Laulu tulipunaisesta kukasta - 07

»Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa
eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään
tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»
»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan
piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a,
kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»
»Oikeinkos te sen itse näitte?»
»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut
niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä
sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»
Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.
»Olikos se sen sulhanen?»
»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä
silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun
ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja
ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se
katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs
ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»
»Entäs sitte? Entäs sitte?»
»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä
sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se
neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää
olekkaan...»
Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut
pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.
»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas
kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä
ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun
kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa,
ja istui ihan samalla paikalla.»
»Mitäs se oikein teki?»
»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»
»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän
olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»
»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!»
Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin
huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain
kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava
runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa.
»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin
Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen
lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen
tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee
minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.
»No...?»
»No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi
ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan
lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja
se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri
ja jään katselemaan hänen jälkeensä.
»Olikos se nuori?»
»Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja
katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen
minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja
kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan.
»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana
tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'
Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.
'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.
'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu
rannalla.
Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse
pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.
Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi
pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään
kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis!
Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin
valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa
tällaisilla jätkänkourilla.»
Kukaan ei virka hetkiseen mitään.
»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.
»Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»
»Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?»
»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen
herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.»
Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi
syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti
huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.
»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.
»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi,
ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän
niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»
»Sano herrastyttöväen rattaat--ei ne talonpojan tytöt sillälailla
hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se
rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi
pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa
käymään, niin käypi vaikka takaperin.»
Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa
hihittivät.
»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen
mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan
maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä
pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin
tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan
muistellut.»
Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.
»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies,
kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä
niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä
asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy
mihin vellikuppiin tahansa.»
Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli
miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa
tutkivasti silmiin--joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia
osottaen häntä sormellaan.
»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti
nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään
tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi
rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole
voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.»
Ukko vaikeni.
»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi
se, joka äsken sormellaan viittoili.
Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että
suuri lippa varjosti kasvot kokonaan--näkyi ainoastaan kuinka
harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu
messinkihelainen väärävarsi tärisi.
Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka
keskustelua.
»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa»,
sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.
Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana
runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean
häiveen--kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.
»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee.
Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat
hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli--sehän puhuu samalla
väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'
»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja
astuu rantaanpäin.
Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja
rientävät jälessä.


14. TUOMENKUKKA

»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä
tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö,
Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»
»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!»
»Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä
ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen
johtaa.»
»Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä
sen nyt sanoit?»
»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me
kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja
me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä
viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti
sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme
kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»
»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi
tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun
sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»
»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä
päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa
kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun!
Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan
ole niinkuin sinä.»
»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla
sellainen!»
»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta.
Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin
syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun
tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta
sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi--? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka,
kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä
silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja
heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen
katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi
sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan
meidänkin käteemme.
»Niinkö se onkin...?»
»Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on
nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas
on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän
pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet
kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja
kiehtoo!»
»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»
»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava
oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei
mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan
sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»
»Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä
äänellä.
»Mitä, mitä sitte?»
Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja
upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento
ruumis värisi.
»Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»
Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä...
kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»
»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»
»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää?
Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun
kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...»
Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen
yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä
pistänyt tulisena kipinänä.
»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.
»Sehän on aivan järjetöntä!»
»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua
rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini,
ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»
»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»
»Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»
»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen
häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»
»Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä,
jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»
Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:
»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat
suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä
tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja
muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»
»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai
itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain
kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»
»En, en haudassakaan!»
»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta
joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani
onnellinen?»
»Ei!»
»Onko se sitte minulle välttämätön?»
»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna
minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä
kuin saada vaan sinua rakastaa.»
»Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!»
»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta
saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja
siunata sinua...»
Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:
»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan
koskaan kuollut onnesta?»
»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?»
»Vaan jos on _oikein_ onnellinen?»
»En minä sittenkään luule.»
»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein _tahtoo_?»
Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.
»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan
ole niinkuin sinä!--Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään
muuta tahtoisi.»
»Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?»
»Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan
hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...»


15. SISAR-MAIJU

Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka
kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen
kalvakoihin kasvoihinsa.
»Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.
»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä
minä sen hyvin tunsin.»
»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut
hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...»
»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»
»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni.
Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista
tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja
Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun
hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen
suojakseen levitettyinä.»
»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi
iltahämy vakavasti.
»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten
välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi
kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan
saa viedä Olavia, ei vaikka!»
»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja
äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän
se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»
»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine
keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään
ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas,
ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee
suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä,
ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen
terve poika.»
»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei
sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»
»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin
heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan
minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja
naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa
väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä
korvalehdestä tai tukasta...»
»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!»
»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen
peto olin...»
»Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»
»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti
istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi
sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»
Nuori mies vaipui mietteisiinsä------.
»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin
viekotellakseen häntä jatkamaan.
»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien
mailla!»
»Kuka tietää--ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se
nyt on.»
»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun
luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä
olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä
näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja
solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme
pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi
päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät,
niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset,
joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi
hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että
niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...»
»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt
olisi!--Entäs sitte?»
»Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei
yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi
kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin
talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään
että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi
kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti
silmiini:
'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'
Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin:
'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!
Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...'
'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän
munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi
tupruaa--ja tämä se on raitista..!'
Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni
aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin
minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta
tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...'
Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän
hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.
»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki
muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.
Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.
»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee
silmässä...?»
»Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua
noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä:
'Olavi, sinusta kerrotaan...'
'Mitä minusta kerrotaan--?'
Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:
'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit
tyttöjen sydämillä--onko se totta?'
Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.
'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!'
Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.
'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo
minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä
tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt
olemme.'
'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin,
ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin
veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'
'Kyllä minä joskus voinkin.'
'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö
sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'
'En!'
'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä
voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei
koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä
olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'
'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!'
sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin
helmaan.
'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla
nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on
puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän
silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin,
sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...'
'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen
sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina
kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'
'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen
molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran
perästä------»
»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.--
»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes
tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit
aivan toinen mies.»
Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.
»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on
sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni
ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun
mittauslistasi osaan kirjottaa?'
Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin
silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin
Sisar-Maiju!
Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni
kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja
niin vierähtää hetki toisensa perään.
Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että
sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja
oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi,
eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma
konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.
Minun täytyy pakostakin nauraa:
'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'
Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten
minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.
'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä
on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'
'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä
kestää...'
'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta
kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan
haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa
raataneet.'
Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.
'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän
että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on
kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'
'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.
'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö,
millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää
ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri
niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot
kuivata ja raivata?'
'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'
'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri
yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta
sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!'
'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada
sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'
... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin
sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa
heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja
me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse
käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän
lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»
»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden
tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko
selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!»


16. ELÄMÄNLANKA

»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja
ihmeellisen laulun.
»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni
säestäisin.
»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta,
jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun
tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin
elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»
»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja
soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle
vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa
lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»
»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä,
Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että
kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»
»Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi
silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut
muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?»
Nuori mies oli hetken vaiti.
»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä.
»Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa
minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus
muitakin rakastanut?»
»Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen
polviaan. »En minä itseäni ajatellut...»
»Vaan...?»
He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.
»Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»
Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:
»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin
arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen,
joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»
»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä
tarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista
antaa kuin kerran?»
Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi
äänetönnä eteensä tuijottamaan.
»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.
»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin