toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme
kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.
'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.
'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin
pulskasti, muista se!'
Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja
tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.
'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.
'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa
syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake
se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.
'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt
maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä',
selitän minä miehille.
'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'
'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se
noin loitolla seisoo.'
'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.
'Onhan niitä', minä vakuutan.
Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien
suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin
maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se
nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä
silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran
minä.
Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se
näppärä!'
Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.
Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se
semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!
Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se
miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista
kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan
täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne
harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia
osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut
silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.
'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»
»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.
»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran
tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään
paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'
Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu
mainiosti.
Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta
kuivasmännystä nuotiota.
'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän
nuotionsa ääreen', sanon minä.'
Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan
että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan
sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.
Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä
olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale
ainakin.
Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja
maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen
ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.
'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.
'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.
Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.
Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla
ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.
Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja
ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa
lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki
paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi
kuin vastikään uunista otettu.
Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.
Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni
pieniksi suupaloiksi.
Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun
valmistuksiani.
'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja
tarjoan.
Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.
Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen
silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä:
'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'
'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä!
tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»
Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään
nauruun.
»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän
päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän
pieni hiiri...
'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan
kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.
Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä
minun kylkeni suojassa.
Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen
ääressä.
'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan.
'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta
olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun
korvaasi.
Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte
minulle.
'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä
hymyilet--miehet hymyilevät.
Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen
hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle
annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.
'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas
jatkaa syöntiään.
'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.
'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan
varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.
Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa
repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun
valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt
kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni,
vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.
Sitte me jo lähdemmekin.
Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon:
'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille
pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.'
'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.
'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin
on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.'
'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä
varten tullut, että kaikki näkisi!'
Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki
alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:
'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja
mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu.
Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan
veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman
mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.
Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.
'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun
kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'
'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla
tekee.'
Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»
»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.
»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo
kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.
Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.
Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun
on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin
punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset
sen kuin vyöksi uumillesi.
'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä
hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain
heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä
kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'
Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin
kotona ja istumme täällä sisässä.»
»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin
tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.»
»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin
sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»
»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.
»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä
reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin
suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko
ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä
kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se
äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein
katsella!»
Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella
olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään
ole.»
»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä
nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»
Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»
»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron!
Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo
valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset
veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»
»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.
»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja
vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden
edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen
edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä
pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja
tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»
»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen
alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä
liikkui.
»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen
valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin
pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi
luonut.»
»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.
»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän
välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai
hurjaa syleilyä?»
»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin.
»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani
kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.
Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja
rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet
minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»
»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella
ollut onnellinen?»
»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin
iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä
olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan
torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö
mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu
tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»
»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»
»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin
sinnepäin.»
Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.
»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään,
hellä loiste silmissään.
»Kyllä kai--en minä voi tietää.»
»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei
kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä
minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Laulu tulipunaisesta kukasta - 05
  • Parts
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 01
    Total number of words is 3377
    Total number of unique words is 1771
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    34.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 02
    Total number of words is 3484
    Total number of unique words is 1779
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 03
    Total number of words is 3690
    Total number of unique words is 1651
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 04
    Total number of words is 3734
    Total number of unique words is 1822
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    31.1 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 05
    Total number of words is 3341
    Total number of unique words is 1812
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 06
    Total number of words is 3425
    Total number of unique words is 1678
    24.1 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 07
    Total number of words is 3740
    Total number of unique words is 1742
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.2 of words are in the 5000 most common words
    37.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 08
    Total number of words is 3635
    Total number of unique words is 1712
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 09
    Total number of words is 3596
    Total number of unique words is 1896
    21.3 of words are in the 2000 most common words
    29.0 of words are in the 5000 most common words
    34.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 10
    Total number of words is 3554
    Total number of unique words is 1837
    24.1 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    40.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 11
    Total number of words is 3598
    Total number of unique words is 1877
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    32.9 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 12
    Total number of words is 3495
    Total number of unique words is 1842
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 13
    Total number of words is 3782
    Total number of unique words is 1669
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    41.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 14
    Total number of words is 3698
    Total number of unique words is 1812
    23.8 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Laulu tulipunaisesta kukasta - 15
    Total number of words is 2501
    Total number of unique words is 1345
    28.2 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.