Lähimmäisiäni - 09

Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja
hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään
istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän
puristeli molemmin käsin.
-- Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?
-- Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.
Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori
yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti
hänet äkäisellä eleellä.
-- Ensin se paistettu silakka!
Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin,
jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.
-- Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä -- ruikutti
hän. -- Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.
-- Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä,
että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä
mitään, vai?
-- Mari on sydämetön ihminen, -- voihkasi lehtori, otti silakan
hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä
paloina.
--. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.
Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari
tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:
-- Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.
Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli
hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla
pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin
kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari
tarjottimineen ilmestynyt.
Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään.
Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän
olevansa kuin tulisilla hiilillä.
-- Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?
Mari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai
lehtorin avuttomasti liikahtelemaan.
-- Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy
rehtorille --
-- Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja
väännän.
Mari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.
-- Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut... mutta siunatkoon,
missä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia
laimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään,
että ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.
-- Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut... vaikkapa ne
harmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.
-- Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne
itsekin kuntoon.
Hän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.
-- Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi
kiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.
Mari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori
pukeutumistaan.
Hän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä,
saadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen
ovenraosta.
-- Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!
Mari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi
napittaa kaulusta.
-- Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! -- pääsi lehtorilta, jonka iho
oli arka kaikelle kosketukselle.
-- Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!
Hän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.
-- Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?
Hän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.
-- Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.
Hän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.
Nyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa
etehisessä palttoon hänen päälleen.
-- Stop! --- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. -- Palttoon selkä
tarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.
Kun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:
-- Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?
Mari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori
oli jälleen menossa:
-- Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut
päänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.
Puolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori
ulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi
hän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista
vaellustaan.
Parin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti
lehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi
kotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli
kaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja
joka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli
valmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.
Jälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin
palatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta.
Juodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi
hän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella.
Hiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat
ansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja
muutenkin halutti hänen jutella.
Mari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä
oli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään
järjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin
kirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.
Kyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.
-- Mari! Onko Mari siellä? -- kysyi lehtori.
-- No, mikä on?
-- Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin
jutella.
-- Kyllä minä pysyn täälläkin.
-- Kyllä, kyllä, mutta... kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan
minä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.
Lehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.
-- On se... koko pippuripussi, -- hymähteli lehtori itsekseen, meni
omaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä
lukemaan.
Huoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti
raukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti
silmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui
huoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka
oli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät
olivat tulehduksissa ja ääni käheänä.
Istuttiin ja pantiin tupakaksi.
-- Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, -- arveli insinööri. -- Ei
sinulla satu olemaan konjakkia kotona?
No, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei
hän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden
kanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään?
Mutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.
Empien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti
tuikea silmäpari.
-- Tuota... olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä...
niin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.
-- Vai sitä tässä vielä!
Lehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa
seuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan
epätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.
Mutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti
pöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta
lehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen.
Nyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan
epäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella
sikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri
lisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää
ummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia
alotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin
hermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli
päivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen
kiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.
Yhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. -- Jollei herra ole ihmisten
tavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!
Ovi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.
Insinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.
-- Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? -- sammalsi
hän lopuksi.
No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta
ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.
-- Käyn sitä torumassa, -- sanoi hän ja lähti kyökkiin.
Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen
rohkeutensa.
-- Tuota... kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa,
että minä olen täällä isäntä.
-- Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että
hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä
mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka
lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on
isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.
Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi
konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä
koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa
insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee
uhkauksensa toimeen.
Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla
ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala,
jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän
oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.
Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä
ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten
hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut
mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon
puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.
Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.
-- Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? -- kysyi ystävä.
-- Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä
sietämättömämmäksi.
-- He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.
-- Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan
sietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, -- ja lehtori
kertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.
-- Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, --
lopetti hän.
-- Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin
palveluksestasi.
-- Erottaako Mari! -- ällistyi toinen.
Ei, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei
olisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes
panemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti
myttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä
hän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää
huolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian
tuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt
erottaminen tulisi enää kysymykseenkään?
-- Mutta on vieläkin yksi keino, -- arveli matematiikan lehtori. --
Mene naimisiin hänen kanssaan.
-- Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.
-- Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita
sinua kohtaan.
-- Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen.
Ihan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas
ihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä
lehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan
asiaa harkittuani päätin kosia.
-- Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?
-- En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin,
että minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua
hänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle,
kun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka
pienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta
silloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja
löi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen
asiaan palata.
-- He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin
status quo.
-- Niinpä se näyttää olevan.
He juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät
hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.
-- Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, -- sanoi hän.
-- Istuisit nyt vielä, -- esteli toinen, -- onpahan tässä iltaa.
-- En uskalla, -- hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt
tasapainoon. -- Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä
tuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin
poliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve
nyt vain huomiseen asti!
-- Terve, terve!


TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA

Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.
Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä
oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien
varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli
taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä
reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton
sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen
peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti
vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo
entisajoilta.
Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi,
joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli
karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi.
Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa
lunta ja jäänkappaleita.
Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se
veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi
kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun
kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten
päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä
tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen
padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt
jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.
He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene
itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut.
Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa
torven läpi.
Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka
koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli
kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten
kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset
ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää
hänkään pysyä asiasta irti.
Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman
kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin
talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä
Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän
raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi,
että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja
mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä
syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.
Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään
retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä,
Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos
tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä
myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen
aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli
rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.
Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi
keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa
tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt
vain kaikki luonnistaisi hyvin!
Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä
häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli
vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan
suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili
näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan
päinvastaiselle suunnalle.
Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto,
Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli
Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli
siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä
tarkastamaan, miten työ sujui.
-- No joko tippuu? -- kysyi Risto suksiltaan nousten.
-- Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.
Risto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen
ja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa,
paljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista
jokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen.
Takista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin
housuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja.
Jalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät,
mutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen
nuoranpätkien avulla.
Sellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.
Asiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.
-- Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, -- huomautti hän -- täältä
jo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu
se heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?
-- Ei ole valmista.
-- Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?
Niitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan
topehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.
-- Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.
Tarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.
-- Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.
-- Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin.
Kyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan,
mutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen
ei joka poropeukalosta ole.
Mökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä,
joita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli
yhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät
ammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan
käyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen
välttivät karhu-nimitystä.
Piipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.
-- Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen
nolppu, -- sanoi Risto.
Heikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen,
helähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.
-- He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.
-- Kukas sitten, jollen minä.
Risto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä
ammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit,
mutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä
miehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin
hyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli,
hänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta
kirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä
toisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti
aina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan
kotipolton ajan ihmisiä.
He istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he
eivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai
heidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille
suunnalle, josta suihke kuului.
-- Lenko-Paavon poika, -- ilmotti Risto rauhottuneena. -- Taitavat olla
hurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.
-- Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, -- hätääntyi
Heikki.
-- No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on
liikkeessä, -- lohdutti Risto.
Puuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.
-- No? -- huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.
-- Hurtat -- uh -- liikkeellä -- tulossa tänne!
-- Voi sakramenskattu! -- huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn
nojalta.
-- Näkee, että mies on ensi kertaa pappia kyydissä, -- huomautti Risto
halveksivasti.
Sitten tiedusti hän pojalta tarkemmin asiasta ja missä asti poliisit
mahdollisesti olivat tulossa.
-- Notkon Maijan mökille ne olivat tulleet aamupimeällä ja sillä aikaa
kuin ne siellä nuuskivat, oli Maijan Aukusti pujahtanut ulos ja
hiihtänyt Hiplun Erkin mökille sanaa tuomaan ja sieltä oli Erkin Sanna
heti lähtenyt meille vohkimaan. Sanna sanoi juuri sängystä lattialle
päässeensä, kun Aukusti oli tormannut sisälle. Eikki oli ollut kylällä
työssä, mutta Sanna oli heti asian kuultuaan kuotassut hameen päälleen
ja lähtenyt meille vohkimaan. Minä taas lähdin heti Kotalaan ja sieltä
neuvoi Miina minut tänne.
Siten kuului pojan selvääkin selvempi raportti. Kota-Heikki oli
kuunnellut sitä silmät pyörien, ja vauhkona liikkui hän ympäri
tanhutta, kurkistellen puiden välitse joka suunnalle. Mutta Risto
säilytti täydellisesti mielenmalttinsa. Ainoastaan se kiihkeys, millä
hän imi lyhytvartista nysäänsä, osotti ajatusten olevan vilkkaassa
toiminnassa.
-- Ei tässä ole hyvä viipyä, lähdetään hiihtämään! -- hoputti Heikki.
-- Jos haluat valmiit laitoksesi jättää hunningolle, niin lähde vain,
-- sanoi Risto kylmäkiskoisesti. -- Mutta mitään hätää tässä ei vielä
ole. Hurtat eivät ole vielä ehtineet kuin korkeintaan Murtomäen
tienoille ja täältä tulee sinne nelisen virstaa. Ja sillä matkalla ne
viipyvät pian tunnin.
-- Neljän virstan matkallako tunnin? -- ihmetteli Heikki, jonka
levottomuus Riston tyyneydestäkään ei ottanut asettuakseen.
-- Niin, sillä Murtomäen ja tämän meidän kulman välisellä taipaleella
erkanee päätiestä toistakymmentä syrjätietä, osaksi hevos- osaksi
kelkkateitä. Jokaisessa tienhaarassa pysäyttävät hurtat hevosensa ja
lähtevät jalan katsomaan, minne ne tiet vievät. KyLä minä tiedän,
etteivät ne malta jättää niitä syrjäteitä, varsinkaan keikan jälkiä
nuuskimatta. Ja se vie aikaa. Ainakin tunnin kestää, ennenkuin ehtivät
tänne meidän kulmalle. Oliko muuten Komi ollut matkassa?
-- Oli ollut.
-- No olkoonpa vain minun puolestani. Olivatkohan nuo Notkosta mitään
tavanneet?
-- Olivat pöytäkaapista löytäneet kaksi potallista valmista.
-- Entäs kojeet?
-- Niitä eivät olleet löytäneet.
-- Sehän tuo oli sentään hyvä. Piippuläkkiä tahtoo nykyisin olla vaikea
saada. Olipa Maija huoleton, kun piti pulloja pöytäkaapissa. Siliä on
jo ennestään haaste ensi käräjiin ja tästä tulee nyt uusi juttu
niskaan. No, sepähän opettaa muijan katsomaan paremmin eteensä.
Heikki touhusi ja pälyili yhä levottomammin.
-- Sinähän liehut kuin Hippa-Heikki hiiden ja helvetin välillä, --
lausui Risto.
-- Mutta mitä tässä nyt sitte oikein tehdään? -- kysyi Heikki ja
pysähtyi avuttoman näköisenä Riston eteen.
-- No varrotaan nyt niitä poliiseja, -- arveli Risto ja paljasti
karhinpiitä muistuttavat hampaansa.
-- Ettäkö... -- sammalsi Heikki ja tuijotti tolkuttomasti Ristoa.
-- Enpä luule, että ne tänne osaavat, -- sanoi Risto vakavaksi
muuttuen. -- Tänne ei johda minkäänlaista tietä eikä jalkapolkua. Mutta
parempi aina katsoa kuin katua. Tuli on ensinnäkin hävitettävä, ettei
savu anna ilmi.
Heikki tempasi ämpärin ja kävi kahmasemassa vettä avannosta. Kun hän
yritti kaatamaan sen tulisijaan, tarttui Risto häntä käsivarteen.
-- Oletko sinä hullu! Sillä laillahan sinä ajaisit ilmaan oikein komean
savu- ja höyrypatsaan, joka näkyisi virstojen päähän. Kas näin sitä
pitää menetellä.
Hän otti kekäleet yksitellen padan alta ja asetteli ne eri paikkoihin
hangelle.
-- Minkä ne tuossa vähän aikaa vielä kytevät, niin savu siitä ei näy
tätä näreikköä kauemmas. Ja nyt me pistämme padan sisuksineen ja
piippuineen piiloon.
-- Mihin piiloon?
-- Tuolla suon laidassa näet yksinäisen suuren kiven. Siinä on juuri
parahiksi niin suuri haikein, että tämä pata sopii siihen. Hanki kantaa
vielä hyvin. Kannamme siis padan kahden miehen sinne ja palatessa
lakaisemme kuusennäreellä sileäksi ne vähäiset merkit, jotka
jaloistamme hangenpintaan jäävät. Jos poliisit vielä senkin jälkeen
löytäisivät patasi, niin minä olen valmis hirttämään itseni.
He ryhtyivät rivakasti toimeen.
-- Ja nyt jokainen kotiinsa minkä kintuista lähtee, -- sanoi Risto
suksilleen nousten, kun he palasivat tehtaalle. -- Ja sinä pistäy
sivumennen Ojalan Iskalle ilmottamassa asiasta, että hän toimittaa
sanoja eteenpäin sille kulmalle, -- komensi hän Lenko-Paavon poikaa.
-- Minä jo tullessani mainitsin Iskalle, -- ilmotti poika.
-- No sitä parempi. Mutta hiihdä metsiä myöten kotiisi, ettet joudu
hurttia vastaan tulemaan.
-- Niinpä tietenkin.
-- Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka
joutuu, -- arveli Risto hyvillään.
Potkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi
Kota-Heikille:
-- Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi,
sinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen
työhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä
keskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.
* * * * *
Poliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu
lukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään
malttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille
ne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi
sellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat
osuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan
kahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka
kirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä
keitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna.
Kelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin:
mökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.
Sillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin
vilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä
poliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo
tarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä
tavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä
olivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin
pulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista.
He eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties
kuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.
Mutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen
onni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin
tallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne
lähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten