Laulu tulipunaisesta kukasta - 15

hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me
vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan,
nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä
olen varma--siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala,
näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene
tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se
tuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen
voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut
yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä
eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä,
teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua
yksin--ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä
niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle,
ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka
räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi.
Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän
voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo
muutamia nähnyt--minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun
luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota
ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.--Anna anteeksi
että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun
kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.
On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun
kamariasi--_teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta
kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle...
korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa.
Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani.
Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo
lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi
tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi
_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!
Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.--Ja sitte huonoja, perin
huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme--nyt kun
kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä.
Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä--
Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä
nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain
juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia
vasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä
isken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei
heitä nyt enää monta olekkaan--huomenna on taas kokous.
Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan
tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen
minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!
Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä
suojelkoot!
Se joka odottaa.
Kirjota pian--heti!
* * * * *
Syyskuun 8 p:nä 1900.
Sinä!
Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen
sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi
kyllin rakastaa.
Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme
ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on
jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme
yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei
ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_,
sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja
sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi
ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa
virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä
häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden
kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi
Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi
ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi
toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään
salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on!
Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta
asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee
sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä
olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi,
Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen
tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja
kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on
sellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit
hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa.
Että siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee
sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen
veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat!
Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille
kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se
jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli
eikä mitään koreaksi maalattua mattoa!
Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa
sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä
vaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei
hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme!
Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei
tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä
odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin
koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut
laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä.
Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät
suollesi yksin!
Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät
terveiset ... tiedän että kirjotat meille pian.
Se joka äidin-nimeä odottaa.
* * * * *
Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p.
Isä!
Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna
kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen
suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko
komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa.
Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän
kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi.
Suomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa
lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani!
Onnellinen äiti.


33. KOTIINTULO

Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille
ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille--
muuten sää oli viileä.
Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä,
voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle
hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen
palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen
kylään--hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin.
Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan
katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:
»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!»
Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta
riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia
männynpilkkeitä.
Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen
takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua
edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.
»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?
No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää...»
Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:
»Se _on_ hyvää--se on varma!»
Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen
hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:
»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla...»
Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen
liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi
varatun tarjottimen pöydälle:
»Hyvältä näyttää!»
Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon:
»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä...
Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No,
Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...»
Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi
sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei
tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon
tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla.
»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen
minuutin päästä he ovat täällä!»
Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan
takkavalkean.
»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä
kirkkain silmin ja lämpimin sylin!»
Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori
kuuden solakan jalan päällä--hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta
taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet
riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite
hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea
tyyny.
»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen
ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä
hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.»
Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen
levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän
tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle
tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä
vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden.
Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin.
Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut
pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta
lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen--ja
sitä, mitä hän sylissään piti.
Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin
portaita alas.
»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten.
»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän
silmäparin alta.
»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä
kohti.
Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.
Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.
»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla
uudelleen, en käske nyt edes sisään ... tässä kiireessä», puheli Olavi
hätäisesti.
Mies hymyili, Kyllikki hymyili.
Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo
rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja
raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan
pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta
silmää.
Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi
puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti
kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.
Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.
Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä
ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode,
josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova
tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä--hän näki ne kaikki yhdellä
silmäyksellä.
Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.
»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.
»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.
Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen
pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua
tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi
syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin,
älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja,
hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän
ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti
otsalle.
Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava
tarkastajaansa.
Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla
ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?»
Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja
sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen--ei hän sellaista
ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo
naurat! Sillälailla, sillälailla!»
Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten
heitä molempia hymyillen katselemaan.
»Entäs ne kädet ... suomiehen kädet...? Puhuikohan se äiti
totta?--Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli
riemuiten pieniä kätösiä.
»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on...? Äiti on varmaan
säästänyt sen ilon isälle...»
Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:
»Isä leikkaa, isä leikkaa!»
Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:
»Älä pelkää ... hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin
kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon
tuostakin pieniä sormia.
Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin
hymyili.
»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika--sellainen poika, Kyllikki!»
huudahti hän kääntyen ympäri.
»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot...? Millainen hupsu
minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki!
Tuhannesti tervetuloa!»
Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!
Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta ... äiti!»
»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta
katseillaan hyväillen.
Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen
katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä.
»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän
olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä...»
Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle.
»Oletko _sinä_ keittänyt kahvia--?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin
silmin.
»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa
keittää.--Tule, Kyllikki!»
He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat--sanaa sanomatta, ainoastaan
toisiaan katsellen.
Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti.
»Mikä pojua vaivaa--ikäväkö tuli...?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti
pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä
ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä.
Poika rupesi hymyilemään.
Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi
kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä
tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen
ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen
tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa
saakka--niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi,
että lapsi alkoi täristä hänen sylissään--saamatta sanaa sanotuksi
ojensi hän sen takaisin Kyllikille.
Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti
peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat
valkoisella päänalusella.
»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni
elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat
istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo
mahdolliseksi.»
»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä
luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa
voimakkaammat kuin kosto.»
Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?
Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella
päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava,
miltei synkkä ilme.
»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko
minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?»
Olavi ei vastannut heti.
»Ei, älä sanokkaan--kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt
ajattelisimme. Ja ... onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat
kokeneet yhtä ja toista--ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän
jälkiämme...»
»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi.
Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden
pientä valkoista vuodetta.
»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut--kuinka
suloinen hän on!»
Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa--kaikkialla,
jokainoassa loukossa.
»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja
nousten seisoalleen.
Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi
avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta,
joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.
Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen--riemuitsevat silmät
kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.
Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään
näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.
»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen
Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin
kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?»
»Olet, olet--se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!»
»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme----
He olivat saapuneet peräikkunan luo.
----Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos.
Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana
heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden
tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää--toiset juoksuttivat ojaa
jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää
valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi
punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä
välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja
kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla.
»Oo...!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!»
Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa
hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen
katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet,
huokailleet ja toivoneet.
»_Nyt_ se on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin
voimakkaasti rintaansa vasten.