Lähimmäisiäni - 07

Anttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle.
Todellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän
oli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja
suuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.
--- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?
Ei, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman
näköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. --
Mutta mitäs nyt!
Anttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia
kohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen
kulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.
Perille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä
makasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?
Kohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin
kainalo hänellä oli täynnä -- konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se
oli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!
Pian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti
vihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian
kuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan
paikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana.
Äkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli
irrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti
pystyyn.
-- En jukoliste jätäkään rukkiani! -- äsähti hän ja syöksyi pensasten
keskelle.
Hullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!
Muutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi,
raahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki
ammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin
neuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin
korviin ja lähti oikealle.
Hänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua.
Sitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä
suunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.
Huvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni
äskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta.
Pian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.
Kuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti
kepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja
tahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä
tunnustaville.
Mutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa
siinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan
päältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli
pujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.
Kun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi
Pietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa
komeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta
ja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään
suojapaikkaan.
Asema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi.
Tuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.
Mutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni,
alkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta
oli tullutkin.
Kävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut
toimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan
vaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko
otuksen pötkimään tiehensä.
Riennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi.
Etemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen
kanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä
ladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös
kuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa
kylväviä kranaatteja.
Se täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty
rakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa
papatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö
ei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja
vallattiin tykki.
Nyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet
punaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa,
mutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.
Justus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti.
Totisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin
illallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin.
Ja löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.
Konttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja
Justus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan
huolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta.
Mutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta,
vaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.
Puhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan
eläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin
tuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat
nojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.
Ällistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen
poskessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi,
nieli alas ja murahti:
-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!


VÄKEVÄ MIES

-- Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken
kuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt
selvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.
Siinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa
pajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja
vegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi
kaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa
aikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.
Nyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen
huokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys.
Ja kun se sammuu, niin taas:
-- Klink, klank! -- iloisesti ja työhön kutsuvasti.
Kuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka
lausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan
portille kuin munkki rukouksen höpinällään.
-- Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden
aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.
Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.
Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai
Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on
minulle oleva mieluisa kohtaus.
Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että
auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin.
Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa
isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja
jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät
samaan tahtiin.
Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana
olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen
kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot?
Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä.
lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei
olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella
viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään
vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja
myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton
pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja
helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka,
johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki
lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka
sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa
paikassa ennen aikojaan vanhenisi?
-- No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, -- sanoo seppä ja ojentaa
lujan, nokisen kouransa. -- No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita
enää sinua sinne penkille nostaa?
Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.
-- No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun
minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten
tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin
että minä hyvin ulotuin vivun varteen.
Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin
syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi
pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena,
hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset
kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä
kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota
väkevää miestä kohtaan.
Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen
kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan.
Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja
poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle
aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut.
Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana
oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä
oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä
kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet
kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi
pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne
seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja
viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän
iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan
taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä
unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä
matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta
kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. -- -- --
No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen
vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on
ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin
rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon
sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta,
jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.
Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka
paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle
tervetuloa -- nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä,
tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun
olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen
oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja
puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen
takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni
elämään.
-- Ja hei, entäs tämä!
Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun
ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin
ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se
aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin
houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä,
kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen
kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain
hypistää ja pistää suuhuni -- saadakseni sen tietysti seuraavassa
hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.
Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin
piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa
vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan
tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin
paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana
lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten
kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea
kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on.
Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi
kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut
hänen hammastensa taakse.
Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee
oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja
rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi
ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään
hänellä on pari viikatekulua.
-- Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? -- sanoo
hän ja ojentaa viikatteitaan.
Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja
viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen
niin että rämähtää.
-- En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! -- sanoo hän, työntää
raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.
Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.
-- Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!
Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!
Hän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.
-- He, he! -- myhähtelee seppä. -- Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin
kirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin
suusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan
noita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!
Sepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin
näkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä
Remulan kävijöiksi.
-- Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja
kinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin
palkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin
elämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen
maailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan.
Tuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä
eikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä
näyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.
Hän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin,
että pajan seinät tärisevät.
-- Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin
opettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit!
Ruvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan
vihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman
oppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma
ja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana
maita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!
Aamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on
viikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.
Hän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.
-- Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? -- kysyy isäntä
piironkiaan avaten.
-- Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette.
Viisikymmentä penniä viikatteelta.
-- Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja
yhä kallistuu? -- arvelee isäntä. -- Korottaneenhan nuo kuuluvat
palkkojaan muutkin sepät.
-- Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa
taksassani.
Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä
alkaa laskea.
-- Liika pois! -- sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin
isännälle. -- Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka
maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän
asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen
minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani
vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin
ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen
minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille
tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt
kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.
Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa
häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on
vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka
sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja
lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.
Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina
ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä
uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt
hänen päässään.
Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli
silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.


JOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN

Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan,
mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut.
Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja
ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne
saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias
ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään,
ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.
Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö
August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta
kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri
oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan
Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla
äidinkielellä:
-- Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!
Niin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin
suomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja
joka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut
jäljettömiin.
Yleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi
muutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei
kaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan
kansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin
kaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa
äidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten
joukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi
esiintyjälle:
-- No suomea sinä et ainakaan osaa?
-- Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, -- vastasi
kieliniekka.
Jostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka
oli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun
laivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui
suomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja,
jotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia.
Sattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin
laivasiltaan.
-- Perkele! -- murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta
tunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa
edustaja sotajoukossa.
Niin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti
edustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa
suomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla
puolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa
heitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa
molemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin
suuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla
rintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja
Egyptissäkin.
Runsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten
joukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.
Viimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä
myrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli
entinen suomalainen tarkka-ampuja -- noita sitkeitä, kylmäverisiä ja
treenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja
jotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat
veniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina
kentälle.
-- Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, -- selitti Paski, joka
oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, -- mutta
itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä
maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.
Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa
toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan
kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että
kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.
Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä
muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan
kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen
olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin
rastiin kyntää maapallon pinnan.
Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan
lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen
talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin
koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät
sitova vai päästävä.
Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja
vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset
kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen
itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi
huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja
vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti
todistaneet.
-- Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? -- kysyin pojalta.
-- Kyllä, -- vastasi hän suu täynnä ruokaa.
-- Missä vankilassa olette ollut?
-- Shpalernajassa.
-- Soo-o! Mutta... ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?
Poika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä "valtiollinen
vanki". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:
-- Tuota... varkaudesta minä... ja alkoi jälleen purra.
Hevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja
vielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.
Eräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että
pöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta
on venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä
silmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa
silmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen:
oikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea
harjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.
Kun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan
sotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta
kuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen
kävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota
hän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat
hermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti
paremmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei
kyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan
hajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää
yksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.
Ihmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia
rintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt
vähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki
kaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä
uiskenteleva jääkappale.
Eikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja
ankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?
-- Eihän tuota sattunut, -- arveli Paski. -- Se on tämä minun sukuni
aina ollut hyvin lujatekoista sorttia.
Mitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa
osasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista
Paskin puheista.
-- Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli
armeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta
sitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä... eikä
ainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se
olikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää.
Joo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki... ja eri
niillä ovat kaikki varustuksetkin.
Härmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit
olivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat
puukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän
tuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana
Riian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut
Shpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän
Paskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja
osaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita,
ryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä
juoksuhautaelämästä.
-- Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, -- huiskaa jääkäri minua
kylkeen tönäisten.
-- Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten
joukossa, -- arvelee hän sen jälkeen Paskille.
-- Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona,
että saksalaisten puolella on suomalaisia, -- vahvistaa Paski. -- Ja
kyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin
lähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.
Rykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja
Pietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni
vallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana
noissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän
pääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin
osuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.
-- Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on
tekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa
huoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla
mitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä
kun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää,
mitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja
annoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan.
Olkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen
pelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina
puolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta
jo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten
joukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden
turinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne
aikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin
minä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.
-- Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä
taas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja
juoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle
huutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani,
mutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla
pamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä,
kyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun
minä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan,
otin minäkin pyssyni ja menin pihalle.