Lähimmäisiäni - 01

LÄHIMMÄISIÄNI
Kirj.
Kyösti Wilkuna

Otava, Helsinki, 1919.



SISÄLLYS:
Työtoverit
Viimeinen mohikaani
Oikea ammattimies
Ikuinen jöröttäjä
Loukattu aviomies
Matkakumppani
Suutarin Leena
"Mulla piisaa"
Veljekset
Miekannielijä
Matti Rentonen
Punakaartin päällikkö
Totinen israeliitta
Väkevä mies
Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa
Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa
Vapauttava vertaus
Emännöitsijä
Tuulenperän ammattikuntalaisia
Suursiivous
Metsätalossa


TYÖTOVERIT

-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!
Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä.
Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen
illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.
Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen
poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin
syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain
huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.
He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä
valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki
kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä
riitti enemmän kuin tehdä ehti.
Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
Saikulle sovitun päiväpalkan.
Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin
pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat,
kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli
lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän
viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja
hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.
Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin,
uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.
Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli
lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se
luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän
toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti
punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja
pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli
vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli
siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta
tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti
toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen
osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän.
Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa
toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi
louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle
saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan.
Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen
murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman
reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista
kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan
pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui
lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin
alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille,
rinteeltä kajahdella tuttu: -- kilk, kalk! kilk, kalk!
Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti
päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä
sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten,
että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja
juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan,
silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: -- eikö piisanne jo tälle
päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja
lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he
kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä
räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa
makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi
kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana
puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli
piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen
hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes
silmäystäkään työtoveriinsa.
Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti
suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä
entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo
oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin
epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he
silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään
käännellen hoitivat porausvehkeitään.
Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta
kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista
monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun
reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja
virkkoi kuin itsekseen:
-- ... hyvin vielä pysäkille.
Tämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa
muljautti hän toveriinsa.
-- ... tiedä, lähtisikö häntä -- murahti Saikku.
-- ... jos tahdot! -- murahti vuorostaan Simola.
-- Kaksiko litraa sitä? -- hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.
-- ... häntä vähemmästäkään, -- vastasi Simola.
-- Venniaa niinkuin ennenkin, -- arveli Saikku ja lähti painumaan
pysäkkiä kohti.
Simola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti
astelemaan kotiaan kohti.
Tänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi.
Mutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen
palkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden
aikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta
hän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana
päivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään
tyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran
kuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden
tyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli
sydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he
sitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.
Edellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne
nyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten
huomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee.
Siihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka,
viitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos
tahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi
menemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi.
Saikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi
tuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.
Aamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli
ehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi
Simolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi
herkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi.
Eväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin
toisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä,
Saikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen
hitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.
-- Kilk, kalk, -- alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna
tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran
syrjään ja murahti:
-- Saa olla.
Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja
veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti
ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin
toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.
-- ... kai se pitäisi olla, -- sanoi hän, ojentaen setelitukun
Saikulle.
Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä
sanoilla: -- näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa,
jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi
koskaan enää aueta.
Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä,
mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti
ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin
fenniaviinapullon.
-- He! -- sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse
tehnyt perusteellisen keikauksen.
Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden
puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola
näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä
oli hymyilevä ilme.
Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa
lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään,
värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn
taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet
pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä
keskustelun.
-- Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, -- lausui hän
yksikantaan.
Se ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan
lähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän
litviikiryypiskelyissään.
-- Mitä parempi sinulla siellä on? -- tokasi Simola ja otti jälleen
pullon käsille.
-- Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.
Rauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä
palkanmaksajana.
-- Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, -- sanoi hän ja
Sylkäistä tirskautti äkäisesti.
-- Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.
-- Saahan sitä täälläkin, kun säästää.
-- Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?
-- Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän
edestä työtä teettänyt? -- ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.
Saikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:
-- Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.
-- Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!
Saikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään
oikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin,
ruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan
sanan:
-- Syöttiläs!
-- Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! -- kivahti Simola
ja tarrasi Saikkua rinnuksista.
Syntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen
purtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia
lauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli
voimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.
Yhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi
valuttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet
otteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.
-- Älä kaikkia! -- karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.
Tuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon
maahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa
Saikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.
-- Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! -- karjui
Saikku ja iski vihan väellä vastaan.
Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen
painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia
pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden
mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen
lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti
Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:
-- Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla
akaltasi tukkapöllyn?
Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin
jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä
ulkona.
-- Kuule mies, -- sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi,
mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, -- kuule, kyllä minä akkani
selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat
lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!
-- Äyskäri! -- ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.
-- Sanoitko sinä, että äyskäri?
-- Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä
ja kuljettaa katon alle.
Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku
häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.
-- Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!
-- Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!
Tällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei
saanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja
pensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai
nyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä
kertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen
peräytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui
katajapensasten keskelle.
-- En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! --
huusi hän pensasten takaa.
-- Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies,
joka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!
Saikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän
etenemistään eteni kotinsa suunnalle.
Simola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti,
tempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä
tuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle
suunnalleen.
* * * * *
Puhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun
Simola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei
näkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti
perille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten
joutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.
Kun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi
hyvänmoisen palan pikanellia.
-- He! -- murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle,
joka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon
pituisen pätkän.
Kun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu
mukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran
paikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi
syksyaamuun kaikua vanha tuttu:
-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!


VIIMEINEN MOHIKAANI

Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden
viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin... kuivukoon kieleni
kitalakeen!
Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä
ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla
rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja
muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen
päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka
Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat
toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin
tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin
suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla
toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan
Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä
vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä
laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin
osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on -- sitä ei
sovi unhottaa -- myöskin hänen Miina-muorinsa.
Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen
puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai
tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä
kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on
kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes
käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja
puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla
liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori
juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon
avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän,
ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut
hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut
lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja
nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi
määrätty.
Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä
vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen.
Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen
on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa
herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien
kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen,
täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa
vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.
Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten
ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita
hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on --
kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva
äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja
tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.
Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani.
Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä
kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta
sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria,
joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä
monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan
vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja
piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin
kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi
pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en
uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja
toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki
odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja
vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin
hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin,
varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.
Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä
Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt --
niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä
kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien
kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka
sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut
mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.
Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan,
viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa,
vesiojat tulvillaan ja tiet -- niin tiet, mihin niitä vertaisikaan?
Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat
niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan
kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri
kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata
hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.
Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä
avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja
perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä
nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.
Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista
miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja
aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen
valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella
yli.
Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut
pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa
pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio,
mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on
lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen
takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä,
jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan
purjeet.
Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole
kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka
ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä
yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon
Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja
vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä
silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen
puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi
ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt
kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.
-- Häh! -- murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.
Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti
tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja
Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!
-- Niin että... aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?
-- Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut
heistä poissa -- eikä Miinakaan.
-- No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?
-- Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän
Toloperiä -- ja niin tekee Miinakin.
Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan
itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa
vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.
Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa
jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:
-- Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle
vietäisiin... ja niin on Miinakin.
Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan
vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.
Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden
tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa
jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja
pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin
hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin
lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän... ja vielä sitten tulee
aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää... Pthyi!


OIKEA AMMATTIMIES

Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko
sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja
työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa,
silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja
hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen
olkapäiden välissä.
Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni
sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä,
päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja
musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä --
kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on
ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon
taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä
nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet
muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii.
Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen -- herra
varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle,
silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! -- joka päästää itsestään
mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle
asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle
niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä
mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.
Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista
aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa.
Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen
mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää
hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden
tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin
iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä
keveämmin.
Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut
kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä
räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili
pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla
huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.
Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella
valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä,
hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä
tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä
huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän
työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi
ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan
työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman,
ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin
päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään
ahdistava.
Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni,
tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen
kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli
päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä
hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni,
kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä
kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja
molempia kylkiäni -- tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia.
Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva
palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen
kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni
sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja
juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:
-- Eikös siinä ole palttoo, isäntä?
Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla
ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli,
poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti
kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen
perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia
ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.
-- Aijai! -- huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.
Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa
oli kaksi sentimetriä liikaa.
Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen