Laulu tulipunaisesta kukasta - 09

äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan
väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet
kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»
Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:
»Minähän ymmärrän--mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä
luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei
hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän,
melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä
asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että
teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset,
pettymyskin on suurempi.»
»Teettekö te meistä pilaa--tahdotteko te tahallanne minua piinata?»
»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin
ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin
pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia!
Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän
haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle
koko hänen olemuksensa väreilee?»
»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta
ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.»
»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa,
jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka,
kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet--ihanteita
kaikki tyyni!»
Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki
nuoren rouvan läpi.
»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun
tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte
ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei
olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa
myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää
kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.»
Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi
päässyt siihen, mitä oli tähdännyt.
Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.
»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös.
»Aivan varmaan--miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi
ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja
loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen
voitonvarmuus.
Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos.
Tuo mies ahdisti ja veti häntä--miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen
olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva
äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.
»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän
hermostuneesti, kääntyen ympäri.
»Minä tarkotan--uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen
hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että
rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten
keksimistä siteistä!»
»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva
tulistuneena.
»Miksen minä uskaltaisi--pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa.
Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja
samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka
'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla
varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty--ompelijattaren armosta. Ja
hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa--koulujen
armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin
navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea
koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia
kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa--ja sitä hän on
luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.»
Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja
sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.
»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi
nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen
kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan
läheltä kuuntelee.
»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista
ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne
eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette,
vaan...»
Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.
»Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle
sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan
paloivat tummanpunaiset täplät.
»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon
vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen
perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat--miehen perään, joka ei
lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa
niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta
sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa
kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.»
»Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva
hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä
vaunusta ulos.
»Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja
kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret------.
------»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin
te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?--Minä sanoisin teitä
_sabinittariksi_!»
»Sabinittariksi--?»
»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan
oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä
tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten
ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin
hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä
etteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja
jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman
vallotti.--Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?»
»En minä tiedä--en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta»,
vastasi nuori rouva hämmentyneenä.
Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina
lepattivat.
Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä
maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi
seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla
viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.
Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.
Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.
Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan--kaksi suurta sinistä silmää
katsoi häneen avuttomina.
»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen
toiseenkin käteensä.
Tuskainen, tukehtunut huokaus--nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi
kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen
käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.
Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät
rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen
syleilyyn.
Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa
pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti
ja painui itse lysähtäen penkille.
»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia
roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään
tahtoisitte olla mikään sabinitar!»
Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui
jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.
»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla.
»Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme
uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on
himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei
pisaraakaan!»
»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te
tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...»
»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin
että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»
»Te--? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena.
»Silmistänne--ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te
ette rakasta lapsiannekaan!»
»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva.
»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä
muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se
sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä
hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne
ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte
'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen
fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä
ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo
etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin
tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei
ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!»
Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut
pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.
»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori
mies, »mutta siihen sekaantui muutakin--minun omaa kurjuuttani. Minun
veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun
suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä
arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin
ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et
ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn
puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki
muutkin!--Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!»
»_Minäkö_ halveksisin--? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te
kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.»
»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi
kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni
puhua--sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt
mullassa.»
»Rehellinen te olette ja suora--siitä minä teitä kunnioitan», vastasi
nuori rouva rauhallisempana.
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:
»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni
mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut
kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi
ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt--meitä on satoja, jotka
elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun
kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä
joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te
... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa
ettei 'ihannetta' olekkaan?»
»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla
ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he
ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät
huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän
eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet
minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa
sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte
roomalaisianne.»
»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.
»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi
luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan
polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»
Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina------.
------»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on
kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä
sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua--toinen onneton toista onnetonta.»
»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken
tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen
kimallus--hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi
kyyneliään pidättää.
»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui
nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta
väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse
tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii
se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja
mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät
meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus!
mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja
meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.--Minä
olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»
»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»
»On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te,
rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella--tosin valheparatiisissa,
jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin
parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me
muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä
täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta
hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa
kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu--ja siihen teillä tuskin
on kylläksi kylmä sydän.»
»Ettekö voi muuta sanoa--ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori
rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.
»En--tai ehkä sentään--ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette
sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään
kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat
ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea--tästä vanhasta ei ole
muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia,
jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä
pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille
rakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!»
Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.
»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi--te
silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme.
Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin
muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan
huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.
Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä
asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään--kuuma virta
himmensi hänen silmänsä.
»Mikä hän oli...?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti
penkille.
»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.--»Tai
ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen
nähnyt...»


19. MALJA POHJAAN!

»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen
yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.
»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja
minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen
minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen
humalluttavia pohjasakkoja--minä, niinkuin muutkin!»
»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän
kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten
tuntea--juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»
»Malja pohjaan, ja naura elämälle--ei sekään sinua itke!»
Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille
kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät,
puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat
sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.
Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei
liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset
valmistautuneet iltakirkkoon--hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut
arkitamineissa työhön.
Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin
osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan
kuristaa ja jyskyttää.
Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten
ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.
Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana,
tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän
kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.
Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita--luukku
lennähtää auki.
»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'?
Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää
paukahtaen kiinni.
Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua
tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle--kaikkiin koko
katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.
Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi
pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää--hän
rientää miltei juosten keskikaupungille.
Siellä hänet tapaa uudelleen raivo--loukatun ylpeyden ja uhman raivo:
'olenko minä karjapoika?'
Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?»
»Ei!»--Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!
Rivin päästä hän sen vihdoin löysi--lihavan, punaisen naaman ja
hätäräiset, vilkkuvat silmät.
»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»--kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria
tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä--niinkö?»
»Niin.»
»Herra on hyvä ja istuu!»
Katu jyrisee.--Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.
Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee.
Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea.
»Flickorna ä' int' hemma nu!»--luukku sulkeutuu.
»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä
pian!» huutaa Olavi.
»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty...» Ajuri
kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle.
Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan.
Taasen koputusta ... sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja
ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti.
»Selvä--ja nuori--eikä rahasta puutetta», selittää basso.
Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen
ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois--silloin ovi
raottautuu.
»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin----
»Iltaa--stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu
tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.
Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa
vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.
»Istukaa!--Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti...
rukkaset antoi, vai?»
»Niin--miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein
mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän
tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja
valehdella--muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.
»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän
tulee siellä ikävä ... ja siellä teidän onkin melkein aina
ikävä.--Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien.
»Nättipä tietenkin--melkein yhtä nätti kuin te...»
»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?»
»Ei ei, ei sinnepäinkään!»
»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta--ja saitte
rukkaset?»
»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin--nipistin ja
taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.»
»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat
raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma
vielä hautaankin viedä.»
He nauroivat molemmat--toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa
'maassa maan tavalla' -naurua.
»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä--madeiraa--portteria? Minä juon
mieluimmin sherryä.»
»Kaikkia!» huudahti Olavi.
»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi.
»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että
huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes
puhua.
Pullot tulivat, pullot ja lasit.
»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan.
He joivat--Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja
levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut
sherryn aaltoihin.
»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'...?» nauroi tyttö silmää
iskien.
»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.
»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti.
»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat.
»Onkos teillä paperossia mukana?»
Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin,
kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen
savukiehkuroita ilmaan.
»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen
hospitaali--kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te
tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette
täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?»
»Kyllä kai...»
»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte
aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me
olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia!
Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva--ylhäinen, ylpeä
kuin viirikukko, ja ukko----
»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen
huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.
»Hauskempaa? Kippis!--Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos
minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?»
»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.»
»Vai rivoa--fint ska' de' vara!
Sohva, sohva, sänky sekä sohva
Eikös meill' ole mööpeleitä,
sänky sekä sohva?
Hva' sa'? Kelpaaks?»
»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento
viehätti.
»Täkki, täkki, tyyny sekä täkki!
Höyhentyyny ja silkkitäkki,
tyynyllä tyttö nätti!»
Olavin täytyi pakostakin nauraa.
Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit
kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.
»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua,
kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»
Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan
nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen.
»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan
selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin
tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.
Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat
tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla
somistettu ohut viitta ainoana verhona.
»Oh!» pääsi Olavilta.
»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan
Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja
kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa
silmissään.
Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja
enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka
hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia
silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä
iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti
hänen kasvojaan vasten.
»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti
madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.
»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»
»Juomaan!»
Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.
»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki
sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette
ensimäinen sellainen--maljanne!»
Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.
Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli
sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta.
Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti,
että se hehkui pitkänä tulipuikkona----
Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen
hellällä äänellä:
»Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en
vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai
eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin
voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen
elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...»
Olavin läpi kulki inhon puistatus.
»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»
Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:
»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.
Juodaan pois!»
»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda
täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja
illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan
voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen
minä olen!»
Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan,
nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.
Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja
hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä
katsellessaan.
»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö
nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy
lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi,
joi, joi...»
Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.
Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt
mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin
kitalakeen tarttunut.
Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että
lasit ja pullot tarjottimella helisivät.
»Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!»
Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella
ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.
»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä
huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun
toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta
opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko,
taikka minä tulen mustasukkaiseksi...»
»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi
nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.
»Täältähän se kullanmuru tulee!»
Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi
siihen hymyillen.
Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut
suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.
»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.
»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.
»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki
kättä--ei, pussatkaa!»
Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.
Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan,