Laulu tulipunaisesta kukasta - 13

Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan--yhä hymyillen ja
etäisyyteen katsellen--kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja
puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.
»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja
etsien hänen huuliaan.
Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi
värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin,
mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.
Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.
Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän
aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa.
Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä
kasvoi--kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.
Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle
jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.
Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.
Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.
Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.
Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain
kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui
sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.
Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen
sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot
asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.
Se lamasi voiman ja hyyti veren.
Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot
käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.
»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.
Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen
värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua
tuosta kauhun lumouksesta.
»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen.
Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei
tiedä mikä hän on.
»Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan
toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan
enempää esiin--niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua
tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma
onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.
»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla
äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten
minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin
osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni
niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin
toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet
hallussani--vaan minä en voinutkaan...» Hän ratkesi jälleen
nyyhkytyksiin.
Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin
sulettu kammio.
»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja
näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki.
»Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä
karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...»
»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista--tiedäthän
sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan
luonasi!»
»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua
vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut,
sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat
sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa,
kukin omalla tavallaan...»
»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä
rukoilevasti silmiin.
Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:
»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa!
Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja
kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa
ja...»
»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.
»...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_
huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä
kiivaasti irti ja ratketen itkuun.
Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu--se, joka hiipi kuin
kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista
petoselämää he olivat eläneet--luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston
toivottomuus ammotti kaikkialta.
»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja
odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan
voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt
minä ymmärrän syyn--minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»
Hän rupesi ääneensä valittamaan.
Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen--arkaan, kivusta
värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen
omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää.
Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy--nyt sen ymmärsi tuo toinenkin!
Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa
sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.
Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä
lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä
huomasi.
Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa
niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen
tunnetta.
»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä
olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä
hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»
Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset
kulkivat hänen lävitsensä.
Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja
hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.
»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin
hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan
sellainen--niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...»
»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun
omatuntoni--muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»
»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa,
joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella--yhdessä, kuuletko sinä
Olavi: _yhdessä_!»
Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.
»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun
minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä
sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan
ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas
vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun,
minun!--Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»
Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin
että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa
lämpenevän.
»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin.
»Sinä olet minulle kaikki kaikessa--ilman sinua minä hukun. Kunpa minä
vaan tietäisin yhden asian?»
»Minkä...? Sano se, Olavi!»
»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun--siihen että minä
tahdon olla ainoastaan sinun.»
»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme
samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me
voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut--kokonaan ... niinkuin
silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan
sinut--kokonaan ... ja--kuuletko Olavi--silloin minä saan senkin...
sen, jota ilman minä en voi elää...!»
Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se
riippuu. Kirsi ja sammal--me ne kyllä tunnemme!»


28. ELÄMÄN LANKOJA

Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899.
Sinä ainoa!
Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua
että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi
tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle
kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee
aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada
puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan
kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun
luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun
osotteesi.
Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä
tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain.
Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin
joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi,
sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja
hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se
niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken
minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja
lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä
on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö,
mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään
lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen
täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.
Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin
kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi
sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi
ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.
Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina
tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun
täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun
sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä
minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi,
älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi...
Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut
minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on
ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli
kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä
tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin
kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua
pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista
kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit
minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin
että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua
tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit
jälleen hyvä.
Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen
minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä
sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua...
purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja
jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut
Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa
paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni
myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun
veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan
odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen
nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin
sinulle uskollinen kuolemaan saakka.
Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit.
Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja
heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit
horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa
vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu.
Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja
juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire.
Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se
vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa.
Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö
vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä
havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian,
ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun
verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina
sinussa...!
Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut,
ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin
itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä
päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni.
Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää.
Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti
olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi
ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa
sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi
ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin
lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua
silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi
minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.
Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt
taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle
tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani
siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan
olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin
voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut,
jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja
ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen,
vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle
hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö
minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten
minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus
tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun
vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina
niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.
Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se
oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein
kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö
sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä
sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin
sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden
vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni
... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin
kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun
ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me
olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli,
kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka
puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni
ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa...
Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on
nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä,
silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä
ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja
aurinkoni!
Elämänlankasi.
Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä
minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta
minä en pyydä.


29. SALAINEN SINETTI

Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin
ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja
kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan.
Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut
hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja
tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.
Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja
liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon
yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui
valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana
kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin
hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.
Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui
hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta,
joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän
juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän
välisessä metsässä.
Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta.
Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä
olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin
naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle,
myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.
Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa
esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen
yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä
vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.
* * * * *
»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta
palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.
»On oikein!» tyttö vastasi.
»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?»
»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö.
»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?»
»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi
sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt
tuvassa.
Olavi nousi portaita ylös.
Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori,
solakka, vaalea nainen.
»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi
sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.
Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei
kuulunut.
He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.
Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta
--silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.
Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi
vieraan luo.
»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan
estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!»
Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon
huikaisema.
»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti
nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja
kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä
vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.
»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.
»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani
mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään
että olet nykyisin täälläpäin...»
»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte...
_täällä_, näin kaukana...»
»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen,
ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin
toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja
väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin,
vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä
kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...»
»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?»
kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä
sävy.
»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta
hänkin jo...»
Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni
miehenalku.
»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti
ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on
likainen esiliina...»
»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä
päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.
Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.
Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.
»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta,
tietämättä mihin hädissään turvautuisi.
Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin
polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa
katselemaan.
Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä
kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.
»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»
Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka
ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.
»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo
ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille
asiata--äiti tulee pian jälessä!»
Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä
vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän
katseen------
* * * * *
Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.
Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se
todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä
keskellä päivää?
Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan
toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.
Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen
viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla
oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.
Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran
oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata
lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut
sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.
Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he
olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä
toistensa kanssa.
Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.
Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli
suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.
Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä,
koko salaisuuden edessä.
Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka
tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut
siitä koskaan vihiä saavan.
Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:
»Annansilmä--?»
Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti,
niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja
ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa.
Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli
suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön
tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi
ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella
rakastavansa.
Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin
hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.
Olaville hän sanoi ainoastaan:
»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme
... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en
ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista
talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»
Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi
tarkemmin miettimään.
Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:
»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta
minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli
painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun
mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen
kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki,
minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun
lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen
olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin
kauheasti.»
Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:
»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä
ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton,
ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen
yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun
täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä
tietää.»
Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.
»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi
minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran
äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun
rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle
jälleen rauhani ja onneni takaisin...»
Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään
alkoi lientyä ja sulaa.
Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin
kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä
miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin
niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli
tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran
yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata
päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on
niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen
keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä
ikäänkuin poltetaan ihmiseen...
Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina
kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa
olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen
hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:
»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan
paeta...»
Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:
»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät
sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät
kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina
kyllin kokea.»
»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja
lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista,
vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta
puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta
yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin
äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä
entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he
olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.
Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he
vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi