Laulu tulipunaisesta kukasta - 05

»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.
»En minä sentään kehtaakkaan.»
»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran
minulle jotain, kerrothan?»
Tyttö loi katseensa alas.
»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina
katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin
tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta
myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!»
»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole
koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin
toisiamme...»
* * * * *
Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina
vierivät.
Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.
»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen
itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää,
sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan
rakastetulleen antautumaan?»
»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?»
»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes
kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni
valmis kaikki uhraamaan.»
»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas
selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.
Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä,
sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.
»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa
syvyyttä!»
»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista
tyttöä?»
»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»
»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?»
Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät
pilvet.
Kummat ourut koskina kuohuivat.
»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka
palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä
epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»
»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.
Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.
Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen
miltei katui kysymystään.
»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani
epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi
tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.
»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit,
kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän
onnemme on kahdenkertainen.»
Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin
sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton
koetus.
»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö,
»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta
minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän
väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian
lähdet?»
He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain
vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat
tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.
Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.
Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena,
hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi,
kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.
»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.
»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät
nuorukaisen poskea vasten.
Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja
avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa
löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että
hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön
itseensä ja yhdytti hänen huulensa.
Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se
toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta
huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.
Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja
kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.
»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua
rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.
Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä
yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.
»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi
äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan
minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä
tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole
vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja
syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina
päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku,
jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo
sukkaa.»
»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja
ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen
mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.
»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin
mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...»
»Joka on...?»
»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää
salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi
asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?»
»Ei, ei usein.»
»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein
kahdenkesken--niinkö?»
»Niin, niin...»
Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi
tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy
vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.
»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten
taasen hänen mielensä pahottaneensa.
Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain
kaukaiseen etäisyyteen.
»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.
»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen
väräjävällä äänellä.
»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».
»Juuri nyt.»
»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.
Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.
»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono
kun pyysinkään...»
Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä,
hetki hetkeltä kasvava liikutus.
»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän
kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.


10. KOSKENLASKIJA

Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin
kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.
Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina
ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin
vaahtopäinen Kohiseva itse.
Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin
komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes
muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.
Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä,
eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.
Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat
tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset
loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä
tukeista puhdistelivat.
Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.
Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia
kastellen.
Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.
Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.
»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo
puhuttu--se ylpeä!»
Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään
etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti
tyttömäisen itsetietoisesti koholle.
»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään
askeleitaan.
»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli
neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole
aivan tavallinen!»
Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.
»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään.
»Jospa saat nenällesi!»
»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen.
Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.
»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö
uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan
koettakoonpas!»
»Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti
nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta
päättävästi ohitse.
»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään.
»Sepä joltakin näytti!»
Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä
loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.
Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen
pysähtyi.
»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin
kohteliaasti.
»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran,
että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.
Äänettömyys.
»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.
Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun
vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin.
»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen
valmis, odotan vain jatkoa.
»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta
metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»
Tyttö suoristausi:
»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos
lieneekin tapa sellainen muualla!»
»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja
tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä
tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi
kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön
ensi iskun häikäilemättömyys.
»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi.
»Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla.
Hyvästi!»
Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista
hän ei sentään ollut odottanut!
Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä,
hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.
»Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi
tyttöä terävin silmin.
»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.
»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä,
että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus
huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa
se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää,
se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»
»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi
nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen
toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista
uskaltaa kuka kulkija tahansa.»
He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.
»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»
»Hyvästi!» kuului puutarhasta.
Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.
»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat»,
puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.
* * * * *
Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta
väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin
liikehti sankkoja parvia.
Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous.
»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar
torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»
»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut
vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta
takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka
tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja
ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän
auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.
»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On
tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet.
Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että
veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön
maksettavaksi, jonka mies hävii.»
Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin
kummana pidettiin Kohisevan laskemista.
Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.
»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»
»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.
»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»
»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.
»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan
usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»
»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»
»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.
»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»
»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!»
»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»
»Se!»
»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»
»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä
päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä
sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»
»Jo on uuspeili!»
»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos
joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»
»Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin
kuuluva tokasee.
»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»
Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja
polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee.
Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet
housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä
karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista,
noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret
ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.
»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä»,
sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti
paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt,
ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»
»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä
tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu
laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»
»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan
tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä
kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä
vetoa lyöneet.»
»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.
Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.
»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille
kätensä.
»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei
kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet
senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!»
Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain,
kumpikin sakkinsa ympäröimänä.
»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla,
kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla
on tulipunainen takki.
»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi
laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen
uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»
Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä
odottavat.
»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän
vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään
uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi
peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen
kuulee jokainen sillalla seisova.
Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.
»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.
»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo
punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.
»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken
varalta!» sanoo Moisio päälliköille.
»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri
kaivanne onkimiehiä...?»
»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka
tapauksessa.»
Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.
Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli
kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa
ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti
tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa
vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin
jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi
päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa,
vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään,
kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku,
tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot
syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen
»Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen
hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.
Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä,
elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä
tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan
tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.
Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle,
jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä
eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.
Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.
Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään
poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.
»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien
selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.
»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet
karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.
Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.
Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään,
purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.
Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla
laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.
Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen,
lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.
Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.
»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt
hyvää, kyllä se tietää!»
»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää
pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään,
»sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee.
»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta.
Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee
ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta
taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää»
holottaa.
»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen
sillalla huudahtaa.
»Ei ole nähty! Jo on, jo on!»
»Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla
vakava ääni.
»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen
huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee.
Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.
Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta
laskumies seisoo terhakkana.
Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen
poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää.
Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan
syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento
huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään
seisoo.
Syvä hengähdys sillalla.
»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa
tanssiaskelta.
»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan.
Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?
Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja
odotus kasvojen jänteitä pingottaa.
Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen
takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen
kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi
kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin
kiitää.
»Se ei ollut enää leikkiä!»
»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!»
Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.
Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!»
kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.
Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat
nousevat.
Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita
uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.
Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa
Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä
rantaa ylöspäin rientää.
»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!»
sähähtää hammasten välitse.
»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa.
»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki
lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy
vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.
»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua
sanaa sillalta.
Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla.
Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen
salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen
huojuukin.
»Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!»
»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin
tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee.
Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.
Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon.
Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi
kahtena--sininen paita kuohuihin katoo.
»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle.
Sininen paita kuohuista vilkkaa.
»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!»
»Miehet hoi, varallanne!»
»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?»
»Ei, ei, keskemmältä se menee!»
Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui
torjuen vahtimiehille nyrkkiä.
Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen
väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.
Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma
tuumalta sininen paita nousee.
Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.
»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki
viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.
Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen
takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen
takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi.
»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo
Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»
»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa
nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä
helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.
Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen
kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja
silmäänpistävän syvällä uivan.
»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»
»Erilainen taitaa ajajakin olla!»
Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan
koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja
yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin
huomattavasti kuin tervehdykseksi.
»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin
kauniisti heille hyvästi heitti.
Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät.
Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija
niinkuin permannolla.
»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!»
Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa
keinuelee.
»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?»
Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää
tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.
Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran
takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo
kuin permannolla.
»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista
nähty!»
Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky
sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.
»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen
sorina.
Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii
kuin vietereillä.
Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät
syvään--päät sillalla kurottuvat.
Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin.
Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita
taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo.
»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!»
»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?»
Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.
Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo
ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee
temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen
selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään
kallionrintaan piirtää.
»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan
hurrata.
Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa
lähenee.
»Nyt se on jo viimeinen!»
»Mutta pahin!»
Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa
vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän...