Lähimmäisiäni - 08

-- Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa
kerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos
samaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat
ne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat
aliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille.
Mutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin
karjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti
laukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi...
huomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.
No niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena
riennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja
kaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi
vallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.
Ryhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja
poliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään
ulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo
ajoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia
kuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä.
Niistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman
että päästiin selville, mistä kuulia satoi.
Olipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle
pienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten
lymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.
Jopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä
kiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita.
Kuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa
kintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne
kunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs
tuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin,
laukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen
vierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa.
Mutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja
näytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.
Tämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi
Paski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes -- mutta
kertokoon hän itse.
-- Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä
kun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan
mielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin
ole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa
jo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan
sattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain
pölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin
aikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin
pyssyn poskelleni ja tähtäsin.
"Tähtäsin!" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta
tarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä
liikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin
tulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin --
-- Kyllä se heti putosi.
Ilman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli
vain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli
sattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut -- ja saalis oli
pudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.
Se oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen
jälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut
Suomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin
kansalaisiaan.
-- Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, -- sanoi hän. -- Jollei se
järjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole
ollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja
onpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa... äitimuoriakin
katsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.


SUNTIO AAHOLMA JÄRKYTTÄÄ AURINGON ARVOVALTAA

Omituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä
kulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski
kuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä
erään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin
rautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa
suorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo
hetkeksi himmentynyt.
Kas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:
Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä
jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä
nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan
tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja
haahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka
rintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut,
joiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä -- seikka, jota haahmo
käyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti
erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli
unilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on
vääntynyt muotoon Aaholma.
Suku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen
alkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät
etääntymään. Pappi -- lukkari -- unilukkari -- talonpoika. Niitä
porrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo
omalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle.
Vielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä,
kunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen -- Haahmosta
lukien -- mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja
höystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan
puhkeamaan.
Haahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon
tapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä
hän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän
elämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä,
kuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli
syrjässä seisovillekin vilu.
Hän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana.
Esimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai
hartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan
korkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin
esille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin,
ja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa
kireällä äänellä virren: "Jo heräjä, ristikunta, synnistä."
Tai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin
hän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä
saattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen
haavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon,
ja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut
vehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen
alkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo
nukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan
ikäänkuin vahingossa -- sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu
nukkuvain herätteleminen -- antaa unen raukaisemalle, eikö se
selvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle
yhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?
Mutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on
täynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja
käsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja
muutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän
lähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen
lukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja
jamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä,
lähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa
pitkää katekismusta.
-- Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?
Poika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä
tosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion
luetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen
alusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin
kuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen
poloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä,
seuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään
tasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen
koukistuu peukaloa vasten -- ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle
otsaansa muikean luunapin.
Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet,
jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta
suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla
merkityiksi.
Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka
järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio
silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi
arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä
auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan
kiertolaisena.
Tapaus oli seuraava.
Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia.
Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja,
joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta.
Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja
täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä
vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä
täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman
päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.
Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan,
jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa
mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni
kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla
ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen
auringon kanssa.
Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni,
rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän
puukellon aikaa.
-- Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, -- iimotin lopuksi
vertailuni.
Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina
puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja
kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.
-- Mitä se poika sanoo?
En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.
-- Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.
-- Häh, viisikö minuuttia jälessä? -- ja suntio nousi tuoliltaan.
-- Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni
auringon kanssa yhteen, -- sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen
luunappia otsaani.
Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon,
avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan
kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta
häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan
yskimiseen.
-- Auringonko kanssa yhdessä? -- kysyi hän ja alkoi tarkastaa
sisusvärkkejä.
-- Niin se päiväläis-Pekka sanoi.
Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti
pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.
Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle
takaisin.
-- Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla
väärässä.
Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin
silmäni.
-- Naks!
Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja
äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.
-- Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? -- arveli toinen tovereistani.
-- Niinhän se suntio sanoi, -- vastasi toinen. -- Ja kyllä sen kellot
kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.
Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut
järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty
valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan
halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja
kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi
kulkuriksi.
Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin
entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että
auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla
yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.


VAPAUTTAVA VERTAUS

Vaikka tämä kertomus alkaakin pienellä kuvauksella kansanedustaja y.m.
y.m. Kalle Huikarista, niin tahdon heti alussa huomauttaa, että hän
esiintyy tässä vain sivuhenkilönä, mutta että yksinomainen tarkotus
tässä on keihästää yhteiseen vartaaseen eräs jykevä lähimmäiseni, joka
kotipitäjässään tunnetaan nimellä Haitta-Matti. Olkoon sivumennen jo
tässä sanottu, että tuota hänen liikanimeään ei pidä mitenkään väärin
ymmärtää, sillä se on muodostunut hänen Haittala-nimisestä talostaan.
Siis alamme kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista. Tulin hänet
tavallaan tuntemaan jo lapsuuteni aikana. Siihen aikaan kuului hän
vielä puodissa-istujain luokkaan ja minä näin hänet joka kerta, kun
kävin kauppapuodissa vanhempaini asioilla. Ja minä tunsin silloin
kaihtavaa pelkoa häntä samoinkuin muitakin puodissa-istujia kohtaan,
sillä niillä oli tavallisesti häijy kieli, jonka arvosteluilta
ohikulkijat eivät säästyneet. Puodissa-istujia on kaikkialla
maaseudulla, missä on kauppapuotejakin. Että mitäkö tehtävää niillä on?
Ei muuta kuin aamusta iltaan istuskella köysikerällä, ryynilaatikolla
tai kalanelikon nenässä, imeä silmät puoliummessa sikarinpätkää, pohtia
päivän tapahtumia ja lausua arvosteluja niistä lähimmäisistään, joilla
ei ole aikaa muuta kuin seisovilta jaloin asiansa puodissa toimittaa.
Tähän ihmisluokkaan kuului siis Kalle Huikari yhteiskunnallisen
suuruutensa esikautena ja siinä piirissä sai hän kouluutuksensa tulevaa
elämäntehtäväänsä varten. Aamuisin lähti hän aina kauppapuodista
hakemaan sanomalehteään, mutta kun siellä sattui aina olemaan vapaana
mukava istumapaikka köysikerällä tai kalanelikon kannella, asettui hän
siihen sanomalehteään lukemaan. Sitten seurasi tietysti keskustelua
lehden sisältämien asiain johdosta, ja kun ne oli loppuun pohdittu,
ilmestyi aina jotakin uutta puheen aihetta. Niin kului päivä
huomaamatta iltahämäriin, jolloin nälkä pakotti kotiin lähtemään.
Isännän täten päiviään viettäessä sai talo luonnollisesti itse hoitaa
itseään. Ja arvaahan sen, miten talo itse itseään hoitaa. Se rappeutui
ja ränsistyi kaikin puolin, varsinkin kun Kalle Huikarin heikompi
astiakaan ei sattunut mikään tarmon ihminen olemaan.
Mutta tulipa aika, jolloin Kalle Huikari ei joutanut enää ottamaan osaa
puotikonferensseihin. Oli tapahtunut sellainen mahtava valtiollinen
keikaus, joka pani kaikki salatut voimat liikkeelle ja vapautti sidotut
kyvyt. Suomen kansa alkoi liikehtiä kuin muurahaispesä, jota kepillä
hämmennetään. Kokoussalit ja puhujalavat eivät siitä päivin joutaneet
jäähtymään. Kokonainen armeija maailmanparantajia lähti liikkeelle
luomaan uutta Suomea, tekemään tästä maasta sitä onnen ja sopusoinnun
paratiisia, jommoisen sen tiedämme olevan nyt armon vuonna 1919.
Kalle Huikari höristi korviaan ja tunsi hetkensä tulleen.
Kauppapuoti köysikerineen ja kalanelikoineen kävi hänelle yhtäkkiä
liian ahtaaksi. Hän kaipasi laajemmille vaikutusaloille ja siitä
lähtien tulivat kaikenlaiset kokoustilaisuudet hänen mieluisimmiksi
oleskelupaikoikseen. Häntä ei painanut tarpeeton ujous eikä
kyvyttömyyden tunto, eikä hänen tarvinnut esiintymistaitoa harjotella,
sillä puotikonferensseissa oli hänen kielensä saavuttanut sen
notkeuden, mikä on suomalaisen maailmanparantajan a ja o.
Onnellisinta meidän onnellisissa oloissamme on se, että puoluerajat
meillä enimmiten sattuvat yhteen niiden rajojen kanssa, jotka
luonteenlaadun ja henkisen kypsyysasteen mukaan jakavat ihmiset eri
ryhmiin. Vaikka meillä ei vielä toistaiseksi olekaan varsinaista lasten
puoluetta, niin lapsen kannalle pysähtyneen aikamiehen ei kuitenkaan
tarvitse pelätä jäävänsä julkisen elämän ulkopuolelle. Hän löytää
varmasti maailmankatsomustaan vastaavan puolueympäristön ja saa äänensä
kuuluviin lainlaatijakunnassa.
Kauan ei Kalle Huikarinkaan tarvinnut hapuilla, ennenkuin hän löysi
puoluekarsinan, jonka hän tunsi omakseen ja jossa hänet heti otettiin
vastaan omana lampaana. Nyt alkoi hän innokkaasti toimia, pitää
kokouksia ja agiteerata. Ja kun hän oli aikansa paimentanut vaalikarjaa
sekä auttanut muutamia puoluetovereitaan eduskuntaan, ojensivat nämä
vuorostaan kätensä hänelle ja auttoivat hänet ylös samalle orrelle.
Niin tehtiin hänestä eräänä kauniina päivänä kansanedustaja.
Mutta kehityshän ei koskaan pysähdy. Suurten maailmantapausten
yhteydessä sattui uusi jättiläismullistus, joka jälleen vei meitä
huikean harppauksen kohti nykyistä paratiisia. Tämän harppauksen
vaikutuksesta heräsi Kalle Huikari eräänä aamuna arvovaltaisena
virkamiehenä, jonka paikka oli jossakin siellä yhteiskunnan huipuilla.
Tällöin jouduin minä jälleen hänen ulottuvilleen. Meitä oli liikkeellä
muutamia maaseutulaisia, ja ajettavanamme oli eräs yleishyödyllinen
asia. Menimme joukolla Kalle Huikarin puheille, saadaksemme hänet
arvovallallaan vaikuttamaan asiamme hyväksi. Tiesimme, ettei hänellä
persoonallisesti pitänyt olla mitään asiaamme vastaan, pikemmin
päinvastoin. Mutta siinä oli kuitenkin eräs kiperä paikka.
Ratkaistakseen sen toivomaamme suuntaan, vaati se Kalle Huikarilta
itsenäistä menettelyä, varmaa kannanottoa ja persoonallista rohkeutta.
Ei nyt niin järin paljon, mutta sen verran kuitenkin kuin miehellä aina
tulisi noita ominaisuuksia olla.
No, me olimme siis audienssilla Kalle Huikarin luona, istuimme ujoina
ja kankeina komean virkahuoneen nahkaisissa nojatuoleissa ja suuren,
viheriäverkaisen pöydän takana istui itse Kalle Huikari ja näytteli
suurta herraa. Hän kuunteli suopeasti meidän asiaamme. Sitten
alkoi hän puhua. Hän puhui, puhui, puhui... Ei, hän pärpätti.
Ilmassa ihan sinkoili fraaseja ja sanakäänteitä, jotka olivat niin
tuttuja kokouksista ja sanomalehtien palstoilta. Me jännitimme
tarkkaavaisuuttamme ja koetimme saada jostakin kiinni. Mutta mitään
käsin pideltävää emme siitä sanatulvasta löytäneet. Ei, vaikka hän
puhui toiselta puolen ja toiselta puolen, siltä näkökannalta ja tältä
näkökannalta, ja ennen kaikkea kansanvaltaisuuden näkökannalta. Toista
tuntia oli hän yhtä menoa äänessä, meille ei ilmestynyt ainuttakaan
suunvuoroa; me vääntelehdimme tuoleissamme ja lopulta peräti uuvuimme.
Uuvuimmeko? Ei, me olimme ihan tylsiä. Ja sitten loppui audienssi, ja
me hiivimme pois noloina ja kehtaamatta katsoa toisiamme silmiin, sillä
nahassamme tunsimme, ettemme olleet saaneet ikinä mitään aikoihin.
Kalle Huikari oli hukuttanut meidät fraasitulvaan, uuvuttanut ja tehnyt
meistä tylsiä miehiä.
Kauan jälkeenpäin vaivasi minua tämä juttu. Tai oikeammin Kalle
Huikarin persoonallisuus eikä niinkään paljon se, että olimme
epäonnistuneet. Kalle Huikari oli muuttunut minulle arvotukseksi, jota
minä turhaan koetin ratkaista. Eikö hän sittekin ollut suuri mies,
nero? Eivätkö kaikki suuret miehet ole eläneet korvessa siihen hetkeen
saakka, jolloin he ovat astuneet esiin ja alkaneet vaikutuksensa?
Niinhän on Kalle Huikarikin viettänyt huomaamatonta elämää köysikerällä
ja odottanut aikaansa. Ja nyt kykenee hän pelkällä sananvoimalla
näännyttämään puolikymmentä kansalaistaan.
Yhä uudestaan palasi asia mieleeni ja kiusasi minua omituisesti. Kunnes
jouduin tekemisiin Haitta-Matin kanssa ja hän virvotti minut muutamalla
viattomalla sanalla.
Se tapahtui seuraavassa lokakuussa, kun kesällä olin ollut Kalle
Huikarin kanssa tekemisissä. Ensimäinen kohtauksemme tapahtui keskellä
kuraista maantietä, kuten Vinnurvan-Mikonkin kanssa. Seisoin
tiensyrjällä ja mietin, miten pääsisin toisella puolen olevaan
postikonttoriin. Tietä pitkin lähenivät lonksuen ja kolaten puiset
rattaat. Laitojen varaan oli naulattu poikkilauta ja laudalla istui
Haitta-Matti hartiakkaana ja jykevänä kuin saunan kiuas. Hänen
moniryppyiset kasvonsa punottivat ja silmissä oli muhoileva ilme. Oli
nähtävästikin kumonnut moniaan ryypyn.
-- Ptruu!
Hevonen pysähtyi juuri minun kohdalleni ja Matti alkoi tarkastella
minua kiireestä kantapäähän.
-- Tuota, oletko sinä...? ja hän mainitsi nimeni.
-- Kyllä.
-- Tulepas tänne!
Minun ei auttanut muu kuin upottaa nauhakenkäni lokavirtaan ja tarsia
ratasten ääreen. Matilla oli kädessään kankeat, tervatut kintaat, kun
hän otti minua rintaliepeestä. Tuntui kuin olisin joutunut kravun
saksiin. Siten piteli hän minua hetkisen hyppysissään ja katsoi mitään
puhumatta.
-- Sinä olit hiivatin hyvä mies, kun toimitit niitä poikia Saksaan, --
lausahti hän viimein. -- Kuule, minä tuon sinulle jonkun lahjan.
-- Lahjasta viis, mutta tulkaa muutoin käymään, että saadaan jutella.
-- Minä tulen. Soh, ruuna!
Hän ajoi edelleen ja leveät hartiat tärähtelivät ratasten tahtiin.
Siinä se oli sitten omaperäinen mies. Paljon en häntä tuntenut, sillä
hän asui syrjäkylällä, mutta kuullut olin hänestä yhtä ja toista. Heti
maailmansodan puhjettua oli hänen kantansa sotiviin valtoihin nähden
ollut selvä, kuten se oli jokaisella terveesti ajattelevalla
suomalaisella.
-- Mitenkäs siellä nyt meikäläiset sotakentillä pärjäävät? -- oli hän
kerran nimismieheltä kysäissyt, kun kohtasivat toisensa kauppapuodissa.
-- Kutka meikäläiset?
-- No, saksalaisetpa tietenkin.
Nimismies ei ollut mikään seyniläinen prenikanpyydystäjä, vaan jykevä
vanhanajan vallesmannimme, joka nauraen ryhtyi torumaan Mattia
avosuisuudesta.
Saksalaisia ja heidän sodankäyntiään ihaili Matti rajattomasti.
-- Jopa ne taas löivät, -- virkkoi hän järeät kasvonsa yhtenä hymynä,
kun lehdet tiesivät kertoa jostakin uudesta saksalaisten voitosta.
Sattuipa sitten kolmantena sotavuotena, että muutamia Venäjältä
karanneita saksalaisia sotavankeja kulki pitäjän läpi. Ne poikkesivat
Matin kotikylässä muutamaan taloon ruokaa pyytämään. Alettiin kohta
epäillä niitä saksalaisiksi ja kun Matti sai asiasta kuulla, sanoi hän
eukolleen:
-- Kiiruusti nyt pannu tulelle, minä menen leipurista nisua hakemaan.
Saadaan tässä pitkämatkaisia vieraita.
Sitten meni hän ja haalasi saksalaiset kotiinsa, kestitti heitä
parhaansa mukaan ja muhoili koko päivän. Ja kun vieraat lähtivät
matkaansa jatkamaan, opasti hän heitä eteenpäin ja neuvoi parhaat
oikotiet rannikolle.
Ketäpä meikäläistä julkisuuden miestä tämä tällainen Matti olisi
enemmän ihaillut kuin Svinhufvudia. Jo vuosia on Winhuusi ollut Matin
kansallissankari ja isänmaallisuuden esikuva.
-- Nyt ne pirut veivät meiltä keisarin! -- jyrähti Matti ja löi
nyrkkinsä pöytään, kun sanoma siitä, että Svinhufvud on karkotettu
Siperiaan, ehti hänen kuuluvilleen.
Kun Suomen kansa haliitusmuotoasiassa nousi tavanmukaista
tukkanuottaansa vetämään, oli Matilla valmis kanta, selvä ja mutkaton:
-- Winhuusi kuninkaaksi!
Nyt tämä oman kannan mies oli siis luvannut tulla minun luokseni
kylään. En oikein jaksanut uskoa, että siitä mitään tulisi, sillä
harvoinpa Matti pääsi omalta kylännurkaltaan irtautumaan.
Olin jo unohtamaisillani koko jutun, kun eräänä alakuloisena
sunnuntaipäivänä, maan ollessa jo roudassa, pihaan ajaa kolasivat
jykevätekoiset vankkurit.
-- Ptruu! -- kuului tallin edestä ja kun katsahdin pihalle, näin
Haitta-Matin kömpivän rattailta alas.
No, minä saatoin hänet huoneeseeni, toimitin istumaan ja tarjosin
tupakkaa. Matti otti paperossin käteensä, käänteli ja katseli sekä
virkkoi lopuksi:
-- Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta, kun minä kerran Paalmannin
puodissa maistoin paperossia. Niin etten minä viitsi nyt enää sillä
suutani pilata.
Hän ojensi paperossin takaisin, otti esille piippunsa ja alkoi täyttää
sitä kessuilla. Kun hän oli saanut sen palamaan, nosti hän
povitaskustaan pöydälle nelitahkoisen kanttiinipullon ja virkkoi:
-- Toin sulle hiukan maistaa tuota mötinää.
-- Mötinää? Tuota... onko se sitä korpirojua, kuusenjuurikasta,
pontikkaa tai miksi sitä oikein sanotaan?
-- Nimittipä häntä miksi hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että
mitään tehtaan sikunaa se ei ole.
-- Tuota, oletteko te itse tätä... vai?
-- Mitä sinä tarpeettomia kyselet, jostakin sitä on ilmestynyt, siinä
on pullo ja sillä hyvä!
Avasin korkin ja tunnustelin hajua.
-- Kylläpä siinä on outo haju. Eikä varsin miellyttäväkään.
-- Älä, älä, kuule sinä! Siitä ei haju parane, eikä makukaan. Haepas
pikari!
Hain pikarin ja me maistoimme. Oudolta se tuntui makukin, mutta minä en
uskaltanut olla kiittämättä sitä mitä parhaimmaksi. Voimaa siinä
ainakin oli. Lämmitti kuin ahjo rintaa ja sai meidät ykskaks
puhetuulelle.
Juteltiin yhtä ja toista. Niin tuli Kalle Huikarikin mainituksi. Matti
nimitti häntä puolen naulan mieheksi.
Puolen naulan mies! He, he, olipa se sanan paukaus. Ja sitten aloin
minä kertoa sitä kesällistä käyntiämme Kalle Huikarin luona ja kuinka
hän puhetulvallaan uuvutti meidät aivan tylsiksi miehiksi, niin että me
saimme tyhjin toimin palata asialtamme.
-- Ettei se mies sittenkin vain ole nero? Ties mimmoinen merkkimies
sieltä takaa löytyykään?
-- He, he, jokohan löytyy, -- nauroi Matti leveästi. -- Sieltä sanojen
takaako luulet löytyvän? Koetapas ruveta Kalle Huikarisesta etsimään
miestä, niin minä olen varma, että sinun käy samoin kuin jos rupeat
sipulia kuorimaan ja etsimään sitä varsinaista sipulia. Kuorit ja
kuorit ja aina on vastassasi vain kuori ja sen viimeisen kuoren takana
ei mitään.
Minun tuli erinomaisen hauska olla. Tunsin siinä silmänräpäyksessä,
että Kalle Huikari, jonka olemuksen arvotus minua oli kiusannut koko
loppukesän, oli nyt selvänä edessäni kuin valkoinen kyyhkynen
kämmenelläni. Se mieshän on kudottu kokoon niistä poliittisista
fraaseista ja iskusanoista, joita henkinen ilmapiirimme on ollut
sakeanaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Niin yksinkertainen ja
selvä asia ja kuitenkin minä olen sillä kuukausia mieltäni vaivannut.
Ja vaivaisin luultavasti edelleenkin, ellei Haitta-Matti olisi minua
nyt vapauttanut tuolla sipulijutullaan.
Tunsin itseni niin iloiseksi kuin ainakin kiusasta päässyt. Sen
johdosta sai tietysti Matin tuoma mötinä osakseen yhä suurempaa
huomiota meidän puoleltamme. Mille tuulelle se meidät lopulta sai ja
mistä kaikesta me haastelimme, niin -- se ei kuulu tähän.


EMÄNNÖITSIJÄ

-- Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun.
Tässä on kahvia.
Lehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa
ääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen
kasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen
seisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan
lehtoria ohimoon.
-- Eikö hän aio ollenkaan herätä? --- sanoi hän äreästi.
Lehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka
verestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.
-- Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.
Minä olen...
Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut
hänen lopettaa lausettaan.
-- Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.
-- Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä
rehtorille sana, että minä olen sairaana.
-- Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon
kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!