Laulu tulipunaisesta kukasta - 06

  siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.
  Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee
  pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä
  alkaa imeä.
  Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa,
  toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.
  Vanha silta sätkähtää.
  »Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!»
  Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa
  jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.
  Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa,
  päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa
  kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.
  »Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!»
  »Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!»
  »Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!»
  Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä
  tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa
  tempaa.
  Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa
  juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää
  kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen
  johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.
  Alaspäinjuoksua ... huutoa...
  Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa
  vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä
  se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.
  Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja
  heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin
  paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava
  riemuhuuto kierii rantoja pitkin.
  Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät.
  Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea,
  liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän
  matkan päässä.
  Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö
  katsoo alas.
  Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja
  lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut.
  Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti
  hattuaan.
  Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.
  »Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole
  sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.
  »No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja
  lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies
  lapikkaineen sikaareineen.
  »Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole
  enää silkkaa Olavia...»
  »Ohoh!»
  »Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se
  laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.
  »Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas
  sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»
  Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin
  ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.
  Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty
  helottava ruusu.
  Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan.
  Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä
  ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.
  Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö
  hyrähti hiljaiseen itkuun.
  
  
  11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
  
  »Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö
  katsoen häntä lämpimästi silmiin.
  »Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen,
  leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti
  eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!»
  »Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi.
  »En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!»
  Puhe katkesi------.
  »Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä.
  »Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä
  kertoisin.»
  »Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan
  ymmärrä.»
  »Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»
  Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin
  pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli
  harhaillen eteensä.
  »Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole
  kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin
  se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.
  »Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista
  satua, mutta nyt...»
  »Mutta nyt...?»
  »Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä
  kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...»
  Puhe katkesi taasen------.
  »Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin
  arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»
  »Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö
  minun, ja kuitenkin minun täytyy!»
  »Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen
  epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä
  mitään puhunut?»
  »Kyllä, kyllä he elävät.»
  »Jos olisit heidän luonaan...?»
  »Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.
  »Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi.
  Nuorukainen oli hetken vaiti.
  »Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei
  kiinnitä mikään!»
  Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua
  jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.
  »Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.
  »Mitä sinä toivoisit...?»
  »Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten.
  »Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen.
  »Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein
  rajusti.
  »Vihamiehinä--?»
  »Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen,
  niin se olisi parempi!»
  »Miksi?»
  »Siksi--sanonko minä suoraan?»
  »Sitä minä toivoisin.»
  »Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin,
  »ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin
  ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä
  luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä,
  suurta ja kokonaista.»
  Tyttö ei vastannut hetkiseen.
  »Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin
  väräjävin äänin.
  »En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet
  estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä
  kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä
  ottaa.»
  »Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?»
  »Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»
  Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.
  »Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.
  »Sanovaan!»
  »Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte
  kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus
  muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»
  »Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei
  sanonut mitään, ainoastaan katsoi.
  »Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö
  tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...»
  »Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.
  »Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi
  tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut,
  onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse
  ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.
  »Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa
  enempää kuin mitä jaksat--pitää?»
  Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli
  sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.
  Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut
  uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.
  »Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän
  vihdoin.
  »Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et _tahdo_
  pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen,
  katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta,
  silmää räpäyttämättä.
  »Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen
  toiseen käteensä, »_uskaltaisinko_ minä tahtoa?» Veri pakeni tytön
  kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.
  »Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.
  »Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän
  vihdoin vaivoin vastatuksi.
  »Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen
  tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.
  Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.
  »Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä
  on vielä joku kolmaskin!»
  »Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan
  silmiin.
  »En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?»
  »Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi
  parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän
  rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?»
  Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.
  »Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi.
  »Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään,
  ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet
  varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.»
  Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.
  »Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta
  minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin,
  mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä
  on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.»
  Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.
  »Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän», sanoi hän miltei valittaen.
  »Mutta kun en minä tiedä itseäni!»
  »Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi.
  »Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...»
  Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.
  »Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon
  saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn
  aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään,
  niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.»
  Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat.
  »Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista
  käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä
  saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se
  kuin olen.»
  »Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi.
  »Kyllä minä sinua ymmärrän.»
  »Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen
  äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!»
   * * * * *
  Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.
  Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan
  alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.
  Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten
  vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen
  ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät
  jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.
  Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää
  matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.
  »Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin
  asioillaan.»
  Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.
  »No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se
  tuo on jätetty?»
  »Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta
  hän jo tuleekin!»
  Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.
  Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt.
  Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan
  tulee?
  Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet
  yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys,
  vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.
  Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.
  »Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan
  sanonut mitään.
  Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.
  Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään.
  Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen
  tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.
  »Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.
  »Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»
  Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.
  Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen
  takaperin lahdelle.
  Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä
  jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan
  ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.
  Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon,
  lakaten melomasta.
   »Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne
   annetaan vaivaisille.
   Tytölleni olisin kelvannut,
   vaan en kelvannut vanhemmille!»
  Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei
  säpsähtämään.
  »Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja
  kuuntele!»
  Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja
  jatkoi sitte toisella sävelellä:
   »Kosken rannalla kotini seisoo,
   ja vaahto se seinään lyöpi.
   Maailman koskissa jalkani kastuu,
   sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»
  Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!
   »Eikä se ollut kevätpäivä,
   kun minä tänne synnyin;
   vaan se oli synkeä syksypäivä,
   kun minä kulkija synnyin.»
   »Äitini itki ja kukkia katsoi,
   kun mua kuopusta kantoi;
   tulipunakukkaa äitini katsoi,
   kun mulle rintaa antoi.»
  Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat
  kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan,
  jokainen vain odotti.
   »Se kukka mun tielläni punotti,
   se oli niin kaunis ja suuri;
   sen riemuin rintaani painalsin,
   vaan siin' oli murheen juuri.»
   »Sen kukan tähden kotoa läksin,
   ja isä se polki jalkaa;
   ja äiti itki ikkunan luona:
   nyt sinun surusi alkaa!»
  Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.
   »Se on se tulipunakukka,
   tulipuna-, tulipunakukka!
   Sinä sen kukan kyllä tunnet,
   sinä tyttö, tyttö-rukka!»
  Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi
  soutaa.
  Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja
  innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti
  niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.
  
  
  12. VEDENNEITO JA AHTI
  
  Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui.
  Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja
  pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia
  kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.
  Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle
  katsoen.
  Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla
  valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää
  käsivarren varassa.
  Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.
  Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin
  päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki
  sillä kohti suoraan rantaan.
  Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa
  nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää
  vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään
  välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se
  vesi, joka heidät erotti.
  Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta,
  sanaa sanomatta.
  Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.
  »Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.
  »Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että
  se tuskin kuului toiselle rannalle.
  »Enkä minä sinua ajattelematta...»
  Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»
  »Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö
  empien.
  »Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä
  miehet tulevat heti illalliselta.»
  Hän mietti hetkisen.
  »Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä?
  Uskaltaisitko tulla kopukalla?»
  »Kyllä minä uskallan.»
  Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi
  kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi
  toiselle rannalle.
  »Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen
  tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui
  lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut
  mitään.
  »Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä
  tämä keikkuu soutaessa.»
  Tyttö istui, nuorukainen sousi.
  »En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi
  nuorukainen, kun he astuivat rannalle.
  »Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että
  nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut
  ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.
   * * * * *
  Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti
  puhellen rantaan.
  Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa
  hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei
  kumpainenkaan ollut ajatellut.
  »Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.
  »Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä
  ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.
  »En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja
  minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»
  »Eikä täällä ole missään venettäkään?»
  Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat
  miettimään.
  »Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.
  Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.
  »Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.
  »Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä
  avartuivat ja kirkastuivat:
  »Kyllä, kyllä minä osaan!»
  »Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?»
  kysyi taasen nuorukainen.
  Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä
  hurmaavaisuudesta.
  »Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat
  toisiaan pitkään.
  »Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi
  puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana.
  Kyllä se hyvin käy!».
  Hän riensi nopein askelin alaspäin.
  Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi
  luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.
  Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla,
  poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.
  »Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui
  nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.
  Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti
  saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa,
  kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte
  vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä
  leuvan alle.
  »Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin
  joelle.
  Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi
  kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi
  katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.
  Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät
  koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui
  siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti
  sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.
  Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.
  »Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»
  Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.
  Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen
  uintia.
  »Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki
  ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen
  kanssa ei pelkää mitään!»
  »Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä
  kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka
  tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja
  kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!»
  Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen
  varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
  »Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon
  --huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
  »Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin
  hauskaa katsella kun sinä uit.»
  »Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»
  »Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.
  Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan
  suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan
  arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on
  luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia
  salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava
  tuli.
  Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
  »Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen
  uintinsa.
  »Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin,
  heittäytyen uimaan.
  »Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät
  rinnakkain toista rantaa kohti.
  Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon
  tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka
  paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.
  »Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En
  minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»
  »En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.
  »Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.
  »Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.
  »Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa
  kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me
  muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme
  iloitsee.»
  »Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.
  He saapuivat hiljalleen rantaan.
  »Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin
  omia vaatteitaan etsimään.
  Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.
  »Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.
  Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien
  lomitse.
  »Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten...
  »Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»
  Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi
  mieleensä painaakseen.
  He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja
  seisahtuivat siihen.
  »Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä,
  »kuinka vaikea minun on sinusta erota!»
  »Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.
  »Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»
  Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.
  »Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä
  kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja
  epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen
  hänen vyötäisilleen.
  Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja
  kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.
  Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti
  syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä
  lujempaan.
  Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä
  miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.
  »Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä.
  »Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------.
  Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne
  olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni
  veripisara.
  Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi
  selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän
  ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla
  veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä
  hetkenä hukkunut.
  Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla
  vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut
  horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.
  
  
  13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA
  
  Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista,
  metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.
  Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä
  syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella
  kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä
  niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan,
  ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii
  paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia
  päiviä vuodessa.
  Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn
  vartijaa.
  Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja
  katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla
  olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.
  Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää
  päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain
  kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan.
  Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät
  tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä
  eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä
  savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.
  Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten
  mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä
  loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.
  »Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku
  joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi
  virtaa.»;
  Useita päitä kohoutui yhtaikaa.
  »Mutta eikös siellä istukkin joku...?»
  »Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä
  paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»
  »Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee
  vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.