Lähimmäisiäni - 06

kahakkaan ryssien aseistaman hulinakaartin kanssa, oli Juuso mukana.
Kun hän siellä esiintyi vanginvartiana, sai hänen mielikuvituksensa
suuria aikaan. Naamallaan tuo ikitotinen ilme jutteli hän vangeille
mitä pöyristyttävimpiä juttuja sodan kulusta ja ajoi heidän päänsä
muurahaisia täyteen, niin että he tunnustivat kaiken, mitä tietää
tahdottiin.
Sellainen mies oli tuo edelläni asteleva kivääriniekka.
Yösydännä me olimme kymmenmiehisen suojeluskuntalaisosaston kanssa
tulleet tänne Tuulenperälle, pitäjän etäisimmälle ja omaperäisimmälle
kulmakunnalle. Meidän piti panna täällä toimeen pieni suursiivous,
sillä toinen toistaan hälyyttävämpi viesti oli täältä viikon kuluessa
saapunut. Täällä oli muka oma punakaarti, jonka sanottiin syksystä
pitäin harjotelleen. Kiväärejäkin niillä huhu tiesi olevan ja
ryöstöillä olivat uhkailleet. Rauhalliset ihmiset olivat peloissaan ja
pyysivät apua. Ja todistukseksi siitä, etteivät he turhia hälynneet,
toimittivat he esikuntaan valokuvan, jossa osa Tuulenperän punakaartia
nähtiin ampuma-asennossa.
No, tämähän oli jo oikein kouraantuntuva todistus. Parasta lähteä
hieman puhdistusta tekemään, sillä eipä tiennyt, mitä ne hurjurit
siellä metsien ja louhikkojen keskellä suunnittelivat, ne kun
tuulenperäläiset muutenkin olivat sellaista yksipäistä väkeä. Aina ne
saapuivat kuntakokouksiinkin joukolla vastaan panemaan ja kun
kruununmiehet menivät sinne viinanpolttoja, hirventappojuttuja tai
metsänvarkauksia tutkimaan, saivat he aina palata tyhjin toimin.
Silloin olivat tuulenperäläiset kaikki yhtäällepäin kuin sian jalat.
Mutta nyt ne pannaan pihtiin ja opetetaan esivaltaa kunnioittamaan. Ja
ennenkaikkea: selkäpuoli täytyy turvata kaikilta kapinavehkeiltä.
Ylösnousun aikana me olimme saapuneet ensimäisiin taloihin ja
yllättäneet muutamia päämiehiä aamupannun äärestä. Syytettyjä ja muuten
epäiltyjä oli jo melkoinen joukko koottuna perukan suurimpaan taloon.
Heitä olivat suojeluskuntalaiset jääneet vartioimaan, mutta minä ja
Juuso olimme nyt tavottanassa itse Muukan Mattia, miestä, joka täällä
oli kaiken sieluna ja joka oli esiintynyt punakaartin ylipäällikkönä.
En ollut koskaan Muukan Mattia nähnyt. Mutta puhuttavan olin kuullut
sitä enemmän. Hirvien salametsästäjä, rettelöitsijä ja kiukkuinen
sosialisti. Ja nyt ennenkaikkea tihutöitä suunnittelevan punakaartin
päällikkö! Minuun oli jo syöpynyt varma mielikuva pahankiskoisesta ja
rumasta miehestä.
Nyt me siis Juuson kanssa olimme matkalla häntä pyydystämään. Tiesivät
hänen eräiden muiden perukan punaisimpien kanssa olevan tervanpoltossa
täällä metsässä. Olimme Tuulenperältä ajaneet ainakin penikulman, niin
että nyt me jo olimme ihan maailman laidassa, sivistyneen yhteiskunnan
äärimmäisillä rajamailla. Loppumattomia saloja ja louhuisia kallioita.
Todellakin sovelias ympärist tuollaiselle ryöväripäällikölle.
Hevosen olemme jättäneet erääseen torppaan ja astelemme nyt peräkkäin
kohti tervahyttiä, jonne louhikoiden välitse kiemurtelee kapea tie. Tuo
Juuso se tuntee tiet ja paikat, sillä tuskin on pitäjässä sitä salon
sopukkaa, missä hän metsäretkillään ei olisi kierrellyt.
-- Tuskin olette tätä tietä ennen kulkenut? -- kysäsen.
-- Olenpa kuin olenkin. Toissa syksynä opastin täällä poliisia, kun hän
etsi viinatehdasta.
-- No löysittekö?
-- Eipä tuo löytynyt, vaikka minä kuletin niin lähitse tehdasta, että
sikunan haju nenään pisti.
-- Te siis tiesitte tehtaan?
-- Tiesin.
-- Vaan ette sanonut poliisille?
-- Mitäs minä hänelle sanomaan, kun ei pöljäke siitä hajusta kerran
hoksannut. Vaikka kuletin tuulen alapuolelta ihan lähitse sivu.
Edessämme kohoaa metsän keskeltä musta savupatsas.
-- Tuolla taitaa olla se tervahytti?
-- Siellä se on.
Jännitys kohoaa ja me astelemme ääneti edelleen.
-- Mahtaakohan niillä olla täällä matkassaan kiväärejä?
-- Saattaisipa olla.
Aika veijari tuo Juuso! Nytkin minun on aivan mahdoton tietää, sanoiko
se tuon tosissaan vai ilman aikojaanko minua pelotellakseen. Oli miten
oli, mielikuvituksessani näen jo vihaisten silmien kiiluvan hytin
seinähirsien raoista ja kiväärinpiippujen ojentuvan meitä kohti.
Ei, tässä on parasta olla varuillaan. Varovasti, ettei Juuso sitä
huomaisi, ryhdyn irrottamaan mauserpistoolia kotelostaan, Mutta juuri
kun olen sen ulos saamaisillani, kalahtaa piipunnokka kotelon reunaan.
Juuso kääntää päätään ja hänen toinen suupielensä vetäytyy hymyyn.
Aivankuin siihen olisi kirjoitettuna: "Ähää, joko miestä rupesi
jänistämään!" Minua harmittaa ja äkeänä astelen minä Juuson
kantapäillä.
Kuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä
loimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla
heiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät.
Niitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä.
Silmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne
näkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä
päätään, häränsilmää vain vääntävät.
-- Onko Muukan Matti täällä?
Ei vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.
-- Onko Muukan Matti täällä?
-- Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, -- murahtaa yksi
joukosta.
Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta,
pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän
pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei
auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme
matalasta ovesta sisään.
Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.
-- Onko Muukan Matti täällä?
-- Tässä on, -- vastaa toinen ja astuu valopiiriin.
Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä
kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan
suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla
olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan
vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja
napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta
siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.
-- Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto
täkäläisen punakaartin toiminnasta.
-- Mitäpäs siinä, lähdetään vain.
Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai
olevansa siksi alakynnessä.
Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja
Matti saa asettua kannaksille.
-- Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, -- alottaa hän liikkeelle
lähdettyämme keskustelun.
Kas vain, kun yrittää lähennellä!
-- Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, --
jatkaa hän.
Kas, kas!
-- Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian
rintamalla karkasivat venäläisten puolelle?
Hän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun
päästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti
siirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin
odottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa "Oman maan"
ja "Suomalaisen lakiteoksen" on hän lukenut kannesta kanteen.
Erehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on
varmaa.
Tutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut
mielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä
hänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa
toiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä
hänen tarvitse sanojaan hapuilla, -- kuin kirjasta lukien sanoo hän
sanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään
muukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti
ja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen
kertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.
Punakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri
kieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten
rauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ
ja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi
milloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia
pakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä
olemassa?
No hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat
todistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä
kaartiin liittymään?
Matti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita
aivoponnistuksia. Sitten:
-- Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät
kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus --
muistattehan kai sen? -- jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut
paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin
minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja
pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään
työväen kaartiin.
Aika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan
mielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki
paikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla
olevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut
järkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!
Hän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä.
Ja kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut
tulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien
etupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja
johtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos
porvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta,
olisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.
Tutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on
ollut enemmät kuin puolet liikaa -- kuten on niin tavallista
tällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua,
äkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana
talollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja
kyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin,
jollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä
yhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta
oikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti
visusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.
Muukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on
istuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?...
-- Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen
penikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.
He, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut
oikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut.
Olosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen
suoremmin vaatia.
-- No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän
miehen syödä täytyy.
Siihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen
jälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja
Tuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä
mielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja
kokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.
Olin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa
muodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja
korjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.
Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella
harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs
aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja
sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.
-- Maahan! Ylös! Maahan! -- Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette
te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa
tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä
paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet
uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää
paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!
Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain
jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.
-- Ja nyt uudelleen!
Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja
juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko
joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.
-- Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää
nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! -- Maahan! Äh,
kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin
yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään
pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen
mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!
Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti
lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen
katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki
sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.
Katsoin ja katsoin -- no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!
-- Vai sotapoikana sitä tekin olette?
Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja
nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.
-- Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, -- virkkoi hän, sytyttäen
tarjoamani paperossin. -- Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että
vihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan
minä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.
Hänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.
Oliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?
Oli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi
palkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan
ammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.
-- Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy
kentälle tulevan.
Hän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi
miestensä luo.
-- Asento! -- kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä
vastasi, ja sitten: -- Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars,
mars!...


TOTINEN ISRAELIITTA

-- Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? -- kääntyi hulivilin näköinen
nuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten
toveriensa puoleen.
-- Kaiketi Aaprahami.
-- Taikka Noak.
-- Ei kun Justus.
-- Ha, ha, ha! -- remahti koko poikajoukko nauramaan. -- Onpa sillä
oikein vanhan testamentin aikuinen nimi!
-- Vanhaa se on muutenkin tekoa.
-- Ja lujaa.
-- Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille
joutuu.
Justus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine
naapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti
päänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos.
Hänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä
eivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he
jättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.
Anttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja
yhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat
matkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan
Kemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät
rantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli
Anttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka
vaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin
etteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa
tulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli
matkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.
Nyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä
tarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta
kesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko
olemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon
halua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat
tietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän
niin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet
omaan rauhaansa.
Tultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli
suuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät
univormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden
keskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut
tukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja
jalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat
raskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.
Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan,
jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne
kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen
uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi,
niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt
kerran oli tottumaton käymään -- vai itsessään luonteessako lie vika
ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös
poikain naurunhermoja kutkutti.
-- Justus Anttonen. Justus -- Justus -- Justus! Mistähän mies oli
kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?
He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu
virisi kuin itsestään.
-- Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?
-- Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?
Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista
huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:
-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!
No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut.
Hänet täytyi jättää rauhaan.
Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat
toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan
lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.
-- Lähdinpähän vain.
Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi
kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat
sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.
Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta
päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään
häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut
juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan
oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta
oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla
hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.
Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut
ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän
sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna
itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään.
Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi
tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista -- tai
oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut
perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa
periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka
ei kaivannut mitään perusteluja.
Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi
nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä
ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta
kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan
puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja
niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti
miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän
matkarahat ja hävisi jäljettömiin.
Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai
aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei
vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen
ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen
ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit
hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin
oli tilaisuutta.
-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet! -- saattoi hän korkeintaan sanoa,
kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.
Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän
puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin
usein omituinen hymy.
-- Liekö tuo täysijärkinenkään, -- arvelivat toverit.
Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla
lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne
olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus.
Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden,
hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön
konekiväärisotilas.
Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut,
näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka
kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti
kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän
tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin
elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi
hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille,
katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.
Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.
Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.
Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan
erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.
Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä
ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän
saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista
hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut
kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta
mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta
ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle
selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.
Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen
upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.
-- Miksi et tehnyt kunniaa? -- sai Anttonen nyt omalla kielellään
kuulla.
Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:
-- Ei tullut tehdyksi.
-- Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on
tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.
Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.
-- Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.
Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten:
-- Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.
Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja
sanoi jotakin saksalaiselle.
-- Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'
-- Vaikka tähän paikkaan... niin en tee!
-- Tomppeli!
Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä
ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.
-- Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut
vakavasti ottaa... Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt
sairaloisuudeksi ja niin edespäin.
No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta
arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen
suoraapäätä marssia putkaan.
Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä
hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen
upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun,
ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka
hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni
kyllä omia aikojaan -- ja olisi auennut ilman arestiakin -- ja sitten
kävi kaikki taas tavallista menoaan.
Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos
häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä.
Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja
hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.
Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui
Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet
määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän
taistelutanterille.
Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin
verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen
hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi
Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.
Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni
vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi
rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin
sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä
marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä,
jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki
äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä
ympäröivään huvilakylään.
Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta,
alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota
säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen
kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät
suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä,
kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja
ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä.
Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.
-- Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen
laulamaan niitä piruja vastaan!
Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei
auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.
-- Hei, katsokaahan, pojat!
Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan
tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan
vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!
-- Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua
perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!
Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan
ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin
papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen
alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.
Tuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta
suunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni
heikkenemistään ja sammui.
-- Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.
Nopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa
kohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi
kuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit
savusivat.
Edessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan
ja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.
Papatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera
lähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien
pensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla
kasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.
-- Piruakos te siellä tyhjää luksutatte... aikamiehet! -- huusi hän.
-- Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?
-- Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.