Laulu tulipunaisesta kukasta - 11

mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri
paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin
hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua
tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä
sädelippuja.
Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin
tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen--lippujakin lieskui siellä
täällä.
»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen.
»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.»
Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.
»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta.
»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta
lujempaan.
»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin
koe--jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun
vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin
silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.»
Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki
pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.
»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen
itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä
itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin
toiseenkin puoleen.»
Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä
vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves
tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni
lapsi--niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.
Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä,
sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen
maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran
ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen--hänen
ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.
Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin
kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja
katsahti hämmästyneenä vastaajiin.
Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä
nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien
karskin katsein: »terve tulemastasi!»
»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.
Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään
haastella------.
»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi
Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että...» Ja hän kertoi koko asian
punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.
»Vai niin--onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat
toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.
Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä
vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta
ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla
oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui
yhä enemmän.
»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi
siitä tulla!»
»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän
kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me
teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on
sellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin
kaatuu!»
Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei
ollut kirvestä heiluttanut.
Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen
hirsikaski.
»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki
hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.
»Eipä hullummaltakaan--hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.
Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.
»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.--»Vaan sijansa se sekin saa,
kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»
»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan
montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta--siitä sinä
et ole vielä mitään virkkanut?»
»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti
Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja
kuistin satulakattoineen--aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.
»Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät
taasen puut.
»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan--niin minä olen ajatellut.»
»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa
ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.
»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon
seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi--että vielä löytyy joku,
joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»
»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»
»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi--ihmiset?»
»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko
näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.
»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella
Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon
rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.
Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui.
Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan
hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.
»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?» kysäsivät puut odottaen.
Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä
neljäänkymmeneen--ja hymyili.
»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain
mielin.
»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.
»Näkemään asti!»
Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui
niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat
salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se
täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi
luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.


23. YHTYVIÄ POLKUJA

Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.
Kyllikki!
Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta
vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes
osotettasi--oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja
se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään
Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.
Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti,
en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan
piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun
jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä
olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut
Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko
se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua
kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka
minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?
Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja
kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin
väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin
kotiin--nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet
hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran
sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin
josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!
Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin
tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä
päivältä yhä huutavammaksi--ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa
ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan
toveria _kärsimään ja ponnistelemaan_.
Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina
sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla
ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle
mitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että
tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole
ollut pieni eikä helppo kysymys.
Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin
selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun
kanssani vesille--ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei
näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin
ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen
vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä
koskaan hellittävä--kävi miten kävi.
Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä
mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa,
silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin.
Ja vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua?
En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä
tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se
peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut.
Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni
ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen
kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija.
Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos
se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät!
Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei
merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla
saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo,
joka vie tahtonsa perille.
Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä
kirjettäsi--sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat
muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.
Olavi.
Osotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä.
* * * * *
Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897.
Olavi!
Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut
kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja
vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on
hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään.
Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää
miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja
päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa,
etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut
syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja
päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän
omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut,
tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin
tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua
Sinun kanssasi odottaa.
Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen.
Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni
mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran
yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että
jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy
liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin
Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä
tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia
odottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea
tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan
vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis!
En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli.
Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä
varmasti lopulta perille!
Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella,
neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella!
Sinun
Vedenneitosi.
J.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin
ajatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken,
ennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden
päästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen
yhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken?
Kyllikki.


24 KOSINTA

Olavi astui Moision portaita ylös.
Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin
voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä
tahansa--kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.
Avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen
ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se
toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän
rinnasta, kun ovi avautui.
Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa.
»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.
Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa
ukkospilveä.
»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla
että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.
Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:
»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun
silmieni eteen--onko teillä jotain asiata?»
Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.
»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut
sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi
ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»
»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.
»Niin--mutta älkää kiivastuko!»
»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta
ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin
hohtimet.
Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä,
mikä hänen sisässään alkoi kiehua.
»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka
nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»
Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin
syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.
»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.
Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti
sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:
»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu
askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä
mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä
kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen
nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu,
vaikka se olisi tähtenä taivaalla!»
Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet
nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.
Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon
syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa
siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii!
Hän astui päättävästi ukkoa vastaan.
»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti
eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä--minä ... _minä
kuulun hänelle_!»
Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa
ratkaisevana hetkenä--pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.
»Sinä--?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä _kuulut_
hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä
oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta
kenellekään ihmiselle kuuluvata?»
»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt
ruveta hänen vaimokseen.»
Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:
»Vai olet sinä _päättänyt_--?»
Se sai tytön miltei säpsähtämään.
»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä
toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.»
»Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi,
seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla
minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle--hävetköön se,
joka kehtaa pyytääkkään!»
Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se
olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.
Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin
raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja
itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella,
jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä
ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.
»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!»
helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.
Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs.
»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»
tömähti kuin isomoukari alasimeen.
Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja
Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän
ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas
sen vain pilaisi.
»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo
toinen odottaa.--Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova,
voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä
minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon
tulitkin--ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»
Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret
seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.
»Täytyykö minun _näin_ valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei
rukoilevalla äänellä.
»Täytyy!»
Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin
liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.
»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en
soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi
lankee niinpäin, niin»--hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen
äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta--»niin on tässä aluksi sen
verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.»
Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston
iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville
salaisen kiitoksen.
Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan
tuijottaen--heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.
Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään
korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat
yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha--pusero lepäsi sängyn päälaudalla
ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.
Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.
Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain
käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.
Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka
avautui--hame teki puserolle seuraa.
Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.
Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina,
että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut
äänensä olkapään yli.
Tyttö seisoi yhä paikallaan--kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen
nappi avautui ja...
»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta.
Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.
»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä
sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen,
»vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!--Ja sinä!
Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin
ottaakkin--hävytön!»
Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä
hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.
»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy
istumaan!»
Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut
alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja
juoksi kiireisesti kamariin.
Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän
vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan
ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.
Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään
vanhan miehen niin masentuneena.
Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna--tuli
ja hiipi hiljalleen kaapin luo.
Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte
katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.
Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen
kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei
juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.
»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän,
»niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun
suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan,
mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.»
»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä
sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.»
Seurasi taasen hetkisen äänettömyys.
»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi
yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin
tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko
vielä naituasikin maailmaa kiertää?»
»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan
paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi.
»Hm, vai niin.--Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi
tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti
tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo
vanhaksi.»
Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän
suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi
kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä
voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja
itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin,
mutta en minä voinut siihen ruveta.»
»Talo...?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein
olet kotoisin?»
»Hirvijoen Kylänpäästä--jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.
»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä,
kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä...?» kysyi hän vetäen
pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.
»Koskelasta.»
»Koskelasta! Isosta-Koskelastako--?»
»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi.
Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:
»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa
meillä kävit?--Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»
»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat,
»etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä
koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»
»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä
kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.»
Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.
»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös.
»Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan
ulos--en minä siellä monta minuuttia viivy.»
Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu
myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu
huomenkelloja.
Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka
nousi häntä vastaan--riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen
kaulansa ympäri:
»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!»
»Ja minä--millainen sinä oikein olet...!»


25. KATKENNUT KIELI

Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli
metsissä--ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.
Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta
tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin
rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.
Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot
keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin
eteen johtavan pihatien molemmin puolin--keinuivat pitkissä köysissä,
niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli
järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan.
Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa
himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.
Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion
ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella
äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä
ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden
tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan
elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.
Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden
ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.
Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu--ja yhä tanssittiin puoliyön jo
lähetessä.
Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen--ei oltu ennen nähty
niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä
jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa
sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi
jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja
morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja
puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata--kaikki kävi
niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.
Sulhanen oli onnellinen--kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian
oli onnellinen--kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen
perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi
tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta
lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon
seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki,
kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat
kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse
häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä
kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä
istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.
Taas huudettiin sulhasta ja morsianta--satuparia, miehekkyyden ja
uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt
näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja
hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias
sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.
Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti
kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa.
Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla
someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä
katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä
puhtaanvalkealta pohjalta.
Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin
virvokkeita saamaan--naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen