Lähimmäisiäni - 02

saakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois
käytännöstä.
Mutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin
huomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää
ja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.
Jo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä
kuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen
tarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä
uteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi
selkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja
toiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean
käteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja
pää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän
vasemmalle käsivarrelleni.
-- No, mitäs arvelette? -- kysyin henkeä pidättäen.
-- Palttoohan se on, -- sanoi hän harvakseen ja painavasti. -- Näkee,
että se on Helsingissä tehty.
Niin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti
ennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani
tarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin
olla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.
Sellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi
hänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä
hän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.
Seikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean
pihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa
omiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle.
Jonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen
juttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla
kustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti
jyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan
seisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui
Jonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa
houkutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle
keskusasemalle.
Siellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja -- kuka
olisi sitä uskonut! -- sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen,
mukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä
edes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin
tarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen
vuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.
Siellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta
vapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä
rykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten
kantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle
Etelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys,
tiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli
edellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä
kaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes
juolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin
asumaan.
-- Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, -- selitti emäntä ja lisäsi
sitten hymyillen: -- Se on kans ollut sodassa.
-- Sodassa? Meikäläisten mukanako?
-- Eikä kun punakaartissa.
-- Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?
-- Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole
mikään vaarallinen.
Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin
asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole
viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen -- mies, joka
on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä
niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!
Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti
auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni
sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa
pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä.
Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin,
itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.
Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja
minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea
uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä
yhteen ääneen todistanut.
-- Sitä on oltu sodassa, -- sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. -- Mutta
onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.
Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:
-- Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan
sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin
tarttua.
-- Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? -- tiedustan minä, katsoen
häneen tutkivasti.
-- Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.
-- Väkisinkö ne veivät vai?
-- Ei minua väkisin viedä, -- sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. --
Ei, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä
kerron. Naapurini tässä seinän takana... se on rautatien verstaalainen
ammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka
päivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta
minä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa
työtäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä
pelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin
muut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on
iankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle
minä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan
kirjotiittamaan itseni kaartiin.
-- Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, -- teki eukko
uuniloukosta välihuomautuksen.
-- No ette kai te taisteluissa ollut mukana?
-- Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei
moni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä
kerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin
olin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan
tällaiseen lähes umpirenkaaseen.
Jonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut
syrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan
kuvion.
-- Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri
makasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin
siinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa.
Sitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon
suunnalta: "Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan.
Jos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne." Mutta
meidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja
komensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta.
Koetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla
kiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli
viimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa,
lakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa
antautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt
enää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme
siihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit --
tuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan -- ja käsipommit varalla. "Kyllä
te olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka", sanoivat ne meille,
"mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte
mennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on
turha taistella meitä jääkäreitä vastaan."
-- No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? -- kysyin, kun Jonne
vaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.
-- Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä
minä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule.
Sitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin
ammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä
ruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi
leikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan
valmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se
on sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että
minä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään -- enkä olisi senkään
vertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne
silti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki
ennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.
Ketterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren
rässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.


IKUINEN JÖRÖTTÄJÄ

Matinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu
vettä.
Yli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. --
-- Kellekähän nyt soitetaan? -- kysyn minä kaikkien niiden tuhansien
kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.
-- Laitos-Pekkakin se on kuollut, -- saan pian vastauksen kysymykseeni.
-- Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.
Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.
Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä
se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin
Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja
kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti
viitaten:
-- Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.
Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon,
lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen,
oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja
mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka
perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.
Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka
aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti
viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan.
Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän
sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.
Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin
siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä
siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä
istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa
jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin
tällöin pöllähti laiha savutupru.
Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään,
ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan
ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi
tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi
ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan
muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. --
Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:
Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.
Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:
-- Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun
puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.
Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut
vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla
ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa
aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.
-- Jörötä päälle vain! -- oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa
virittämään.
Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori
sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään
lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt
kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin
asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle
vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.
Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli
hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui
entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.
Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli
Jaana-muori vielä tuiskahtanut:
-- No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma
jo eilen sanoinkin.
Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden,
ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista
vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat
harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen
pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat
yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet
laudat.
Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä
nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa
hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää
kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko
sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa
nostetaan!
Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut
tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti
jöröttämään.
Matinpäivänä 1916.


LOUKATTU AVIOMIES

Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin
matkan päästä!
Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat
mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan
miehen -- miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia
maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan
kääntää -- möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen
muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja
paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on
hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän
ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan
säännöllisesti.
Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä,
ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän
peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin
käyntiin viritetty kone.
Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti
sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä,
niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja
kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen
nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat
vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.
Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän
vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut
riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin
ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet
ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo
ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen:
hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken,
kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä
lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.
Akotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän
takalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna
kahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään.
Puku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt
koko miehessä.
Kaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki
ne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat
itsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin
kylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.
Tästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi
viikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä
päätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.
Veeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta
sunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen
emäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.
Kirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin
sukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:
-- Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin
sisar pait Mari-vainaja?
Onhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, -- myönsi Veeli.
-- Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?
-- Naimisissahan se... ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt
kuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.
-- No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän
tuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa
pesässä kasvettu?
-- Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs
kymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo
lähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli
piikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas
olen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut
toisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.
-- Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu.
No ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!
-- Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle
asti, -- puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla
sukulaisrakkautta, jatkoi hän: -- Tässä viime kesänä minun pisti
kuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen
elämä sillä Reetaliisalla on.
-- No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?
-- Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se
mökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että
missähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi
paikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne
mökille.
-- No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?
-- Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun
minä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä
akkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.
-- No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään
aikaan nähnyt?
-- Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi
yöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.
-- Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit
Reetaliisan miestäkään nähdä?
-- Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä
palannut vielä kotiin, kun minä lähdin.
-- No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?
-- Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä
niitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän
lukumääräänsä kysytyksi.
Kun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi
pitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu
suupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin
ajatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi
mielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori
oli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja
katsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.
-- Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa
homehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? -- alotti hän saatuaan asiat
päässään järjestykseen.
-- Eipä ne näy joutavan, -- myönsi Veeli. -- Järkiään ne menevät
tienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.
-- Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.
Kun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja
jatkoi:
-- Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta
pitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!
Emännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen
pienellä tunnustuksella.
-- Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä
ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan
päälle tuli.
Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.
-- Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? -- uteli muori
osanottavasti.
-- No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen
kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.
-- No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo
näyttänyt!
-- Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta
tappelemaan.
-- Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta
hakkaamaan!
-- Aidaksella se... ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane
märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.
Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli
hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon
kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!"
minkä jälkeen hän virkkoi:
-- En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle,
joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.
Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:
-- Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän
yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.
Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä
tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut
synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin
pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies,
rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä
voinut enää olemattomaksi tehdä.
Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky
lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan
sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja
hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut.
Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen
tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille
kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.
Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.
Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.
Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään
kotimökillään.
Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi
lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:
-- Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida... kun ei niitä ihmisten
puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa... vaikka totenahan tuota
minulle puhuttiin.
Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta
lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin
varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:
-- Joo, selkään sille nyt pannaan.


MATKAKUMPPANI

Hohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja
edellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata
toverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan
muistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: _dulce est
desipere in loco_. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin
viimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.
Nämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti
jälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha
luonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin
on vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo
hermojenkin hiukan levätä.
Mutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan
tupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman
penkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes
minkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan
valmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain
kaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa.
Kamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.
Vihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan
hiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista.
Mutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä.
Sitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja
viimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää
tunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista
sunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun
jälkipäivävireeseeni.
Tuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin
kuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja
vaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä.
Tietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus.
Kaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain
hiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä
saappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas
mennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet
maisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti
liipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä
makaamaan.
On niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa
ajatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten
maisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi
rauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan
jo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä.
Kaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä
toiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa
itsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On
nähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.
Mutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat
minulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi
seurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo
lörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?
Minä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan
polvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka
hän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin
keskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa
minun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni
läpitunkemattomaksi.
Turkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua
julmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun
hekumallisen jälkipäivätunnelmani!
Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on
pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään
hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on
huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä
hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta
näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.
Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä
omiin maailmoihini.
Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä
sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja
hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.
-- Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! -- virkkaa hän
voitonriemuisesti.
Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä,
täytyy minun raottaa panssariani.
-- Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, -- arvelen
ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen
panssarini.