Lähimmäisiäni - 03

Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin
välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa
voitonriemuinen hymy.
-- Mihinkä asti herra matkustaa? -- ehättää se kysymään, ennenkuin
äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.
-- Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä
matka kuluu.
-- Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, -- arvelee hän
osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.
Kun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä
ja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen
siirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.
-- Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän
alotteeksi, -- katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.
Ojentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:
-- Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin
sopii, täytyy minun päästä konserttiin... Joo, musiikki se on minun
elämäni.
Silmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen
lähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja
puhuu edelleen:
-- Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä
Kuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja
Sopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille
vertoja.
Sitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa
ja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan
oudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin
päännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä
kohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä
äänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.
-- Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.
-- Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, -- lisää hän heti perään ja
katsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.
-- Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, -- myönnän, minkä johdosta
hän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla
olevansa Kuopion puolesta kotoisin.
Kun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään
korkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu
kulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta
matkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.
Joo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on
hän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta,
huonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.
-- Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, --
ilmottaa hän lopuksi.
Käytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista
huomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu.
Ja kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset
vastaukset.
Kun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän
nähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän
salakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua,
kuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen
miehiäni.
Nytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää
laatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?
Minua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi,
nimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin
hätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta
kirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on
palkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti
merkitty yhteiskuntarekisteriin.
Ja auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran
kesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani
pieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan
savolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös
sulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin
liikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin
keskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset
kotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin
seuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon,
Mikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja --
tietysti! -- paljonko siitä on palkkaa?
Lempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo
selvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten
naamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai
sanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies?
Eihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina
tarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy,
mitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan
tässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään...
-- Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?
Pumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään
vastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.
-- Kirjailija minä olen.
-- Vai niin... Tuota, saisinko kysyä nimeä?
Ah, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti
murahdan sukunimeni.
-- Kyöstikö? -- huudahtaa hän sen kuultuaan.
Nyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän
kenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha
tuttava.
Kun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä,
jatkaa hän:
-- Te kirjotatte semmoisia novelleja ja...?
Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:
-- Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin... joo, joo, ne
on hauskoja poikia, he, he...
Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja
ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta
yleensä.
Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.
Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:
-- Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.
Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska... mutta hän
on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että
siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä...
eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan
mainio mies! Oikea rapparien rappari!
Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä.
Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa
sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen
vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä
tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa
entinen painostava äänettömyys.


SUUTARIN LEENA

Suutarin Leena, niin.
Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen
siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani.
Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että
suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja
kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky,
jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren
maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.
Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta.
Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli
hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti
molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä
muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori,
jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.
Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen
kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain
kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin
tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään
taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään,
unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän
sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan,
siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä
elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä
muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui
kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että
yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.
Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan,
että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana
päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella
vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky,
kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla
leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen
kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan
vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui
liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä
vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken
silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun
Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin
mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja
vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle,
että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.
Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan,
ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki
sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut
tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä,
jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat
tuulessa hulmusivat.
Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi
uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden
vallitessa.
Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja
poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen,
pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä
tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.
-- Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, --
varotti hän muoria ja pyörähti ulos.
Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja
murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla
valmiiksi pienittyjä puita.
-- Eipä ollutkaan, -- väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan,
-- vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui
pieni vahinko... vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään
vahinkokaan olla, hi, hi..
Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään
piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän
takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:
-- Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin
ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä
kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen
siihen.
Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen
sukupuolen ja huudahti iloisesti:
-- Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!
Pienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi
kamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua
hoitelemaan.
Muori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu,
ja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja
kykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä
miestenkin kurkistamaan ja sitten: -- turkasen laillako se siinä
välissä kerkesi! ja: -- noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta
siihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka
akalta sentään niin liukkaasti käynyt.
-- Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, ---
epäilivät miehet.
-- Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, --
vastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin
komean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty
pyrstö.
Oliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka
koko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun
suustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja
vieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet
kahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta
ylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun
vain on oikeita lapsentekijöitä... ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita
kuin miehiä.
Niin, sellainen elävä se oli Leena.
Ja sitten hän yhytti suutari-Matin.
Matti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon
leski -- tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain
omia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli
huilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.
Ilman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen
liittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin
kanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan
sitä niin kovin tärkeänä pitänyt.
Tämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen
viimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut,
jopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli
ollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla.
Mutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut
entistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien
puoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön
asiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion.
Luontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä
ryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa
alkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti
alussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin
heidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat
ja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi
kohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät
aina viimeiseksi elämään.
Matti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle
ilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin
ulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen
hieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen
seisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon
jätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan
rinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa,
kuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä
sikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä
kun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista
toisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla
ollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi
kääntymään, saati sitten askaroimaan.
Leena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo,
kuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa
suutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä
asemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi
suutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa
häärimään.
Niin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti
pikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja
kahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää.
Mitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut,
ennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä
saattaa pahennuksen matkaan.
Se tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja
pullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa
kotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä
nelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä
katsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei
keskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa
kiinnittäen:
-- Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita
kakaroitakin on jo niin, että... niiden silmiä kiiluu joka nurkasta
kuin pirun silmiä.
Suutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa
vihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti
toistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun
helmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken
taas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan
heihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin
rengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä
vertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti
pullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne
pahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen
sijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa
ryypiskellä Juuson kanssa.
Kun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson
matkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat
pöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa
palasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin
kääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.
-- Kuulehan Juuso, -- lausuili hän sammaltelevalla kielellä, -- sinä
olet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin
ajat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin
sinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt
minulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on
jo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja
lähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän
saisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä
olen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko
joukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä
omia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä
hän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman
kyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa
kuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään
kanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.
Juuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa
edelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.
Asia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet
heitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen
aikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet
keskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian
innostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät
kohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä
mennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin
emäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa
takan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle
sille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin
perille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman
sukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti
kiireenkyytiä talosta.
Tietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja
kertoi kuulemansa.
-- Soo'o, vai sillä lailla tässä! -- sanoi Leena ja hänen mustat
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.
Sen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he
Tiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja,
sanoi hän reiteensä lyöden:
-- Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta
kuin minä!
Vasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin
vain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla,
että jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan
kotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka
oikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän
kyllä hankkisi.
-- Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa,
-- ilmotti Leena.
-- Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin
mukaasi?
-- Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.
Suutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta
hänestä sen parempaa selkoa.
Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä
vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee
joko yksin tai ei ollenkaan.
Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä
kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena
keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.
Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai
Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa
jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän
oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa
oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu.
No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti
hän ja täytti kupit.
Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä
suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan
töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun
valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana,
karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä
näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.
Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi
tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään
kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja
pistäysi Joelin tölliin.
Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin
puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli
todellakin jättänyt ajallisen elämän.
No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli
ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen
vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan
tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin,
asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn
ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.
-- Älähän mene, -- kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti
kotiinsa, -- juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.
Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia.
Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka
olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.
-- Etkö muista, -- lausui hän, -- kuinka minä silloin kerran sanoin,
että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö
ollut oikeassa?
Ja huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.


"MULLA PIISAA"

Talvinen tuuli tohisi nurkissa ja valju kuu valaisi kamaria, jonka
akkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, ja jossa oli niin lämmin,
että korvia viilsi. Markku nuokkui istuallaan sängyn jalkopäässä ja
piippu oli suupielestä putoamaisillaan. Mutta aina kun se yritti
heltiämään, havahtui hän sen verran, että näpisti varsiluun tiukemmin
hampaisiinsa. Samalla tuli mieleen, että olisi riisuttava ja oikaistava
itsensä sänkyyn... ja sitä ennen pitäisi käydä tallissa Puputtia
illastamassa ja lointa korjaamassa. Mutta hän oli äsken syönyt
jalkapannullisen puuroa, ja se ynnä korvia viiltävä lämmin raukasivat
niin, ettei mitenkään päässyt sängystä irtautumaan.
Hetken kuluttua hervahti hänen päänsä alas ja se tapahtui ainakin
kymmenennen kerran sitten pimeän tulon. Uni oli kuitenkin niin ohutta,
että hän saattoi selvästi kuulla Puputin kolistelevan tallissa. Se
aiheutti epämieluisan tunteen aivankuin loimi olisi ollut
putoamaisiUaan hänen omasta selästään ja häntä olisi alkanut vilu
puistattaa. Hän ei ollut enää oikein selvillä, oliko hän Puputti vai
sen isäntä ja pullistiko hänen vatsaansa jalkapannussa keitetty puuro
vai sankossa hierotut appeet. Uni syveni ja hän sekaantui yhä enemmän
yhteen Puputin kanssa.
Pää nyökähti vieläkin alemmas ja piippu putosi kolahtaen lattialle.
Hän havahtui, kynsi päätään ja vääntäysi seisoalleen. Tuntui
vastenmieliseltä lähteä ulos. Mutta Puputti kuopi tallissa ja... olihan
hänellä muutakin asiaa pihalle.
Kun hän avasi tallin oven, hörhötti Puputti vastaan kuin tahtoen sanoa,
että ähäh, sainpas sinut liikkeelle. Loimi roikkui todellakin vyön
varassa mahan alla. Markku köytti sen huolellisesti uudelleen,
taputteli sitten Puputtia kuin viivyttelyään anteeksi pyytäen ja nosti
hänen eteensä hyvänmoisen heinäkimpun.
-- Että saat lämpimiksesi niitä pureskella, -- sanoi hän ja sulki
lähtiessään huolellisesti oven, ettei viima pääsisi raosta
tunkeutumaan.
Huh, kuinka tuntui suloiselta palata kamarin lämpimään. Mielihyvin
riisuutui hän, sytytti piipun ja paneusi pitkäkseen sänkyyn. Nyt ei
kantautunut tallista enää minkäänlaista kolinaa, mutta sen sijaan oli
hän kuulevinaan, kuinka Puputti mielihyvin rouskutti heiniä.
Hohoi, nyt oli hyvä olla, kun oli lämmin ja vatsa täynnä, ei mistään
puutetta eikä mitään huolia. Piippu turisi säyseästi ja ajatukset
kiersivät laiskasti pienissä kotiasioissa. Ensinnä ne pysähtyivät
suureen messinkileukaiseen rahakukkaroon, jossa oli likainen ja
paikotellen rikkinäinen säämiskävuori. Paljonko siinä olikaan rahoja,
kun hän iltapäivällä laski? Neljäkymmentä markkaa kymmenen ja viiden
markan seteleinä, kolme markan rahaa, pari hilkkua ja yhtä monta
kymmenen pennin kolikkoa. Jahka satanen tulee täyteen, vie hän taas
pankkiin. Ostoksia ei tarvitse kuukausiin tehdä. Kahvia on arkussa pari
kiloa, sokeria, voita ja lihaa niinikään on, jauhoista ja perunoista
puhumattakaan. Talven polttopuut oli jo kotiin ajettuna ja Puputille
oli heiniä kesään saakka. Hätäkös oli miehen makailla!
Piippu turahteli viimeisillään ja sammui. Hän laski sen lattialle
sängyn viereen ja varustausi oikein todenteolla nukkumaan. Viimeiseksi
tuli tietysti Puputti mieleen. Tuntui kaksinverroin lämpöiseltä, kun
tiesi, että Puputilla on loimi selässä ja heinävihko edessä. Hätäkös
siellä on Puputinkaan!
Kuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti.
Se tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui
torkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat
samaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.
Valoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan.
Pimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin
luo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys.
Juotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja
mietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne
harvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen
huomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä
pani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita
ja alkoi niitä kuoria.
Päivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan
mietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa
halkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono
keli; parempi on antaa Puputin levätä... ja kovinpa ne lihapotut
tuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis